Tiimiakatemialla käytämme viikossa noin 7 tuntia dialogiin ja meille on avattu siitä joitakin peruskäsitteitä. Nyt kun takana on reilusti yli 200 tuntia dialogia, niin olisi ehkä korkea aika tutustua siihen vähän syvemmin. Niinpä William Isaacsin ”Dialogi ja yhdessä ajattelemisen taito” käteen ja ihmettelemään!

Kirjasta löytyi muun muassa tarkennusta dialogissa tarvittavaan neljänlaiseen käytökseen ja rooliin. Tarkastelen nyt niitä lähemmin.

Kuunteleminen

Kaikki rajat ovat keinotekoisia ja yksilöys on harhaa. Kaikki on yhtä. No jopas nyt on buddhalaista! Dialogin kannalta se on kuitenkin todella hyödyllinen, jopa keskeinen oletus, vaikka sen todenperäisyyttä onkin hankala todistaa. Vähän kuin Sokrateksen anamnesis-ajatus.

Rajat suojelevat meitä yksilöinä, mutta ne auttavat myös sulkemaan silmät koko yhteisön ongelmilta. Jos teen jonkin asian 20 ihmisen puolesta, saan hyödyistä vain kahdeskymmenesosan, mutta joudun maksamaan koko hinnan. Kun sama ilmenee globaalilla tasolla, niin aletaan olla jo isojen ongelmien äärellä. Onneksi tähänkin on ratkaisuja. Esimerkiksi Global Citizens’ Assembly kokoaa koko maailmasta satunnaisotannalla osallistujia, jotka edustavat mahdollisimman hyvin koko maailman väestöä niin maantieteellisen sijaintinsa, tulotasonsa, koulutuksensa, ikänsä, sukupuolen, etnisen taustan ym. mukaan. Kun kaikki näkökulmat ovat edustettuina eikä heillä ole poliittista velvollisuutta pysyä äänestäjiensä kannassa, on helpompaa kuunnella muiden ehdotuksia ja luoda yhdessä kaikkien parasta.

Ydessä ajattelu ei kuitenkaan ole niin helppoa. Varsinkin etäyhteydellä toiseen samaistuminen tuntuu välillä hankalalta ja olen yllättänyt itsenikin kyseenalaistamasta miten puhujan asia littyy minuun tai onko sillä väliä.

Hyvä dialogi vaatii jännitettä käynnistyäkseen ja jännite syntyy usein siitä, että ihmisillä on keskenään ristiriidassa olevia ajatuksia. Jos minulla ei ole kantaa, kiinnostusta tai edes tarttumapintaa asiaan, ei jännitettäkään ole.

Asioista, joilla ei ole väliä ei pitäisikään puhua. Suoraan puhumista harjoitellessa kannattaa kysyä itseltään mikä asia tarvitsee tulla ilmaistuksi juuri nyt.

Ultimaattisen hyvä kuuntelija ei kuitenkaan pakene ”tämä ei liity minuun” -ajatuksen taakse, vaan ottaa vastuun siitä mitä käsitellään. Hän toimii ”sadassa vuodessa kaikki tasoittuu”-periaatteen mukaan, eli uskoo kaiken liittyvän toisiinsa ja yhtä asiaa parantamalla kaikkien asioiden summa paranee. Esimerkiksi jos siivoat tiskipöydän, silloin keittiössäsi ja asunnossasi on vähemmän sotkua.

Etelä-Afrikkalainen ilmaus ubuntu ilmaisee tämän paremmin.

Tiimi on hyvä alusta dialogille, koska sen sisällä tulee todella konkreettiseksi oma keskinäisriippuvuutemme. Ilman sitä olisimme vain riippuvaisia yhteiskunnastamme ja siihen on hankalampaa samaistua.

Ehkä olisi terveempää mainostaa be us kuin be you. Ihminen löytää itsensä vasta yhteydessä muihin ja kokonaisuus on parhaimmillaan kun kukin tuo siinä ainutlaatuiset puolensa esiin.

Kuunnellessa on hyvä erottaa faktat ja johtopäätökset toisistaan. Mitä toinen lausui voi olla hyvinkin eri asia, kuin miten haluan sen tulkita. Se voi herättää minussa tunteita, ja tunteita tarkkailemalla voin oppia myös itsestäni ja suhteestani puhujaan. Voin huomata mitkä asiat resonoivat. Toisaalta vaikka pitääkin välttää tekemästä hätäisiä tulkintoja, kannattaa myös tarkastella mitä sanojen takana on, eli millaisia oletuksia ja asenteita lauseisiin kätkeytyy.

