Entä jos unohdin tänään jotain tärkeää tehtävälistalta? Entä jos en irrottanut suoritusrautaa aamulla? Entä jos jätin uunin päälle ja koko talo palaa? Olenko tehnyt mitään oikeita valintoja? Entä jos kävelen punaisissa vahingossa auton alle? Entä jos, joku pahoitti tänään mielensä jostain mitä sanoin? Ahdistus ei ole helppo kumppani elämässä. Se ei kumartele tai pyydä anteeksi, enemmänkin käskyttää ja pistää epäröimään. Se tunne tuntuu joskus raskaana peittoja, kun haluaisit nousta uuteen päivään. Ahdistus vakuuttaa sinut siitä, että tuttusi todellisuudessa vihaavat sinua. Se laittaa kyselemään loputtomia kysymyksiä ja vakuuttaa sinut siitä, ettet onnistu missään kunnolla. Ajatukset juoksevat välillä kehää ja tuntuu, että jumittaa paikallaan. Päädyin tässä esseessä syventymään omaan ahdistuneisuuteen ja siihen, miten se vaikuttaa arjen tekemiseen.

Olen osittain vähän koko elämäni ajan kärsinyt jonkin asteen ahdistuneisuudesta, joka on välillä oireillut eri tavoilla. Pienempänä omia huolia ei oikein osannut sanoittaa, oli vaan leijuva pelon tunne siitä, että sattuisi jotakin pahaa. Oma persoona ja erilaiset kokemukset ovat vaikuttaneet omiin tuntemuksiin. Varmaan ensimmäiset kunnon kokemukset ahdistuksesta ovat olleet peruskoulussa ja ala-asteella. Ala-asteella usein tuntui, ettei oikein sopinut omaan luokkaan ja koin itseni joskus ulkopuoliseksi. Paljon vertailua ja painetta siitä, ettei löydä omaa paikkaansa, vaikka kovasti. Monet muodostuneet mielikuvat usein seuraavat, vaikka niistä yrittää pyristellä eroon. Nuorempana asiat tuntuivat aika epävarmoilta ja ne samat tunteet huhuilevat edelleen vaihtelevasti. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän ymmärtää omaa mielenmaisemaansa, vaikka se onkin aina ajoittain aika raskasta. Ronald Paulsen pureutuu kirjassaan ”Entä jos” siihen, miten siedämme epävarmuutta. Kirjassa syvennytään ahdistuneisuuteen ja sen historiaan. Paulsen esittelee useita erilaisia esimerkkejä ja tutkimuksia, joissa käydään läpi ahdistuneisuutta. Entä jos on kysymys, jota mielemme toistelee erilaisissa tilanteissa. Maailmantilanne ei ihan hirveästi helpota näiden kysymysten hiljentämistä.

Ihmisinä meillä on ainutlaatuinen kyky suunnitella ja nähdä tulevaisuuteen. Tiedämme aika tarkkaan mitä tapahtuu huomenna, ensiviikolla ja ensi kuussa, jopa seuraavana vuonna. Pystymme kuvittelemaan itsemme 20 vuoden päästä. 2000-luvun aikakäsitystämme muokkaavat vahvasti myös intensiivinen teknologian kehitys ja uhkakuvat kiihtyvästä ilmastokriisistä. Viimeisen kahden vuoden pandemia on myös vaikuttanut aikakuvamme kehittymiseen. Rakennamme elämämme tavoitteiden, aikataulujen ja kalentereiden varaan. Paulsen vertaili mm. keräilijäkulttuurien ja länsimaisen aikakäsityksen eroja. Keräilijäkulttuureissa elettiin vahvasti hetkessä ja menneisyydellä ei ollut niin paljoa merkitystä. Länsimaissa kulttuureista historian ilmiöiden ja tapahtumien myötä omat aikakäsityksemme ovat laajentuneet. Kun ihmisellä on kaikkea, pyrimme myös varautumaan mahdollisiin tulevaisuuden skenaarioihin ja uhkiin.

