Opinnäytetyö aiheuttaa harmaita hiuksia minulle, sinulle ja kaikille muillekin. Oli syynä sitten Heidin kirjoituskurssi, Jampen viestittely tai mitkälie suunnitelmat ja hakemukset. Kevät on jo hyvin pitkällä, opparin deadline häämöttää jo alkusyksyssä ja olo on kuin oltaisiin vasta lähtötelineissä. Kesän tullessa tulee pitkät työpäivät, milloin sitä opparia sitten tekee? Saako sitä tehtyä riittävästi? Kuumottaa oikeasti. Varsinkin, kun kokee olevansa aika pihalla vielä koko prosessista.

Ok ok, ei tilanne ole oikeasti näin paha. pari kolme tuntia kesä-heinäkuussa per viikko edistää työtä jo hyvin, ja elokuu on pelkkää tykitystä. Apua on tarjolla ja vertaistukea vielä enemmän. Aihe on mielenkiintoinen ja motivaatio valmistumiseen erittäin korkea. Tietoteoriaa ei ole vielä kirjoitettuna, joten on nyt hyvä varmasti raapaista aiheen pintaa tutustumalla alan kirjallisuuteen ja muistelemalla oman lukiovuosien aikaista työelämäyhteistyötä!

Aloitin lukion syksyllä 2015. Olin aina pärjännyt koulussa melko pienellä vaivannäöllä ja se tulee olemaan asenteeni seuraavat kolme vuotta. Hauskanpito, kaverit, tytöt ja kaikki ylimääräinen häslääminen tulisi olemaan koulukirjojen yläpuolella priorisointilistallani. Se näkyi lopputuloksessa. Tekisinkö asioita toisin näin jälkikäteen? Kyllä. Kadunko kuitenkaan mitään? En. Eilisen teot ovat johdattaneet minut tähän päivään, ja olen tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeseen.

Viimeaikaisen yrittäjyyskasvatukseen tutustumisen aikana olen kuitenkin havahtunut siihen, miten vähän lukiossamme panostettiin työelämäyhteistyöhön ja yrittäjyyteen.

Kolmen vuoden aikana en nähnyt yhtään yritystä olevan mukana koulun toiminnassa. Abivuotenani aloitettiin YES:in ja XAMK:in toimesta yrittäjyyskasvatuksen hanketta, jonka takia Pekka Hyysalo kävi koulun Kick-offissa puhumassa omasta elämäntarinastaan ja FightBackistä. Lisäksi ensimmäisen vuoden opiskelijat kävivät pitämässä lukion ständiä Savon solmu -messuilla, sen yrittäjyyskasvatuksellinen puoli ei ihan auennut minulle jälkikäteen ajateltuna. Työelämäyhteistyön huippu oli toisena vuotenani järjestetty yrityksiin tutustumispäivä. Jokainen sai valita yrityksen kahdeksasta vaihtoehdosta ja siellä järjestettiin yritysesittely. Itse valitsin tietotekniikka-alan pienyrityksen, jossa piti kuulla yrittäjyydestä. Todellisuudessa yrittäjä ei ollut itse edes paikalla ja esittely käsitteli pelkkiä tietokoneita…

Toisena vuonna osallistuin Nuorkauppakamarin järjestämään Tuhat nuorta johtajaa -päivään. Siellä olin päivän oppimassa projektijohtamisesta, tarkkailijan roolista tosin. Projektien tekeminen oli muutenkin työelämäläheisintä hommaa lukiossa. Saimme tehtävänannon, ryhmät piti muodostaa itse ja ryhmä itse sitten teki työn omalla tavallansa. Nerokasta pienten projektien lopussa oli se, että jokaisen ryhmäläisen panos piti merkitä prosentuaalisesti. Eli jos tekisin Wiljamin ja Iidan kanssa ryhmätyön, Iida tekisi suurimman osan ja Wiljami olisi aina myöhässä ja vessassa istumassa, niin jakaisimme jotenkin näin: Iida 50 %, Hulkki 35 % ja Wiljami 15 %. Tämmöistä voisi hyvin kokeilla joskus Tiimiakatemiankin projekteissa, tuntikirjauksiin saattaa olla välillä vähän turha katsoa. Nimimerkillä ”ajattelin asiaa x 45min”. Raakaa, mutta rehellistä.