Keskustelu tarvitsee itsestäänselvästi kuuntelijoita ja ajatusten kannattajia. Jotta voit otta kopin ajatuksesta ja kehittää sitä, sinun pitää kuunnella se ensin. Tämä rooli on todella tärkeä. Ilman ajatusten hyväksymistä ja kannattamista ei päästä eteenpäin. Eräässä tiimiyrityksemme dialogitreeneissä tapahtui, että tiimiläinen esitti käyttävänsä 3 000€ vaateliikkeen investointeihin ja se oli kaikille ok, mutta kukaan ei ilmaissut kannattavansa sitä. Niin asian esittäjälle jäi se kuva, ettei kyseinen ajatus kelvannut ja se aiheutti hänelle paljon harmaita hiuksia kunnes asia saatiin käsiteltyä.

Kuunnellessa on hyvä myös tiedostaa, mitä ”kieltä” puhuja käyttää. Onko se toiminnan, tunteen vai merkityksen kieli. Kyseisessä tilanteessa tiedän itse ajatelleeni toiminnan kielellä, ”just do it!” mutta asian esittäneen ihmisen tuntien arvelen hänen puhuneen tunteen kielellä ja hakeneen juuri hyväksyntää, kannustusta ja tukea. Koitan ensi kerralla ottaa tämän huomioon.

 

Kunnioitus

Kunnioitusta tarvitaan kun kohdataan erilaisuutta. Kun jokin poikkeaa omista ideaaleista. Kun vastakkaisen näkemyksen kuulee, tekee mieli kumota se. Nautin joskus käyttäessäni ”brute force” eli ”raaka voima”- menetelmää ja sanoessani ”Ei, olet väärässä. Mä kerron miten se menee.” Usein puhuja haukkoo hetken happea ja nielee ylpeyttään sen jälkeen. Tuo kuulostaa omaan korvaanikin äärimmäisen vanhanaikaiselta ja julmalta täystyrmäykseltä ja juuri se äärimmäisyys siitä tekeekin niin nautinnollista, ”eeppistä”. Lienee kuitenkin loukkaus totuutta kohtaan täysin hylätä jokin näkökanta. (Tässä on muuten toinen dialogin premisseistä eli taustaoletuksista: Totuus on monimutkainen, monipuolinen ja todella harvoin joko-tai. Tämä ajatus tuntuu nykyisessä ajatusympäristössä jo helpommin päähän istuvalta kuin aiempi ajatus kaiken ykseydestä.)

Erilaisuutta pitää kuitenkin tukea ja kannustaa jotta asiat tulevat käsitellyiksi. Tiimissämme on tullut tämän talven aikana usein tilanteita, joissa on yksi vastaan kaikki. Tällaisissa tilanteissa olisin voinut hypätä vastustajan puolelle, vaikken kaikkea hänen sanomaansa allekirjoittaisikaan. Ehkä parempi kuitenkin olisi, jos näissä tilanteissa ryhmän rooleissa olisi ollut myös kannattajaa ja sivustakatsojaa.

Kirjassa puhutaan ”säiliöstä” jossa dialogi tapahtuu. Tätä kuvaa jossain määrin lause ”mitä tapahtuu paikassa x, jää paikkaan x.” Siis tila, jossa voi turvallisesti ilmaista itseään. Kunnioitus on erittäin keskeistä tällaisessa. Mitä vahvempi kunnitoitus – ja luottamus kunnioitukseen, sitä vahvempia ristiriitoja ”säiliö” voi pitää sisällään. Meidän treeneissä ”säiliö” hajosi kerran, eli kaikki eivät kokeneet, että heitä kunnioitetaan, tai edes halutaan pitää tiimissä mukana.

Miten kunnioittaminen sitten tapahtuu? Kun kuulen näkemyksen, joka iljettää minua, koitan ymmärtää miksi hän ajattelee niin ja mitä voin häneltä oppia.

Dialogissa pitää ”säilyttää tasapaino.” Jos aiot mennä suoraan eteenpäin, mutta menetät tasapainosi ja horjahdat sivulle, et tee niinkuin todella tarkoitit. Samoin jos tunne vaikuttaa sinuun liikaa, et puhu sitä mitä oikeasti tarkoitat. Tähän auttaa omien tunteiden tarkkailu, mutta myös se, että tarkkailee keskustelun kokonaisuutta ja yrittää keskittyä sen ytimeen. Riitatilanteissa keskustelu meinaa sirpaloitua.