Pidän suunnittelusta ja sitoudun vahvasti aikatauluihin, sekä rakenteisiin arjessa. En pärjäisi ilman kalenteria tai muistilistoja. Tuon järjestystä kaaoksen keskelle ja pidän suunnittelusta. Huomaan myös, että jos minulla ei ole käsitystä siitä, mitä tapahtuu seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana murehdin paljon enemmän. Suunnitelmallisuus auttaa toimimaan ja kehittämään omaa tekemistä. Välillä kuitenkin unohtaa olla nykyhetkessä, läsnäolo tuntuu haastavalta. Luotan omaan sisäiseen maailmaan ja ajatteluun, nojaan siihen kaikessa tekemisessä. Tiedostan, että olen pohdiskelevampi tyyppi, enkä tahtoisi muuttaa sitä mihinkään. Saatan kuitenkin jäädä elämään omiin ajatuksiini ja unohdan muun maailman menon. Teen suunnitelmat ja listaan tavoitteet valmiiksi, enkä välttämättä pystykään saattamaan niitä loppuun.

”Ajatus on erinomainen palvelija, mutta hirmuinen isäntä.”

Annan välillä liikaa valtaa omalle epäröinnille ja ajatuksille. Kun ahdistus ottaa tilaa, lamaannun ja jään kokonaan paikalleni. Tiimiakatemialla varsinkin alussa koin ympäristön vähän haastavaksi, olin varsinkin alussa vähän lamaantunut. Muutoksia tapahtui elämässä monta yhtä aikaa ja sopeutuminen tuntui kankealta. Tiesin kuitenkin, että olin oikeassa paikassa ja halusin päästä kehittymään. Näin toisen vuoden alussa omassa tekemisessä on jo selkeät raamit. Tunne siitä, että on menossa oikeaan suuntaan, on vahvistunut. Viimeisen vuoden aikana on ymmärtänyt myös avun kysymisen tärkeyden, oli kyse sitten minkälaisesta haasteesta tahansa. Kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Parhaat asiat tapahtuvat usein, sen jälkeen, kun on oppinut laajentamaan omaa mukavuusaluettaan. Tiimiakatemia opettaa jokaista kestämään epävarmuutta, ympäristö on usein jatkuvassa muutoksessa pysyäkseen ajan harjalla. Epävarmuus on myös teema, joka tulee olemaan vahvasti osa tulevaisuuden työelämää, eikä siitä pääse mihinkään. Ainut keinot oppia kestämään epävarmuutta on kulkea sen läpi, vaikka se voi tuntua hankalalta.

Ahdistus on nykyään monella tavalla myös sukupolvikokemus. Omissa ystävissä, lähipiirissä ja tuttavissa on useita, jotka kamppailevat oman jaksamisensa kanssa. Maailmantilanne ei helpota tilannetta yhtään. Olen ollut aikaisemmin aika ankara ja armoton suorittaja, joka ei osaa joustaa suunnitelmista. Haluaisin olla joskus vähän pehmeämpi, koska sitä usein olenkin yksinäni. Käännyn omaan kuoreeni, koska pelkään tulevani torjutuksi. Elän usein enemmän oman mieleni syövereissä, kuin todellisuudessa. Koen välillä asiat ikkunoiden takaa, kuin hetkessä itsessään. Kysyn loputtomasti kysymyksiä ja pohdin mahdollisia skenaarioita elämästä.

Koen, että huolestuneisuus peilautuu välillä myös tiimiin. Pohdin mahdollisia skenaarioita siitä, mikä voi mennä pieleen. Näen riskit ja varoitan niistä. Koen, että tämä on myös hyvä asia. Huolehtiminen menee välillä kuitenkin yli, kun huomaan illalla nukkumaan mennessä, että päivän asiat pyörivät edelleen mielessä. Ratkaisut kuitenkin usein kehittyvät juuri tuolloin. Viimeisessä kappaleessa puhuttiin haaveilusta ja kyvystä hahmottaa kaavoja meneillään olevissa tapahtumissa. Syvälle ajatuksiin ajautuminen on usein tuskaista, mutta se myös antaa paljon. Omalla tavallaan huolestuneisuus on kehittänyt omia kykyjä ja hionut niitä vähitellen nykyiseen muotoonsa. Näen paljon ja pystyn monenlaiseen ongelmanratkaisuun. Enkä varmaan olisi tässä jos, en olisi oppinut elämään oman ahdistuneisuuden kanssa.

Paulsenin kirjaa kuvaillaan takakannessa kannustavaksi puheenvuoroksi, joka sukeltaa ahdistuneisuuden epidemiaan. Tuntuu, että tämä kirja olisi voinut olla muutaman vuoden takaiselle itselle helpottavaa luettavaa. Maailma ei kaadu jos hommat ei aina mene niin kuin alunperin piti.