Vastaanottaessani tämän kirjan kirjapalkintona omalta valmentajaltani ajatuksiini nousi hienoinen hämmennys. Voisiko tämä olla jokin vihje minulle? Olen aina pitänyt itseäni erittäin hyvänä kuuntelijana. Olen kärsivällinen kuuntelija enkä harrasta mielestäni kovinkaan röyhkeää tapaa keskeyttää ketään, ellen oikein innostu. Yleensä siinäkin tilanteessa huomaan virheeni ja tajuan hiljentyä taas hetkeksi. Olen aina ollutkin enemmän kuuntelija kuin sanojen tuottaja. Siksi tätä kirjaa kohtaan heräsi yllättävän suuri mielenkiinto, että mitähän uutta Tapu uskoo minun tästä oivaltavan, vaikka olen luullut jo ymmärtäväni kuuntelemisen jalon taidon jopa keskivertoa paremmin. Voisiko olla, että en taidakaan kuunnella?

Yksinäinen kuurossa seurassa

Erilaisissa johto tehtävissä ja etenkin koko yhteisöön vaikuttavissa rooleissa olen huomannut, miten isossa osassa aito kuuntelu on, silloin kun tekee toisten kanssa ja isommalle yhteisölle työtä. Etenkin nyt tuoreessa hyvinvointitiimissä kuuntelutaito on avainasemassa, kun tavoitteenamme on ymmärtää ja kehittää yhteisön hyvinvointia. Loimme juuri ensimmäisen hyvinvointia mittaavan kyselyn, jossa iso osa kysymyksistä viittaa talon ilmapiiriin ja yksilön tunteeseen omasta arvokkuudestaan osana yhteisöä. Yksi merkittävä ja mielenkiintoisia tulkintoja herättävä kysymys liittyi yksinäisyyden tunteeseen isossa organisaatiossa, jonka arki muodostuu kuitenkin aktiiviseen yhdessä oloon muiden tiimiläisten kanssa.

Kuten kirjassakin kuvataan, yksinäisyyden tunne voi syntyä isonkin kaveriporukan keskellä kenelle tahansa, jonka valtaa vain tunne, että hän ei tule kuulluksi tai vaihtoehtoisesti ei pääse toteuttamaan edes kuuntelijan roolia syvällisempien ajatustenvaihdon parissa. Tätä ehkä normaalissa arjessa ei ymmärretä puhuttaessa yksinäisyydestä, kun edelleen saatetaan yllättyä, miten kaupungin sosiaalisimmat introvertitkin voivat tuntea itsensä yksinäisiksi. Yksinäisyyden tunne ei kulje ollenkaan niin mustavalkoisesti ajatellen käsikädessä sen kanssa, että istuuko joku ruokalassa yksin vai isommassa seurassa. Yksinäisyyden tunne syntyy, kun keskustelut pysyvät vain pintapuolisella small talk tasolla, joita kuuntelemalla ei saa kenestäkään irti oikeastaan mitään.

Kärsimättömät kaksoset jakavat lauseita

Aidossa kuuntelussa on myös kyse kyvystä olla kärsivällinen. Syvällisemmistä ajatuksistaan voi monen olla paljon vaikeampi tuottaa puhetta ja hitaampi löytää oikeita sanoja kuvaamaan tunteitaan. Ehkä juuri siksi, että syvällisemmät keskustelut ovat harvinaisempia, eikä niitä tule näin ollen harjoiteltua kovinkaan aktiivisesti arjessa. Silloin kuuntelijalla on vastuu olla kärsivällinen, myös omien vasta-ajatustensa kanssa. Kuuntelijan on hyvä antaa tilaa sekä toisen, että omille ajatuksilleen kehittyä, että hän ehtii todella ymmärtää mitä toinen on halunnut sanoa, ennen kun osaa edes valita oikeita sanoja.

Hieman tässä kohtaa saan perua sanojani takaisin omasta briljantista kuuntelutaidostani, jota todellisuudessa varjostaa kaksossiskon kanssa opittu tapa jatkaa toisen lausetta. Emme edes tiedostaneet tekevämme sitä itse, ennen kuin osallistuimme vuonna 2017 Suomen X-factoriin, jossa haastattelija kommentoi keskusteluamme jopa suloisen yhtenäiseksi. Huomaan vieläkin välillä yrittäväni keskittyä jopa liikaa toisen kuuntelemiseen siinä määrin, että yritän jo lukea toisen ajatuksia ja jatkaa hänen lauseitaan loppuun osoittaakseni, että ajatukseni kulkee samassa vauhdissa. Todellisuudessa juoksen ajatuksillani jo toisen ajatuksen ohi, koska en millään voi tietää, mihin toinen olisi todella halunnut ajatuksiaan jatkaa, ellen kuuntele niitä suuni kiinni loppuun asti.

