”Dialogi on vuoropuhelu, jossa ihmiset ajattelevat yhdessä. Yhdessä ajattelu tarkoittaa, ettei yksilö enää pidä omaa kantaansa lopullisena, vaan vain askeleena kohti lopputulosta. Yksilö hellittää otteensa vakaasta käsityksestään ja kuuntelee mahdollisuuksia, jotka syntyvät yksinkertaisesti suhteesta muihin ja jotka olisivat muuten jääneet huomaamatta.” Näin on kirjassa määritelty mitä dialogi on. Kuulostaa hienolta toimiessaan mutta tällä hetkellä tiimini dialogia ajatellessa kuulostaa myös vielä hyvin kaukaiselta. Vaikkakin dialogimme on kehittynyt huimasti siitä, mitä se oli, kun aloitimme Tiimiakatemialla. Tuntuu, että nyt kehityksemme on kuitenkin jämähtänyt paikoilleen. En tiedä voisiko tämä johtua siitä, että kaikki eivät ole täysin perillä dialogin tavoitteista. Sillä kirjaa lukiessa oivalsin itsekin, etten ole ollut täysin perillä dialogin tavoitteista, vaikka viikoittain treenien muodossa dialogissa olenkin mukana. Kirjassa on mielestäni hyvin aukaistu dialogin tavoitetta vertaamalla sitä neuvottelun tavoitteeseen. Kirjassa niitä verrataan näin: ”Neuvottelussa tavoitteena on päästä sopimukseen erimielisten osapuolten kesken, kun taas dialogin tavoitteena on saavuttaa uusi ymmärrys, joka muodostaa perustan myöhemmälle ajattelulle ja toiminnalle.” Jos mietin tiimini kanssa treeneissä käytyjä dialogeja, itsestäni ainakin tuntuu, että aika harvoin saavutetaan uutta ymmärrystä, joka muodostaisi perustaa myöhemmälle ajattelulle ja toiminnalle. Toki tämä riippuu paljon myös treenien aiheesta. Uskon myös, että uuden ymmärtämisen saavuttaminen vaatisi dialogia, jossa useampi tiimin jäsen olisi äänessä. Kuitenkin mielestäni dialogimme ovat jo saaneet aikaan, jolleivat joka kerta niin hyvin usein, oivalluksia, jotka ovat polku tuon uuden ymmärryksen luokse, joten suunta tiimimme dialogissa on uskoakseni oikea. Neuvottelun lisäksi on tärkeää, että dialogin erottaa myös keskustelusta. Sillä välillä tuntuu, että tiimimme palavereissa pyritään samaan aikaan dialogia, vaikka keskustelu olisi tilanteeseen sopivampi vaihtoehto. Keskustelun tarkoituksena on tosiaankin saada aikaan päätös, jostain asiasta ja saada se siten pois päiväjärjestyksestä. Kun taas dialogissa pyritään selvittämään edessä olevan valinnan luonnetta ja tekemään valintaa useiden vaihtoehtojen joukosta. Tarkoituksena olisi herättää oivalluksia, joiden pohjalta tietoja ja etenkin ihmisten ennakkokäsityksiä voi järjestää uuteen uskoon.

Meillä oli muutama viikko takaperin treenit, joiden aiheena oli dialogi ja esiin nousi se, että kaikkien pitäisi tuoda enemmän mielipiteitään mukaan dialogiin. Olen osittain samaa mieltä mutta osittain eri mieltä. Tiedostan, etten itsekään kuulu kaikista äänekkäimpiin henkilöihin tiimissämme ja dialogissamme. En kuitenkaan näe itse pointtia siinä, että sanoisin uudestaan eri sanoilla tismalleen saman asian minkä joku muu on juuri sanonut. Tätäkin nimittäin tapahtuu dialogissamme paljon ja mielestäni se ei vie dialogia eteenpäin, enkä koe sitä ratkaisuksi sen kannalta, että saisimme siten dialogistamme toimivamman. Ymmärrän kuitenkin ajatuksen takana olevan pointin siitä, että ei voi vain aina istua hiljaakaan dialogissa, sillä ei kukaan silloin tiedä mitä ajattelet. Välillä kuitenkin hiljaisten sättiminen ärsyttää, sillä vaikka en itse koe kaikista hiljaisin olevanikaan, ymmärrän täysin sen tunteen, jos ei aina ole asiasta mitään sanottavaa tai mitään lisättävää siihen mitä jo muut ovat tuoneet esille. Itselläni tiimimme suuri koko myös vaikuttaa tähän, ja olenkin huomannut monesti, että jos dialogimme on tapahtunut pienemmällä ryhmällä, on dialogi soljunut eteenpäin aivan eri tavalla. Samoissa treeneissä tuli myös esiin mielestäni todella hyvä pointti, että mitä jos sen sijaan, että aina käsketään hiljaisempien olemaan enemmän äänessä, käskettäisiinkin kova äänisempiä olemaan välillä hiljaa. 

