Ihastuin Anthony de Mellon kirjoihin, hänen klassikkoaan Havahtumista lukiessani. Uudistuminen on jatkoa Havahtumiselle. Kirja kertoo, miten löytää syvempi merkitys elämälle. Olenkin omassa elämässäni pohtinut hyvin paljon sitä, mitä minä haluan elämältä. En ole siihen vielä suoranaista vastausta löytänyt.

Kumminkin sen tiedän, että olen päättänyt projektieni suhteen tehdä sydämestä käsin töitä. Halu auttaa ja palvella muita. Olen myös pyrkinyt kuuntelemaan enemmän ja olemaan hiljempaa erinäisissä sosiaalisissa tilanteissa. Anthony De Melloa lainatakseni ”hiljentymällä kuulee enemmän”. Tämä onkin totta, koska olen alkanut huomata, että mitä enemmän kiinnitän huomiota kuuntelemiseen, sitä vähemmän näen tarpeelliseksi puhua.

En kumminkaan tarkoita hiljentymisellä, että nielen tietyt asiat erimielisyys tilanteissa tai yritän, hyökkää sillä toisia vastaan. En myöskään tarkoita, sillä yhtymistä toisen mielipiteeseenkään. Erimielisyys tilanteissa olenkin miettinyt, olisiko vain helpompi yhtyä kaikkien eriäväisiin mielipiteisiin. Toisaalta tämä ei ole itseni mielestä järkevää, enkä sitä lähde toteuttamaan.

Anthony sanookin, että kuunteleminen ei tarkoita, että on samaa mieltä muiden kanssa. Voi siis asioita kuunnella ja olla silti erimieltä tilanteista. Esimerkiksi korona tilanne on hyvin jakanut mielipiteitä ihmisten keskuudessa.

Kirjan sanoja lainatakseni otanko elämän vastaan sellaisena, kuin se tulee? Tällä tarkoitan sitä, vaikka olisi kuinka vihainen tai pahantuulinen päivä niin muistan nauttia niistä tunteista, mitä tuntee ja antaa vielä luvan itselleen tuntea kaikkia tunteita. Ainahan sitä ei muista, mutta elämähän on juuri otettava vastaan sellaisena, kuin se on.  Olipa sitten hyvä tai huono päivä.

Kun elämämme on sekaisin, olemme yleensä silloin sydänsurujen uhreja, ainakin toisinaan. Tunnemme vahvaa yksinäisyyden tunnetta ja olemme peloissamme. Kun mietitään, mistä pelko tulee, niin se tulee epävarmuudesta, kun ei ole varma mitä tulevaisuudella on tarjota meille.

Mitä itse olen oppinut sydänsuruista? No jokainen ero on joka kerta helpompi. Tarkoitus elämällä on näyttää, että pitää itsensä uudelleen löytää, jos itsensä on matkalla hävittänyt. Tällä tarkoitan parisuhdeaikaa. Eron jälkeen on hyvä kysyä itseltään, mitä minä haluan ja elää sen mukaan. Vaikea kysymys ja jopa vähän pelottava, koska joutuu ottaa vastuun omasta onnestaa.

Anthony kirjoissa käsitellään hyvin paljon jumalaa, mikä rooli sillä on meidän elämässämme. Jokaisella meillä on varmasti omat päätelmät asiasta ja itse uskon niin, että Jumala on meissä kaikissa ja kukaan ei voi olla jumalaa korkeammalla. Eli helposti sanottuna jokainen ihminen on Jumala, miten kukaan voi olla toista ihmistä korkeammalla, koska olemme kaikki saman arvoisia.

Tähän päätelmään olen itse päätynyt en muista, mitä kautta, mutta se tuntuu itselleni kaikista järkevimmiltä.

Olenko törmännyt ihmiseen, joka ei kuuntele? Kyllä olen ja niitä on ympärillämme, joka puolella. Ihmisille on vaikeata vakuuttaa, mitään jos hän ei ole valmis kuuntelemaan. Tähän olen keksinyt ratkaisun, että odotan kunnes, ihminen on itse valmis tietoisempaan keskusteluun, eikä mene tunne edellä keskusteluihin, jolloin ei ole kuuntelevine korvineen mukana keskustelussa ollenkaan.

Riitatilanteet ovat parhaimpia esimerkkejä itseni mielestä, koska toinen ei todellakaan ole vastaanottavaisella energialla, jos huutaa pääpunaisena toiselle. Tässä tilanteessa on ehkä parempi antaa tilanteen rauhoittua ja odottaa kunnes molemmat ovat valmiita kuuntelemaan.

Ehkä jopa keskittyy siihen, ettei ne tunteet tule toisesta vaan itsestään ja miettiä miksi tällainen laukaisee niin ison puolustusjärjestelmän.

