Heinäkuussa todennäköisesti menen auttelemaan erään dokumentin kuvaamisessa, niin päätinpä lukea tämän kirjan tähän väliin. ”Sanokaa mitä näitte” koostuu seitsemäntoista suomalaisen dokumenttielokuvan tekijän kertomuksista, jossa he läpileikkaavat heidän töitään. Henkilöiden tarinat ja urat olivat erittäin mielenkiintoisia, mutta niistä oli loppujen lopuksi aika vaikea poimia omaan pakkiin apuja. Jotain tuli kuitenkin nyhdettyä.

Kirja lukemisen päätteeksi satuin vielä katsomaan siinä mainitun Selma Vilhusen Hobbyhorse Revolutionin (2017), joka kertoi suomalaisten tyttöjen keppihevosharrastuksesta. Ensimmäinen ajatus oli, että miten ihmeessä seurattavat henkilöt (etenkin suomalaiset) saadaan niin rennolle tuulelle, ettei kameran läsnäolo vaikuttaisi heidän olemukseensa tai sanomisiinsa. Kirjan mukaan Vilhunen valikoi henkilöiksi sellaiset, jotka halusivat kertoa itsestään. Hyvin nopeasti elokuvaa katsoessa tajusin, ettei se niinkään kerro keppihevostelusta, vaan nimenomaan näiden henkilöiden tarinaa. Hobbyhorse Revolution lisäsi lajin suosiota ja positiivista mielikuvaa, mutta aiheutti se myös ikävä kyllä ivallista reaktiota jopa ympäri maailmaa ja joidenkin henkilöiden kiusaaminen oli lisääntynyt. Dokumentintekijällä tästä on tietynlainen vastuu, vaikkei se hänen syytänsä olekaan. Kiinnitin ehkä turhankin paljon katsoessa huomiota kuvaustyyliin, joka oli aika tavallinen, millaiseksi dokumenttielokuvat helposti miellänkin. Suurin osa kuvatusta materiaalista oli käsivaralta, pois lukien puhuvapääkohdat kolmijalalla. Pitää ehdottomasti tutkailla lisää suomalaisiakin tai suomalaisten tekemiä dokumenttielokuvia.

Palaten vielä hieman siihen henkilöiden rentouttamiseen, josta äsken mainitsin. Kirjan luvussa, joka kertoo Virpi Suutarista, hän mainitsee, että yksi tapa saada päähenkilöt rentoutumaan on löytää heille mieluisa maisema, on se sitten kylänraitti, puutarha tai metsästysretki. Arkisissa maisemissa päästään ikään kuin huomaamatta käsittelemään syvempiä asioita.

Aikaisemmin kun olen dokumenttien tekemiseen tutustunut, saa siitä helposti käsityksen, että jokaista elokuvaa pitää vääntää vähintään vaikka viisi vuotta, jotta tulee hyvä. Kirjaa lukiessa kuitenkin huomasin, että lähes kaikki näistä elokuvantekijöistä olivat tehneet myös ihan lyhytdokumenttejakin. Yhden suomen arvostetuimman dokumentin tekijän Pirjo Honkasalon pitämällä kymmenpäiväisellä kurssilla oppilaat tekivät valmiin dokumentin, eli eihän se välttämättä vaadi isoa siivua elämästä. Toisena huomiona verraten fiktioelokuviin dokumenteilla on yksi suuri etu. Dokkaria voi käydä kuvaamaan ihan tuosta vain, ilman sen kummempaa pohjatyötä ja fiktiossa taas kaikki käsikirjoituksesta lähtien täytyy luoda alusta asti ensin. Toki dokumentin aiheeseen on suotavaa tutustua perinpohjaisesti ja tehdä edes jonkinlainen hahmotelma käsikirjoituksesta, mutta periaatteessa se ei vaatisi muuta kuin kamera laulamaan ja taltioimaan hetkiä.

Tyypillisesti dokumenttielokuvissa seurataan henkilöitä kärpäsenä katossa, eikä vaikuteta henkilöiden tekemisiin, mutta esimerkiksi Mika Ronkaisen elokuvassa Laulu koti-ikävästä (2013) koko homma oli tavallaan tekaistu. Elokuvassa isä ja poika matkaavat Oulusta Göteborgiin etsimään toisiaan ja juuriaan. Pojan identiteettiä oli retuutettu, kun he olivat muuttaneet isän mukana työn perässä ruotsiin. Ja sitten taas suomeen. Isän ja pojan tarina muotoutui käsittelemään suomalaisten muuttoaaltoa Ruotsiin. Todellisuudessa henkilöt eivät olisi lähteneet koko matkalle, ellei Ronkainen olisi järjestänyt sitä. Nykypäivänä käytetään huomattavasti enemmän myös näytelmäelokuvien tarinankerrontatapoja. Ronkaisen mukaan Laulu koti-ikävästä on enemmän totta kuin jos hän olisi tehnyt sen vain haastattelemalla henkilöitä. Itse olen ehkä sen verran puristi, että pysyttelisin mieluusti vain aidoissa tilanteissa, mutta toisaalta olisihan elokuvat tylsiä, jos ne sisältäisivät vain puhuvaa päätä ja kuvituskuvaa. Kirjan tarinat kyllä laajensivat ajatuksia mitä kaikkea dokumenttielokuvat voikaan pitää sisällään ja millä tyylein niitä voi rakentaa.