Muistan jo pienenä lapsena, noin 8–9-vuotiaana olin hyvin riehakas sekä temperamenttinen lapsi, joka ei osannut olla paikallaan koskaan. Joka tunnin aikana nousin tylsimyksestä ylös istumapaikalta ja menin ikkunalauteelle katsomaan ikkunasta ulos, antaakseni mielikuvitukseni vain juosta vapaana. Opin vasta lukemaan 2-luokan alussa sekä muistan miten minulta ei vaadittu yhtä paljon kuin muilta kaunokirjoituksen kannalta ja jopa sain 3-luokan aikana täysin erilaisen matikan kirjan kuin muut helpottaakseni opintojani. 
Tilanne suuntautui lopulta siihen, että olin suurimman osan ala- ja yläluokkien tunnit erityisopetuksessa sekä annettiin aina helpotuksia tehtävissä. Osasyynä miksi näin oli, koska he varmasti huomasivat jo minulta varsin nuorena, että omaan ADHD:n. 

Minua oli kiusattu aina, joskus osaamiseni tai sitten ihonvärini takia. Se ei koskaan loppunut ja muistan myös hyvin, että kuinka nuoruudessa aina jossain testeissä, kisoissa tai kokeissa en miltei koskaan suoriutunut keskivertoa paremmin, ja parhaimmuus ei ollut edes asia mitä kukaan odotti minulta, lopulta en minäkään. Tämä kaikki johti siihen, että aloin muuttamaan kaikkien energiaa minua kohtaan muuksi, siten että joko annoin takaisin samalla mitalla tai esitin pelleä, tällöin rakensin itselleni coping kuoren minkä läpi haukkuma sanat eivät enää päässeet läpi. Lisäksi aloin rakentaa itselleni monta eri identiteettiä, jolloin pystyin sopeutumaan erilaisiin porukoihin aina. 
Olin alakoulusta lukioon asti ainoa/ainoita maahanmuuttaja taustaisia, joka ei ollut hiljaa sekä kulmassa istuva introvertti ja tämän myötä luonnollisesti minulle oli helppo vittuilla. 

Okei, ei tarvitse kaivaa liikaa aikoja, jotka eivät ole merkityksellisiä tähän kirjoitukseen, mutta pointtina on, että tämä kaikki on luonut minulle ”kovan” kuoren. Kuitenkin toisaalta hyvin epävakaan itsetunnon sekä itseluottamuksen kuoren sisältä. Huomaan, että kuinka moni akatemialainen kuvailee minua heittäytyväksi, itsevarmaksi tai jopa rohkeaksi. Näihin asioihin itse haluan myös luottaa ja uskoa, mutta vaikeaa on toisinaan olla omaa pahinta vihollista vastaan, itseään. 

Oma käsitys ADHD:stä oli lapsuudessa merkityksetön. Vanhemmat eivät koskaan halunneet selittää sitä minulle siitä. Varmaankin siksi, koska eivät halunneet minun tuntevan itseäni muista erilaiseksi. 
Joten aina kun mainitsin jonkin olevan ADHD:n takia vanhemmilleni tai muille ihmisille, he vähättelivät sitä tai jopa sanoivat minulle sarkastisesti, että ”kaipa sitten minullakin on ADHD, jos kerran sanot tuon olevan sen syytä”. Tämä satutti minua niin paljon, että tuntui etten kyennyt sanoa kenellekään, että jokin minun tekemäni asia voisi johtua ADHD:n seurauksesta, vaikka ADHD ei kanna vastuuta teosta. Aloin tällöin vähättelemään itsekin ADHD:tä, ja aloin katsomaan sitä täydellisenä ”lahjana”. Toki, olin impulsiivinen, luova sekä monien mielestä hauska, kuitenkin en katsonut kokonaista kuvaa enkä tutkinut itseäni sen enempää syvällisemmin ja nähnyt realiteetit. 

Nykyään, nuorena ADHD aikuisena, joka elää yksin, opiskelee suhteellisen ”vaikeaa” alaa ja on kaukana omista kavereista sekä perheestä, elämä on vaikeaa. 
50–80 % ADHD diagnoosin saanneista aikuisista kärsii jonkin kaltaisesta psykiatrisesta häiriöstä. Näitä voivat olla mieliala häiriöt, stressiongelmat, ahdistuneisuushäiriöt sekä persoonallisuushäiriöt. Näistä kaikista arvioidaan 35–50 % kärsivän masennuksesta ja jo 50 % arvioidaan kärsivän ahdistuneisuudesta. Nämä lukemat kuulostavat pelottavilta sekä hämmentäviltä. Miten voi olla niin suuri osa diagnoosin saanneista kärsiä niin paljon? ADHD:n lisäksi nuo päälle vielä? Kuitenkin minussa piili pieni helpotus, sillä yhteen isoimmista elämäni kysymyksiin tarjottiin selitystä. 

