Näyttelijä Antti Holma kulkee läpi 38-vuotisen elämänpolkunsa Sonkajärveltä New Yorkiin kirjassaan Kaikki elämästä(ni). Kirja ei ole kuitenkaan tyypillinen elämäkerta, vaan sen runkona on teoksen tuskallinen kirjoitusprosessi sekä metatasolla minäkertojana tarkasteltu perspektiivi. Myös muuta maailmaa tarkastellaan Holman silmin, joka ilmenee jo kirjan nimestä. Kirja on autofiktiivinen, eli vaikka se sijoittuu Holman elämään, on kirja ajoittain hyvinkin lennokas. Parhaimpana esimerkkinä tästä toimivat Antti Holman keskustelut Saatanan ja Jumalan kanssa useissa elämänsä käännekohdissa. Teoksessa käsitellään suuria teemoja kuten häpeää, ihmissuhteita, epävarmuutta, pelkoa ja yksinäisyyttä, muttei vaivuta masennukseen vaan nauretaan sängyn alla muriseville monstereille maireasti.

Yrittäjyyden näkökulmia löytyi teoksesta niin paljon, että vaikken aluksi ajatellut kirjoittaa reflektiota tästä epätyypillisestä teoksesta päädyin siihen kaikesta huolimatta. Yksi merkittävä kirjan läpi kulkeva aihe, on prokrastinaatio jota tarkastellaan piikkinä lihassa kun kirja ei tahdo valmistua. Niin sanottu ”writers block” yhdistettynä yrittäjän elämää vaikeuttavaan tärkeiden asioiden selittämättömään lykkäykseen on tällä hetkellä kulkenut myös omien opintojeni vaivaajina. Prokrastinaatiota on alettu julkisessa keskustelussa nostamaan pöydälle enemmän tunteiden säätelyn ongelmana kuin ajanhallinnallisena asiana. Teoksesta hahmottuukin hyvin, että Holma kamppailee tunne-elämänsä kanssa sen sijasta, ettei hänellä olisi aikaa. Arkisia asioita voi loputtomiin pyrkiä pakoon, mutta ainoastaan sisäisen maailman kohtaamalla voi vaikuttaa uudistavasti osansa vääjämättä ottavaan ympäröivään ulkoiseen elämään.

Sonkajärvellä vietetty lapsuus ei jättänyt arpia Holmalle ja hän huvittavasti toteaa monesti, että vaikka ei harmittele tasaista kasvatustaan, voisi luovaa prosessia helpottaa traumaattiset kokemukset tai draaman kaarelle kolahtaneet kipukohdat. Tämä ei suinkaan ole kiittämättömyyttä vaan enemmän humoristista huulenheittoa, jota kirjan varrella riittää. Maalaisidylli saa kuitenkin osansa kirpaisevaa kritiikkiä, josta paistaa poismuuttajan huumorilla höystetty hubris minkä Holma kuitenkin tiedostaa. Hän tuokin maalla asuvan ystävänsä näkökulman mukaan soppaan, jotteivat henkilökohtaiset näkemykset maalaiselämästä jää liian yksipuolisiksi. Kulkuaan suureen teatterikorkeakouluun, moninaisille näyttämöille ja viihdealalle Holma ei kaunistele. Kaikki glamour riisutaan ja myös taiteen maailma saa täyslaidallisen. Täyttymys ei suinkaan tullut ulkoisista tekijöistä ja edes suurkaupungin syke ei riitä luomaan kaivattua merkityksen tunnetta.

Elämän suunta ja tarkoitus ovat puntarissa, mikä ajaa ulkopuolisen silmin hyvin menestyneen näyttelijän eksistentiaaliseen kriisiin. Mielekkyys ja merkityksellisyys puuttuu yrittäjämäisistä vaikuttajan töistä ja rooleista, jotka eivät ole taiteellisesti tyydyttäviä, mutta taloudellisesti tuottavia. Jokainen luovaa työtä tehnyt ihminen voi varmasti tähän ikuiseen dilemmaan samaistua. Tätä Holma kuvainnollisesti hahmottaa Saatanan kanssa käytyjen faustisten keskustelujen kautta, jossa menestyksen ja toiveiden täyttymisen edellytyksenä on se, että sielun palasia on tienhaaroissa lohkaistava. Vaikka teemat vaikuttavat traagisen jylhiltä ovat ne kirjoitettuna nerokkaan komiikan ja hyperbolisen kerronnan kautta, joka aiheutti usein kippuraan koukistavan naurunremakan ainakin omalla kohdalla. Mustaa huumoria riitti runsaasti.

Ystävät ja läheiset ovat teoksessa tärkeässä osassa, kun tarkastellaan elämää yleisesti. Elämän suurta tarkoitusta ei pyritä teoksessa suuremmin ratkaisemaan tai avaamaan, vaan suosiolla rajataan näkökulmaa pitkälti henkilökohtaisen ihmiselämän mielekkyyden kautta. Villien ja vallattomien taiteilijaystävien lisäksi Holma on teoksessa tekemisissä myös ”normaaliin elämään” sidoksissa olevien ihmisten kanssa, usein auttavana olkapäänä elämän koukeroissa. Tätä hän sovelsi suurella skaalalla menestyneessä podcastissaan ”Auta Antti!”. Kuten voikin jo arvata, ei tämäkään tullut ilman turhautumisen ja pettymyksen tunteita. Holma joutuu myös punnita tienhaarassa sitä, että on asettumassa nuoruusvuosien jälkeen vakiintuneempaan, jokseenkin normien mukaiseen elämään mm. avioliittoon. Puolisostaan Holma puhuu kauniisti, avaten käsitystään rakkaudesta ja sen tuomista uusista ulottuvuuksista omaan elämäänsä. Rakkaus luo lopulta sillan sille, että Holma löytää rohkeuden olla rehellinen saamattomuudestaan. Lopulta kasautunut stressi ja ahdistus katoaa ja peiliin katsominen tuo kirjailijalle katarsiksen, joka lopulta johtaa valmiiseen kirjaan, jota oli ilo lukea.