Olin seitsemän, kun sain ensimmäisen tietokoneen. Se oli sellainen äidin vanha vuosituhannen vaihteen sylimikro. Se lehtipuhallin ei jaksanut pyörittää mitään pelejä, mutta se ei ollutkaan pelaamista varten minulle annettu. Minä tykkäsin luovasta kirjoittamisesta. Kaverit pelasivat Doomia ja minä kirjoitin runoja ja lyhyitä tarinoita sillä vanhalla Compaqin läppärillä. Elettiin aikaa, kun netissä notkuminen ei ollut vielä mahdollista samalla tavalla kuin nykyään. Radio soitti Eminemiä ja Shakiraa kovalla rotaatiolla, ja suoratoistopalveluista ei ollut vielä tietoakaan. Lapsuuden luovuus ja ulkoisten ärsykkeiden vähäisyys piti runosuonen jatkuvassa sykkeessä. Ainoa luomistyötä hidastava tekijä oli se, että piti tehdä läksyt ennen, kun sai avata tietokoneen. Vaikutteita tykkäsin ammentaa kaikesta mikä oli keltanokalle kiellettyä, kuten Tarantinon elokuvista, joita pöllin isoveljeltä. 

Ei ole varmaan mikään ylläri, että tykkäsin koulussa eniten luovista jutuista. Äikän tarinavihko oli täynnä kaikkea aika kummallista, mutta ihan hyvää tarinointia. Peli jatkui ja panokset koveni kuten koulumaailmassa etenemiseen kuuluu. Koulussa ei enää ollutkaan erikseen luovan kirjoittamisen kirjoitusvihkoa ja äidinkielessä painotettiin lähdeviittauksia. Piti käyttää hulluna sivistyssanoja ja esittää olevansa viisas samalla, kun lukihäiriö läiski poskille avokämmenellä. Kovasti tuli räpiköityä, mutta fiksun ja filmaattisesti kirjoitetun tekstin tekeminen oli siitä huolimatta rakettitiedettä. Täytyy tarkentaa, että tässä on nyt sitten kyse siitä kaikkein masentavimmasta fiksusta ja filmaattisesta, jossa pelin henki on saada kaiken maailman pulla-lallatiivit kohdalleen. Koittakaapa pyöritellä niitä lukihäiriön ja diagnosoimattoman ADHD:n kanssa. Siinä saa ihan kunnolla tsempata, ettei lennä pulpetti ja naapuripenkin Patekin ikkunasta. Lukion jälkeen en sitten kirjoittanut enää mitään, jos ei ollut pakko. 

Lakki oli vedetty päähän ja jokainen tuutti huusi, että mene oikeisiin töihin. Eli opiskele alaa, josta valmistuu aikuisen uralle, niin kuin juristiksi tai it-nörtiksi. Minulla ei ollut mikään maailman käryä siitä mitä halusin tai mikä motivoi. Ei sitten millään mittarilla. Yhteishaussa sohin sokkona vähän sinne päin ja opiskelupaikka oikeisiin töihin jäi aukeamatta. Siitä alkoikin sitten Havukka-ahon ajattelijan aikakausi. Sen verran alkoi seinät kaatua niskaan toisena peräkkäisenä välivuotena, että oli pakko alkaa tuulettaa omia aivoja luovuudella. Käsi löysi taas kynän ja tarinat otti nostetta sarjakuvien ja lyhärikässäreiden muodossa. Alkoi vihdoinkin valjeta, että piti päästä luovuuden pariin.  

Sitten piti taas alkaa lataamaan panoksia yhteishakuun ja muu harrastustoiminta jäi taas tauolle. Puolivahingossa hoksasin, että tuottajaksi voi opiskella. Taas alkoi Anssi umpikelat pyöriä päässä. Tuottajahan työskentelee luovien juttujen parissa, ipso facto, sen on pakko olla mun juttu. Uusi ura urkeni helposti kulttuurin parissa ja luova työ oli vihdoinkin virallisesti osa elämää. Tekstin tuottamisessa luovuus ei siitä huolimatta näkynyt. Silloinen teksti oli kyllä niin ummehtunutta, ettei edes täysi ja hyvän tovin kaapissa tekeytynyt kompostiämpäri haise niin pahalle. Ajattelin, että ammattilainen on asiantuntija ja asiantuntija kirjoittaa asiantuntevasti, eli ilman pilkettä silmäkulmassa. Sitten jostain kolostaan ryömi kyllästymisen mörökölli ja pisti luovat aivot solmuun. Luovuus ja raikkaus kirjoittamisessa sanoi adiós.  