Kirjassa avataan neljä taitoa, joita sekä ryhmät että yksilöt tarvitsevat pystyäkseen dialogiin, nämä ovat: kuuntelu, kunnioitus, kärsivällisyys ja suora puhe. Mielestäni tiimissämme ei ole vielä ketään, jonka dialogi käyttäytymisessä nämä kaikki toteutuisivat, itseni mukaan lukien. Syynä on varmasti se, että kaikki tuskin edes ovat ennen aiheesta käytyjä treenejä todella tiedostaneet näiden kaikkien taitojen tarpeellisuutta. Onkin mielenkiintoista nähdä, tapahtuuko kenenkään dialogi käyttäytymisessä muutosta, kun nämä asiat on tuotu treeneissä esiin. Nostan esiin ajatuksiani kahdesta taidosta, jotka itseäni puhuttelivat eniten. Ensimmäisenä, mielestäni näistä neljästä tärkein eli kuunteleminen. Kuuntelu on varmasti myös näistä neljästä taidosta haastavin, sillä moni luulee kuuntelevansa vaikkei sitä oikeasti tekisikään. En ollut ennen tiedostanut kuuntelun häiriön tilaa eli kuuntelemista häiriöstä käsin. Kun kuuntelee häiriöstä käsin kuuntelun lähtökohtana on tunnemuisti eikä tämä hetki. Esimerkiksi jonkin sanan käytöstä tai omaa mielipidettä vastaan nousemisesta saattaa tulla tällainen reaktio, koska silloin tunteet nousevat pintaan ja sumentavat kaiken kuuntelun. Tässä häiriössä on vaikea havaita keskustelussa muita kuin vain negatiivisia asioita. Kuunteleminen linkittyy myös dialogissa tärkeään, tässä hetkessä läsnä olemiseen. Jos et ole läsnä keskustelussa vaan mietit, joko mennyttä tai tulevaa et oikeasti kuuntele ja sisäistä muiden sanomia asioita. Hetkessä oleminen voi olla yllättävän haastavaa. Esimerkiksi treeneissä olen huomannut, että jos dialogin aihe on sellainen, ettei se syystä tai toisesta kiinnosta, yllättävän nopeasti ajaudun miettimään mitä kaupasta pitäisi ostaa tai mitä kaikkea tänään pitäisi vielä tehdä. Hetkessä olemisen taito on tärkeä dialogin lisäksi muutenkin elämässä, jotta hyvistä hetkistä saa kaiken irti, jonka vuoksi sitä onkin syytä harjoitella, mikäli se ei vielä ole hallinnassa. Ajoittaisia hetkessä pysymisen haasteita lukuun ottamatta, koen olevani suhteellisen hyvä kuuntelija jo luonnostaan, jonka lisäksi olen tietoisesti alkanut kyseenalaistamaan ajatuksiani.

Tämän vuoksi huomaan herkästi, jos minua ei kuunnella, joka näin tarkemmin ajatellen saattaa olla yksi syy miksi en aina sano ääneen ajatuksiani. Ei nimittäin ole mitään ärsyttävämpää kuin, että tohkeissasi kerrot jostain asiasta ja saat laimean ”joo joo” vastaukseksi, kun keskustelukumppanisi ei ole oikeasti sisäistänyt sanomaasi. Kuuntelemaan voi kuitenkin onneksi oppia. Kaikki alkaa siitä, että oppii tarkkailemaan, mitä tuntee tässä ja nyt eli on tietoinen omasta ajattelustaan. Tämän lisäksi pitäisi omaksua seuraavat asiat: tosiasioissa pitäytyminen, kuunteleminen ilman vastarintaa ja hiljaa oleminen. Kuunteleminen ilman vastarintaa on näistä sellainen, jossa voisin itselleni tärkeitä asioita käsiteltäessä vielä kehittyä.