Entä politiikka, näin kunnallisvaalien kynnyksellä? Suljetut kokoukset ovat siitä hyviä, että niissä ei ole niin suurta yleisöä, jolle esittää itsevarmaa. Saa heittää hölmöjä ajatuksia ja paljastaa tietämättömyytensä. Avoimuus taas varmistaisi sen, että kaikki kestää päivänvalon. Jos nuo molemmat yhdistäisi, eli avoimet kokoukset ja henkilökohtaisen avoimuuden, niin silloin joutuu tekemään kotiläksynsä oikeasti todella hyvin, jotta säilyttää keskimäärin uskottavuutensa. Ihan varmasti ennemmin tai myöhemmin tulee esitettyä joku tyhmä kysymys, mutta ehkä se ei haittaa, jos muuten on hyvin kartalla? Media ei arvosta hyvää perussuorittamista, vaan rankaisee mokista ja palkitsee huipuista.

Asiakkaiden kanssa olen huomannut, että jos yritän esittää varmaa ja kaikkitietävää, en pysty tekemään päätöksiä tai heittämään spontaaneja ideoita tapaamisten aikana. Toiminnasta tulee jäykkää ja todella hidasta, kun tapaamiset ovat vain tiedon vaihtoa ja itse aivotyö tehdään piilossa, siellä missä keskeneräiset ajatukset sallitaan.

 

Odottaminen

Olemme helposti ennakkokäsitystemme vankeja. Luulemme tietävämme mitä toinen sanoo jo ennen kuin hän on saanut lausettaan loppuun. Tai teemme päätöksen tai muodostamme mielipiteen harkitsemattomasti. Se estää meitä kuulemasta toisiamme ja olemasta aidosti läsnä. Eräs miten tähän saa mielenkiintoa on verrata, pitääkö oma ennakkokäsitys todella paikkansa, mutta kirja kehottaa mieluummin pyrkimään siihen, että havainnoi ilman oletuksia tai muotteja. Se miten olemme tottuneet katsomaan määrittää (tarkentaa, mutta myös rajoittaa) sitä mitä näemme. Kuuluisa gorilla koriskentällä -video havainnollistaa tätä hyvin. (Juuri kukaan koehenkilöistä ei huomannut kentällä tallustavaa gorillaa, kun heidän tehtävänään oli laskea montako koria videolla tehdään.) Omaa ajattelua on hyvä havainnoida, mikä sitä ohjaa, ja mikä rajoittaa. On hyvä muodostaa uusia kulmia tai raameja, joista katsoa.

Sivusta katsojat, eli odottajat ovat dialogissa todella tärkeitä, sillä he tuovat aivan uusia näkökulmia keskusteluun ja laajentavat sitä.

Sivustakatsojat saattavat puhua usein merkityksen ”kieltä,” eli pohtia miten jokin toimii tai mihin se kuuluu tai vaikuttaa, ottamatta varsinaisesti kantaa mihinkään. Voi olla, että olen tullut nykyään kärsimättömämmäksi treeneissämme, ja niin ”kielenikin” on vaihtunut enemmän toiminnan kieleksi, mutta ainakin ensimmäisenä vuonna sivustakatsojan ja havainnoijan rooli oli kaikkein tutuin.

Tällainen neutraali pohdiskelija ja tutkija on oikeastaan todella hieno rooli, koska se auttaa tekemään hyviä päätöksiä ja tavallaan elämään enemmän. Miten niin enemmän? Merkitys muodostuu suhteista. Kun havaitset enemmän suhteita asioiden ja itsesi välillä, havaitset enemmän merkityksiä. Pienikin liike on tällöin iso asia. Ehkä tämä on juuri se mitä kuvataan sanonnalla ”Paralysis by analysis, eli analysointihalvaus.”

Odottaminen on muuten vähän hassu suomennos alkuperäiselle sanalle suspending, joka viittaa enemmänkin pidättäytymiseen siitä, ettei lyödä leimaa otsaan tai lokeroida jonhonkin muottiin, jotta arvokkaat vivahteet eivät jää huomaamatta tai jotta ajatusta ei poimita ”raakana”, vaan se saa kypsyä kuulijan päässä ennen kuin siihen ottaa kantaa. Kyse ei ole vain siitä, että odottaa puheenvuoron loppumista, tai jopa jättää hetken tauon ennen kuin aloittaa omansa.