Kaukassa usein kuultua: ”älä oleta”

Myös meidän tiimissämme tämä omissa ajatuksissa kiirehdintä on tullut pari kertaa puheeksi, kun keskusteluissa innostutaan välillä jatkamaan toisen lauseesta jo heti eteenpäin. Koen, että olemme ainakin alussa osanneet kuunnella toisiamme keskivertoa paremmin, mutta ehkä nyt viimeisimmät konfliktitilanteemme saavat jonkunlaista selitystä tämän kirjan reflektoinnin myötä.

Kirjassa selvennetään hyvin sitä, että ihmiset alitajuntaisesti vähentävät toisen kuuntelemista sitä mukaan, mitä enemmän he oppivat tuntemaan toisiaan vietettyään paljon yhteistä aikaa. Alamme uskoa tietävämme toisen ajatukset jo niin hyvin, että ryhdymme tekemään oletuksia yksittäisten sanojen taustalle sen pohjalta, miten hyvin kuvittelemme osaavamme lukea tuntemamme ihmisen ajatuksia.

Se millä me ehkä voisimme ratkaista kuuntelemisen kasvaneen kuilun välillämme, olisi muistaa lisätä kysymyksiä enemmän keskusteluihin. On tullut tilanteita, joissa oletuksia muodostetaan myös hyvin vähäisen tiedon pohjalta, koska asiasta ei ole kerrottu tarpeeksi. Meidän pitäisi muistaa kysyä enemmän toisiltamme ja kertoa myös kysymättä enemmän, ennen kuin kuurojen oletuksien virta tukkii keskusteluyhteyden aivan väärään suuntaan. Ja kuten kirjassa vielä painotetaan, kysymyksetkin tulisi osata asettaa niin puolueettomiksi, ettei siitä voi aistia kysyjän ajatuksien pohjassa pyöriviä olettamia.

Oletukset ohjaavat keskustelua heti johonkin omaan ajatukseen tai tunteeseen väkisinkin. Tunteitaan on monesti vaikea piilottaa, mutta rakentava keskustelu etenee parhaiten pitämällä keskustelu avoimena avoimilla kysymyksillä. ”Ota asia keskustelun avauksena, äläkä tilanteena, joka täytyy korjata tai josta pitää suuttua.” (K. Murphy) Tällä tavoin keskustelu saa tukea jatkuakseen, eikä se lukittaudu negatiivisen tunteen sokkeloon, josta ainoa ulospääsy on jättää se kokonaan kesken ja lakaista aihe maton alle, jättäen ikävän ratkaisemattoman solmun keskustelukumppaneiden välille.

Yhden umpisolmun jälkeen seuraavaan rakentavaan keskusteluun ei välttämättä välitetä enää edes tarttua, kun on jo ennakko-oletus, ettei se johda mihinkään.

Kuuntelen silmilläni

Toinen omakohtainen haasteeni liittyy myös vahvasti varaslähdön ottaneeseen ajatuksen juoksuun: vikkelä mielikuvitukseni saattaa hyvinkin äkkiä ohjata minut syvälle omiin ajatukseeni jonkun tärkeän puheenvuoron aikana, jonka jälkeen onkin hyvin vaikea enää päästä kiinni puhujan loppusanoihin. Kirjoitinkin aiemmin reflektion kirjasta Keskittymiskyvyn elvytysopas, jossa pohdin haasteita keskittyä omiin ajatuksiin tai ystävän kertomuksiin kovan hälinän keskellä, mutta yhtä lailla toisen kuunteleminen on vaikeaa silloin, kun omat ajatukset alkavat laulaa kovempaa aariaa.

Olemme puhuneet myös joskus tiimin kanssa siitä, miten jännä yhteys on kuuntelemisella ja katseella. Moni kokee samaistuvansa siihen, että toista kuunnellessaan on helpompi keskittyä hänen sanoihinsa, kun samalla tuijottaa puhujaa, mutta kun oma puheenvuoro tulee, on helpompi valita katsekontakti johonkin liikkumattomaan, esimerkiksi seinään, jottei omien sanojen tuotantoprosessi keskeydy näköaistia häiritsevistä liikkeistä.

Kirja vastaa tähänkin ilmiöön: jopa 20prosenttia puheen ymmärtämisestä tulee huulilta lukemisesta ja yleisestikin yli puolet toisen viestinnän ymmärtämisestä tulee elekielen kautta kuulemisen sijaan. Sen takia onkin hyvin perusteltua, että vakavat keskustelut on hyvä käydä kasvotusten, eikä eleettömillä tekstiviesteillä läpi, jotta keskustelussa saavutetaan aito ymmärrys molempien osapuolten ajatuksia kohtaan. Ja onhan se ylipäätään paljon kauniimpi osoitus välittämisestä, että haluaa aidosti kuunnella ja tulla kuulluksi kaikilla aisteillaan.