Toisena näistä neljästä taidosta haluan nostaa esille odottamisen, sillä vaikka itsekin kuulun dialogissa en niin puheliaiden joukkoon on odottamisen taito hankala. Ja koen, että se on tiimimme dialogissa suurena puutteena, sillä moni kaipaisi hitaampaa tahtia, jotta ehtii kerätä omat ajatuksensa ennen kuin tuo ne esille dialogissa. Kirjassa kuvataan odottamista hyvin askeleen taaksepäin ottamisena. Odottamisesta puhutaan myös usein jalona taitona ja sitä se todella onkin. Matkustaessa, sitä on haastettu kerta toisensa jälkeen. Elävänä mieleeni on jäänyt, kun odotimme Thaimaassa ystäväni kanssa junaa. Pienenä vinkkinä tähän väliin voin sanoa, että ennen Aasiaan lähtöä olisi kannattanut tutustua sillä pallonpuoliskolla asuvien ihmisten aikakäsitykseen. Edelleen odotimme mutta, junaa ei vaan kuulunut, vaikka sen olisi pitänyt tulla jo kymmeniä minuutteja sitten. Siellä me länsimaalaiseen aikakäsitykseen tottuneet olimme aivan hermoraunioina, että tämän takia nyt sitten menee uusiksi kaikki päivän aikataulut, kun juna ei tullut ajallaan. Junaa saatiin odottaa vielä useamman tunnin ajan ja ihmetellä kuinka paikalliset niin tyynenä vaan odottivat ja suorastaan huvittuneena katsoivat meidän paikallaan ravaamista. Mistä tämä johtui? Pääosassa Aasian maita noudatetaan itämaista aikakäsitystä. Tämä tarkoittaa sitä, että käsitys ajasta on ”virtaavampi”, aika ei lopu koskaan, jolloin sen mikä jää tänään tekemättä, voi tehdä huomenna. Tämä johtaa siihen, että täsmällisten kellonaikojen ja aikataulujen noudattamisen tärkeys ei ole heille yhtä merkityksellinen asia kuin meille länsimaalaisille. Tämän vuoksi heille ei ole niin justiinsa tuleeko juna kello 14 vai kello 15, se tulee sitten kun on tullakseen. Pienen alkushokin jälkeen asiaan tottui ja tiesi, että jos tiedossa on jollain liikennevälineellä matkustamista kannattaa siihen varata koko päivä aikaa, ja laittaa jäitä hattuun, kun juna ei tule vielä kolmenkaan tunnin odotuksen jälkeen. Uskon siis, että myös dialogissa tapahtuva odottaminen löytyy ainakin osittain siten, että opettelee odottamaan. Varsinkin tässä hektisessä nykymaailmassa, jossa siihen ei ole totuttu, kun kaikki pitäisi saada heti ja nyt.

Kirjassa oli myös mielenkiintoinen kaavio, jossa kuvattiin kuinka keskustelu voi lähteä muodostumaan dialogiksi tai väittelyksi. Keskustelun alkaessa sen suunta määräytyy sen perusteella pystyvätkö keskustelussa mukana olevat henkilöt olemaan kärsivällisiä ja kuuntelemaan ilman vastarintaa vai puolustautuvatko he hyökkäyksiä vastaan. Kärsivällisyyden kautta päästään kohti dialogia, joka on ensin pohtiva ja tutkii taustalla vaikuttavia syitä ja normeja. Tästä on vielä mahdollista edetä luovaan dialogiin, jossa tutkitaan tuntemattomia mahdollisuuksia ja uusia oivalluksia sekä tuotetaan kollektiivista virtaa. Jos keskustelu taas lähtee puolustautumisen kannalle, on ratkaisevaa, onko puolustautuminen rakentavaa vai hyödytöntä. Rakentavan puolustautumisen kautta voidaan päästä taitavaan ongelmanratkaisuun, jossa ongelmiin etsitään vastauksia faktojen perusteella ja perustelut tuodaan esiin täsmällisesti. Tästä voidaan vielä päästä dialektiseen keskusteluun, jossa yhdistetään vastakohtia. Jos keskustelu kuitenkin päätyy hyödyttömän puolustautumisen kannalle, ajautuu keskustelu kahlituksi, jolloin se koostuu puolustuspuheista, kilpailusta ja abstraktista sanaharkasta. Tästä keskustelu voi vielä pahimmassa tilanteessa äityä väittelyksi, jossa ongelmat ratkaistaan nujertamalla toiset.

Vaikka usein pystyn itse kuuntelemaan ilman vastarintaa ja olen pyrkinyt, kyseenalaistamaan miksi ajattelen tietyllä tavalla, on asioita, joista puhuessa en osaa olla olematta puolustavalla kannalla. Tällaisia ovat itselleni tärkeät asiat, joissa en vain pysty ymmärtämään vastapuolen argumentteja. Esimerkiksi eläintenoikeudet ja yleisesti ottaen eläinten huono kohtelu ovat tällaisia asioita, joissa vastapuolen ymmärtäminen on todella hankalaa ja nousen todella nopeasti puolustuskannalle. Näistä asioista keskusteleminen ja se mihin suuntaan keskustelu ottaa suunnan riippuu paljon myös vastapuolen suhtautumisesta asiaan. Jos keskustelen eläintenoikeuksista ihmisen kanssa, jonka mielestä eläimillä ei ole mitään arvoa ja ihminen on ravintoketjun huipulla ja voi siksi tehdä mitä lystää, siitä harvoin tulee mitään muuta kuin väittely. Kun taas, jos keskustelen ihmisen kanssa, joka esimerkiksi omistaa lemmikin ja tuntee siten ainakin jonkintasoista empatiaa eläimiä kohtaan, on keskustelun luonne yleensä hyvin erilainen ja saan jopa tuoda faktaan perustuvat pointtini yleensä esiin ennen täystyrmäystä. Tämänkaltainen haastavuus on varmasti yleistä muissakin aiheissa, jotka ovat ihmisille henkilökohtaisesti tärkeitä kuten uskonto ja politiikka.