Nämä kaikki tiedot tulivat kirjasta, jonka luin tätä reflektiota varten. ADHD aikuisen selviytymisopas 2.0. Kirja kertoo pitkälti mitä otsikossakin lukee, ohjeita selvitä diagnoosin saaneena tässä maailmassa. Lähdin lukemaan tätä kirjaa siltä kantilta, että oppisin itsestäni vihdoin enemmän ja osaisin kontrolloida tätä ”lahjaa”. Sitä se onkin tehnyt, sillä olen oppinut niin paljon itsestäni tai mitä tyypillinen diagnoosin saanut kokee tai toimii maailmassa. 

Kirjan alkutaipale mainitsee, että miten tutkitusti diagnosoitu aikuinen tyypillisesti toimii esimerkiksi parisuhteessa, töissä, kodissa, perheessä ja miltei kaikissa elämän asioissa. Myös kerrotaan, että mistä se johtuu tai mistä on peräisin, jo ihan solutasolle asti. 
Alussa sain pienen huonon maun suuhun, sillä kirjassa kerrottiin kaikista haasteista ja ongelmista mitä diagnoosin saanut kokee tai saa aikaan ympäristölleen mahdollisesti. Kuitenkin muistin, että tämän kirjan tarkoituksena ei ollut antaa parempaa mieltä koko ajan lukijalle sekä korostaa kaikkia vahvuuksia vaan todellisen kuvan oireistani ja miten se voi ilmetä elämässäni. 

Kirjan keskitaipaleella pureudutaan tiettyihin asioihin tarkemmin sekä tarjotaan mietteitä, harjoituksia sekä tekniikoita selviytyä ADHD:n kanssa. Näitä olivat esimerkiksi, miten saada kuriin aikaongelmat, impulsiivisuuden, asioiden aloittaminen, parisuhteessa toimiminen sekä mieliala ongelmat. Toki mitkään eivät antaneet selvää vastausta tietylle henkilölle eikä välttämättä toimi, mutta huomasin, että kuinka hyvin kirja kykeni tarjoamaan konkreettisia vaihtoehtoja moneen asiaan, olin tyytyväinen. 

Kirjan lopputaival koostuu vinkeistä, miten selvitä näiden ongelmien kanssa ja miten parantaa esimerkiksi omaa itsetuntoa, stressiä tai miten suunnitella tulevaisuutta. Tämä oli juuri sitä positiivista auttamista mitä kyseinen kirja tarvitsee niin raskaan sekä tietorikkaan tekstin jälkeen. Älä velloa ongelmissasi ja anna niiden päästä sinun yli, voita ne. Myös kerrotaan miten hankkia vertaistukea ADHD:hen ja liitännäisoireisiin, olin tyytyväinen. 

No, mitä koen kaiken tämän jälkeen? Totta puhuen, en tiedä. En tiedä miten selvitä vielä nuorena aikuisena, yksinelämisessä, parisuhteen hankinnassa, opinnoissa sekä tämän maailman tilanteessa. Ongelmia on ja varmasti pysyviä, kuten tämä ADHD sekä psykiatriset häiriöt, mutta kuitenkin haluan uskoa, että pystyn taistelemaan niitä vastaan. Kaiken tämän jälkeen, kaiken vähättelyn, kiusaamisen, rasismin ja huonojen tulosten jälkeen olen kuitenkin päässyt näin pitkälle, ja nyt, nytkö lopettaisin? En pystyisi, en kehtaisi enkä voisi. 
Haluan palata kirjassa kertomiin tekniikoihin sekä harjoituksiin paremmin myöhemmin, koska uskon niiden auttavan minua pitkällä kantamalla. Haluan myös aloittaa taas lääkkeet, vaikka ne maksavatkin paljon. 

Kirja oli täydellinen aloitus minun kirjanlukuuni täällä akatemialla ja aloitus syvällisempään tutkimukseen itsestäni, jotta kykenen selviämään itseni, tiimini sekä yhteiskunnan kanssa. 
En anna kenenkään vähätellä ADHD:ni ja sen oireita enää, sillä tiedostan että olen vastuussa minun teoistani, mutta kaikelle löytyy syyseuraus suhde. Minulle riittää tietää, että minun aivoni jo solutasolla on virittäytynyt muihin verrattuna eri lailla, täten toimin ja koen asiat eri tavalla. 

Olen menneisyyden tuote, nykyisyyden käsittelijä sekä tulevaisuuden odottaja. Olen ikuinen kärsijä, joka ei luovuta, ei enää.