Parasta yrittäjyyskasvatusta minulle lukiossa oli opiskelijakunnan hallituksen toiminta. Meillä oli vapaat kädet toiminnan järjestämiseen. Siellä oppi käytännössä kysynnän ja tarjonnan lain. Kysyntää oli bileille, mutta tarjontaa lähinnä leffailloille. Bileissä olivat kaikki, leffailloissa ei ketään. Johtajuutta ja vastuunkantoa oppi väistämättäkin.

Käsittelin edellisessä esseessäni ”Kenestä on yrittäjäksi?” sisäistä ja ulkoista yrittäjyyttä. Näen lukiokoulutuksen kuitenkin itsessään antavan hyvin avaimia sisäiseen yrittäjyyteen ja sen kehittämiseen.

Yrittäjyyskasvatuksen tavoitteena on toisella asteella kehittää:

• vapautta ja luovuutta
• ainutkertaisuutta ja riskin ottoa
• vastuullisuutta
• kokonaisvaltaista näkemystä

(Remes 2003, 117.)

Lukiohan on vapaampi, kuin mitä 15-vuotias on koskaan aiemmin kokenut. Nuori saa itse valita, mitä opiskelee pakollisten kurssien lisäksi. Kukaan ei enää läähätä korvan takana, että teetkö tunneilla tehtäviä vai et. Vastuu on suuri, mutta kun olet vastuussa itsestäsi, niin painetta ei välttämättä onnistumiseen synny. Kokemusta on. Oppimistyylejä on yhtä paljon kuin oppijoita, silloin lukeminen ja reflektointi ei ollut vielä tuttua toimintaa, joten minä en varmaan paljoa kouluaineista lukion aikana oppinut. Itsestäni tosin opin, ja paljon. Luovuutta oppimista kohtaan ei tullut paljoa käytettyä omasta puolesta, nopeat muistiinpanot tunneilta. Kuitenkin aina opettajan järjestäessä jotakin erilaista opetusta: esimerkiksi kiljun keittoa (siinä taisi olla joku muu ajatus kuin kilju, mutta se jäi mieleen), oppiminen tapahtui kuin itsestään. Osaan vieläkin tehdä kiljua…

Lukion filosofian kurssit lienevät parhaita tunteja oman ajattelun ja uteliaisuuden kehittämiseen. Oma filosofian arvosana taisi olla jämpti kutonen, eikä sitä oppiaineena osannut aikanaan arvostaa, mutta jälkikäteen ajateltuna kurssissa oli paljon hyvää. Kävimme paljon dialogimaisia keskusteluja, perustellen omia näkemyksiä ja väitellen muiden näkemyksiä vastaan. Tuon tyylinen opiskelu oli koko koulussa ainutlaatuista, eikä sen ainutkertaisuutta osannut silloin arvostaa. Riskejä ei paljoa tullut otettua. Kurssit valittiin sen perusteella, mihin kaveritkin menivät. Suurin riskini oli se, että päätin viimeisen kesäloman aikana sittenkin kirjoittaa maantiedon, jota en ollut opiskellut paljoa ollenkaan. Jouduinkin käymään sitä varten yhden kurssin itsenäisesti. Sain valita itse, miten aion opiskella kurssin sisällön. Se oli mahtavaa. Kerrankin minulla oli kaikki avaimet oppimisestani ja sain valita toimivimmat keinot. Toteutin kurssin reflektoimalla oppikirjan kappaleita, mikä oli mielekkäintä opiskelua itselleni. Kävin erilaisilla jääkauden jättämillä jäljillä sekä tutkin takapihallamme sijaitsevan järven muotoja miettien jään liikkumissuuntaa. En varmaankaan oppinut yhdelläkään kurssilla niin paljoa. Tuollainen kurssin toteuttaminen voi olla riski, jos kiinnostusta tai motivaatiota ei ole.