Omaa sivubisnestä pyörittäessä sai onneksi olla luova, vaikka se olikin aika puhtaasti visuaalisen materiaalin luomista ja sinänsä ehkä kaukana tarinankerronasta. Yrittäjyys alkoi kiinnostaa yhä enemmän, kun siinä sai tehdä mitä tykkää. Sitten rytisi taas kunnolla ja koronavirus yllätti kaikki muutkin, kuin autoilevat suomalaiset. Päätös lähteä kokeilemaan siipiä bisneksessä tuntui fiksulta ajankohtaan nähden ja Tiimiakatemian mystiset ovet aukenivat. Yhtäkkiä päästä lähti joku tulppa ja ulos alkoi tursuta, jos jonkinlaista settiä. Nyt räjäytetään kaikki opitut normit ja kirjoitetaan niin, kun taiteilija Vepsäläinen kirjoittaa. 

Sen pituinen se. 

Minähän olen oikea tarinoiden suursyömäri. Rakastan elokuvia ja sarjakuvia taiteenalana. Myös reilu vuosikymmen, jonka vietin teatterin lavalla ja kulisseissa on kasvattanut rakkautta tarinankerrontaan. Tarinallisuus oli varmasti koko ajan läsnä, vaikka se ei puhtaasti näkynytkään omassa tekstintuottamisessa. Tarkoittaahan tarinankerronta paljon muutakin, kuin kirjoitettua tekstiä. Nyt kyllä osaa ajatella paljon syvällisemmin, mikä merkitys tarinoilla meille ihmisapinoille oikeasti on. Erityisesti tässä nykymaailman ärsykevirrassa ja faktojentäyteisessä realismissa. 

En muista, että olisin koskaan kunnolla käynyt läpi teoreettista taustaa tarinankerronnalle. Ainakaan muulla tavalla, kuin pyörittelemällä draaman kaaren käännekohtia. Yritys oli ainakin hyvä ottaa katalyytit ja nukleukset käyttöön tuossa aikaisemmassa tarinantyngässä. Eli siis tarinaa pitkittävät kuvaukset ja ydinviestit, jotka kuljettavat juonta eteenpäin. Haluan todella ottaa tästä yhden jutun lisää, jota kehittää. Huomaan, että osittain juttua tulee luonnostaankin, mutta teoria kaiken taustalle on kyllä kova plussa! 

Se menestyy, joka osaa tarinoida oikealla tavalla oikealle yleisölle. 

Hyvissä myyntispiikeissä on usein kyse tarinasta. Tarina toimii, koska tarina vetoaa tunteisiin. Tarinoissa on jotain mihin samaistua jotain mitä odottaa ja jotain yllättävää. Kaikkein parasta on se, että niiden parissa viihtyy. Ihminen on emotionaalinen eläin ja tunteisiin vetoaminen toimii aina paremmin, kuin kylmät faktat. Markkinoinnissa etsitään ostajapersoonia, joille on helppo alkaa syöttämään tarinaa. Hyvä balanssi faktaa ja silkkaa tunteisiin vetoavaa höpönlöpöä tekee mistä tahansa asiasta vastustamattoman.  

Markkinointiin kannattaa ehdottomasti ottaa tarinallistaminen mukaan. Eskapismin tarve on nykyään valtava. Voin melkein myydä mummoni, jos laadukkaasti tarinallistettu markkinointi ei tuota tuloksia. Niin kova on tarinoiden kulutus. Kuka kieltää kertomasta Hollywood-tason tarinaa, vaikka tuotetta tai palvelua markkinoidessa? Häpeilemättä lykätä arkkityyppien taistelu mainosmateriaaliin. Jättää vanhat kunnon cliffhangerit koukuttamaan jokainen markkinointimateriaaliin törmännyt someperuna seuraamaan yritystä. Itse ostaisin mitä vaan tuollaisella markkinoinnilla. Nyt kun päästiin eroista puhumaan, niin vedänpä vielä rahanhuuruiset lasit päähän. Alkaa kuulostaa hyvästi siltä, että tällaisesta palvelusta voisi ruveta laskuttamaan jo autojen hintoja. Ei muuta, kun taiteellisuus vaan pyörittämään kapitalismin rattaita.  

Yritykset eivät monestikaan osaa luoda tarinoita. Tai ainakin se menee usein pahasti vihkoon. Se sotketaan usein visioon ja missioon sellaisessa mahdollisimman laiskassa muodossa ilman mitään mielenkiintoa. Markkinointi on liian usein tylsää realismia ja työtä tehdään kanki Kaikkosina. Olen monesti ihmetellyt sitä miksi monen yrityksen brändi vaikuttaa niin kankealta ja tunkkaiselta. Miksi kukaan haluaa nykypäivänä vaikuttaa suurelta ja vanhanaikaiselta korporaatiolta? Okei, ymmärrän silti, ettei kaikkien yritysten välttämättä kannata ruveta laukomaan puujalkavitsejä linkkarissa. Minusta monella yrityksellä olisi silti varaa ravistella pölyjä omasta brändistään ja herätä nykypäivään. Vaikka tarinallistamalla omaa esilläoloaan. Miksi haluaisit olla tylsä, kun voisit olla cool?