Kirjassa pohditaan hyvin paljon onnellisuutta, olenko onnellinen monelta kantilta. Yksi herättävimpiä kysymyksiä, on itselleni, olenko valmis olemaan onnellinen ilman loppututkintoa? Tätä kysymystä, jopa pelkään hieman, koska olisin valmis. Se aiheuttaa pelon ja hämmennyksen tunteita, joita on ei voi sanoin oikein kuvailla.

Tekeekö raha onnelliseksi ei ja eihän sen olekaan tarkoitus tehdä onnelliseksi. Se on vaihdon väline, sillä saa katon pään päälle. Enemmänkin projekteissa pohdin aina sitä, mitä minä voin oppia siitä. Esimerkkinä Toivolan Joulupiha halusin oppia johtamista. Rekka projekti olisi, että laittaisin kaikki opit käytäntöön, mitä olen oppinut Tiimiakatemia vuosien aikana.

Mietitäänpä välillä kiintymistä, mihin kaikkeen kiinnymmekään maailmassa, esineisiin, ihmisiin, ajatuksiin, tapoihin ja niin edelleen. Suurin osa murheistamme syntyy kiintymisestä ja sen luopumisesta.

Anhtonyn sanoja lainatakseni ” voi Luoja, jos emme saa jotakin haluamme- elämä muuttuu surkeaksi. Sitä tarkoittaa kiintyminen.”

Olenkin alkanut tietoisesti, miettimään mihin asioihin olen kiintynyt. On muuten todella haastavaa alussa, jostakin mielen malleista luopua, kun pieni päänsisäinen höpöttäjä laittaa vastaan. Toisaalta olen oppinut lempeyttä enemmän asioiden suhteen ja itseäni kohtaan. Helpotusta jopa, kun, jostain vanhasta toimintamallista on päässyt eroon.

Mietitään kanssa hieman kulttuuriperintöä, mitä meille opetetaan. Meitä opetetaan pienestä saakka tekemään rahaan, ei niin väliä olisimme onnellisia, vai mitä? Itse ainakin muistan, kun sain viikkorahaa 10 markkaa ja jos halusin lisää rahaa, oli minun tehtävä töitä onneni eteen. Eli menin iskälleni remontti hommiin tai leikkasin nurmikon, että sain toiset 10 markkaa.

Meitä opetetaan pienestä pitäen tekemään töitä ja olemme hetkellisesti valmiita uhraamaan onnemme, jotta voimme ostaa lisää onnea. Aika hullunkurista jos minulta asiaa kysyy. Meistä halutaan tehdä saavuttajia ja kouluttaa tuottaviksi, jotta meidät hyväksytään yhteiskuntaan sellaisina kuin olemme.  Yritteleväisyyden takia uhraamme kaiken.

Hyvä esimerkki on siitä, että nykyään, jokainen 30- vuotias on ollut burnoutin partaalla. Kuulun itse tähän ryhmään burnoutin läpikäyneenä. Tämä kokemus opetti sen, etten uhraa terveyttäni enää toisen takia ja en halua menettää yhtäkään vuotta siihen, että parannan itseni uupumuksen takia vuoden verran. Raha ei tuo onnea- terveisin minä!

Mielipaha mistä se tulee? No ei se ainakaan toisesta ihmisestä tule vaan meistä itsestämme. Olemme itse omat ajatuksemme ja vastuussa niistä. Olemme toistaneet tiettyä tapaa eli ohjelmaa, jonka olemme oppineet kasvatuksestamme ja miten reagoida mielipaha tilanteisiin. Kumminkin kun on omasta ohjelmoimisesta kyse, pystymme sen muuttamaan, koska se on tapa, jota olemme opetelleet toistamaan vuosia. Olemme luoneet puolustus mekanismin tunteillemme, johon reagoimme, jonka tarkoituksena on auttaa meitä selviytymään elämässä.

Kumminkin näitä malleja on hyvä välillä haastaa, että tarvitseeko minun kantaa tällaista mallia mukana ja opetella toisenlaista reagointia tilanteissa. Itselläni huutaminen on ollut reagointi tapa moneen asiaan, josta olenkin lopulta opetellut pois. En kumminkaan sano, etteikö sitä tapahdu enää, mutta olen pyrkinyt parempaan kommunikointiin elämässäni. Kehitys on hidasta alussa, mutta kun alkaa enemmän kiinnittämään huomiota erinäisiin tilanteiseen niin pystyy siihen vaikuttamaan ja muuttaa lopulta tavan.

Pitää muistaa aina, ettei ihmisissä ole vikaan vaan ohjelmoinnissamme. Asiat riitelee, ei ihmiset.

Carolina Tuomikorpi

Projektitoimisto Sawake Osk. 2021