Lukiolaiset ovat varmastikin keskiarvollisesti hyvin perillä vastuullisuusasioista. Varsinkin ekologisesta vastuusta. Sosiaalinen ja varsinkin taloudellinen vastuu voi sitten olla hieman tuntemattomampia. Lukiokoulutusta on nuorena hieman vaikea yhdistää taloudelliseen vastuuseen. Varsinkin nyt, kun toinen aste siirtyi oppivelvollisuuden piiriin ja kirjatkin tulevat valtion puolesta. 100 miltsiä tuli valtion lompakkoon kulua, mutta todellista vastuuta ei oikeastaan nuorelle tullut, 18-vuotiaana kukaan ei pakota enää mihinkään. Mielenterveysongelmat ovat aikakautemme, ei enää edes kovin hiipivä, suuri ongelma. Kuinka paljon ylioppilaskirjoitukset lisäävät ahdistusta, yksinäisyyttä ja paineita? Aivan valtavasti. Pidämmekö nuoristamme riittävästi huolta, onko apua riittävästi tarjolla? Ei varmastikaan. Onko koko ikäluokan laittaminen Gaussin käyrälle se paras tapa, ja opetetaanko siinä, että epäonnistuminen on ok? Ei.

Kokonaisvaltaisen näkemyksen saavuttaminen lienee lukion paras anti yrittäjyyskasvatuksessa. Lukion yleissivistävä tehtävä mahdollistaa hyvin laajan yleiskäsityksen maailmanmenosta. Ylioppilaskirjoituksia ei turhaan sanota kypsyyskokeeksi, niissä ei mitata pelkästään puhdasta tietoa aiheesta, vaan ymmärrystä ja vaikutusta muuhun maailmaan. Eli esimerkiksi ei riitä täysi ymmärrys tulivuorten toiminnasta, vaan pitää ymmärtää, miten niiden purkautuminen vaikuttaa mm. yhteiskuntaan ja talouteen.

Ulkoisen yrittäjyyden mahdollistaminen ainakin Pieksämäen lukiossa oli onnetonta. Hietalan Arttu oli ainut, joka opiskelijoista kokeili yrittämistä ja toimi yrittäjänä useamman kesän, menestyksekkäästi! Silti Noppa Cleanille naureskelivat ja vitsailivat niin opiskelijat kuin rehtorikin. Ei kovin kannustava ympäristö. Toki pienen lukion budjettiin ei ehkä ihan yrittäjyyskurssia saada mahtumaan, mutta semmoisen yhteiskunnalliset vaikutukset voisivat olla suuremmat, mitä siihen kuluvat veroeurot olisivat. Pienessä kaupungissa mahdollisuudet ja verkostot voisivat olla paremmat verrattuina isoihin kaupunkeihin verrattuna.

Ulkoiseen yrittäjyyteen voisi lukiokoulutuksessakin olla ihan hyvin oma kurssinsa. Kurssiin voisi yhdistää paikallista työelämää helposti. Enkä tarkoita nyt Muuramen lukion tyylistä duunirinkiä, vaan oppiaineiden ja työelämän yhteistyötä. Opiskelijat voisivat yhdistää yrittäjyyttä ja historiaa pitämällä Savon radan museossa tai Sylvin pappilassa historian opiskelua ja vaikka opastusten tekemistä. Biologiassa voitaisiin tehdä Pieksämäen vedelle vesinäytteiden ottamista ja tutkimista erilaisista vesistöistä. Terveystiedossa otettaisiin vaikka vanhainkodeissa verenpainemittauksia. Mahdollisuuksia on rajattomasti.

Jos voittaisin Eurojackpotissa, niin perustaisin säätiön, joka edistäisi työelämäyhteistyötä Pieksämäen lukiossa.