 

Suoraan puhuminen

Suoraan puhuminen on ehkä kaikkein hankalin näistä kaikista. Dialogissa tähdätään reaaliaikaiseen yhdessä ajatteluun, eikä vain joskus ajateltujen ajatusten toistamiseen. Aito, tässä hetkessä syntyvä ajatus vaatii vaivannäköä, keskittymistä ja heittäytymistä. Kuitenkin keskustelun arvokkaimpia hetkiä ovat ne, kun puhuja yllättää itsensä. Kun jokin idea ilmenee, tulee olevaksi hänen puheensa kautta. Kuin puu, joka tulee maaperän ravinteista, sadevedestä ja hiilidioksidista olevaksi siemenen kautta. Samoin kirjassa kehotetaan aistimaan mikä idea vaatii todellisuuteemme puhkeamista, kun miettii mitä sanoa.

Esseen kirjoittamisen idea on, että siinä tulee pohdittua kirjan teemoja ja omaa suhdetta niihin, mutta kuten lukija saattaa huomata teen tätä deadlinen tikittäessä lähinnä muistellen kirjan pointteja uusien ajatusten ajattelun sijaan. Luovuus vaatii leppoisuutta, tai ainakin sitä, että on hyvät unet alla ja tietyllä tapaa myös ilman suorituspaineita. Toki jonkin verran pitää olla tavoitteellisuutta. Mitä paremmassa vireystilassa ihminen on, sitä epämääräisemmillä tavoitteilla hän kykenee toimimaan, eli sitä enemmän voi antaatai ottaa vapautta, jolla mahdollistaa luovuuden. Sori.

Suoraan puhuminen välittämättä ulkoisista odotuksista, omista tunteista, rooleista herättää kunnioitusta, koska se paljastaa aidon ihmisen.

Sanottavaa joutuu välillä kehittelemään, tunnustelemaan, pohtimaan, kuin filmivalokuvaa, joka vaatii oman aikansa pimiössä ennen kuin se sopii taidegallerian seinälle. Joissain tilanteissa tulee toimittua ennalta määrätyn käsikirjoituksen mukaan. Tällöin tilanteessa ehkä syntyy arvoa, kun tieto leviää, mutta uusia oivalluksia siinä ei synny. Huonot myyjät toimivat näin. Hyvät myyjät osaavat heittäytyä tilanteeseen. Ehkä sen takia kollegani Eetu ei pidä kovin tiukoista suunnitelmista asiakastapaamisille. Välillä tietää mitä pitää sanoa, mitä ei pidä sanoa, mitä odotetaan sanovan. Mutta keskeinen kysymys on: Mikä asia tarvitsee tulla ilmaistuksi nyt, riippumatta odotuksista.

Toisaalta kannustetaan myös heittäytymään tyhjän varaan, aukaisemaan suunsa ja katsomaan mitä sieltä tulee. Improvisoinnissa on kyse juuri siitä, että heittäydytään hetkeen ja sovelletaan aiempaa uudella tavalla. Ajattelua reaaliajassa. Myös silloin kun tuntuu, ettei minulla ole mitään sanottavaa, voi olla hyvä yrittää heittää oma korteni kekoon, sillä kukaan muu ei ilmaise täsmälleen minun ajatuksiani.

Mitkä fiilikset jäi kirjasta?

Eräät dialogitreenit menivät todella hyvin, kun olin edellisenä iltana lukenut ”tasapainon säilyttämisestä” ja kuuntelemisesta ja keskityin siihen treeneissä.

Kirjasta ei ehkä vielä tullut järisyttäviä oivalluksia tai riemusta hyppimistä. Kirjoitusprosessissa sitä olisi ehkä voinut tulla, mutta ei nyt tällä kertaa. Lähinnä harmittaa/ärsyttää se, että priorisoin tekemisen oppimisen edelle ja luin kirjan ja kirjoitin tämän hiihtoloman kynnyksellä niin, että en pääse vielä hetkeen soveltamaan tätä ja se jää ”roikkumaan”. En palauta tätä vielä kirjastoon.

Pitää sitten loman jälkeen testailla lisää kaikkea ihan oikeasti eikä vaan paperilla. Jos muistan enää. Pääsääntöisesti kirjan deadline kannattaisi asettaa viikkoa tai kahta ennen lomaa, jotta sitä kerkeää testaamaan. Mä hypin riemusta sitten joskus taas, kun huomaan toimineeni hyvin keskustelutilanteissa. Nyt pakkaan muuttolaatikot ja lähden uuteen asuntoon.