Sanojen Hohketta

Lähdeteos: Sanojen supervoima

Lähdeteoksen kirjoittaja: Martti Vaalahti

Teoriapisteet: 2

Sanojen supervoima, näin valitset sanasi oikein ja onnistut elämässä (Martti Vaalahti) 

Yhteisreflektio, Viivi Kuismala ja Elisa Häkkinen  

Satuimme vahingossa yhtä aikaa valitsemaan lukulistoiltamme saman kirjan luettavaksi.  Martti Vaalahden kirjoittama ”Sanojen Supervoima” (2019) tuntui resonoivan molempien tämänhetkisten ajatusten kanssa. Ja näin syntyi tämä vuoropuheinen yhteisreflektio, jossa päädyimme pureskelemaan mm. sanoja omassa tiimissämme, yhteisössä ja projekteissa.  Sanojen tarkka valinta, tarinoiden rakastaminen, kirjoittaminen ja samanlaatuinen tunneälykkyys ovat meillä molemmilla vahvuuksia, jotka vaikuttavat myös Hohkeen sisällä.  Meitä molempia yhdistää innostus tarinoita kohtaan, joka tuntuu tuoneen monessa projektissa myös sattumalta yhteisen tekemisen äärelle. 

”He, jotka kertovat tarinoita hallitsevat maailmaa” (Virtanen 2019.) 

Omat suhteemme sanoihin, kirjallisuuteen sekä omaan sisäiseen puheeseen 

Elisa – Itse kirjoitin runoja ennen kuin osasin edes lukea. Lapsena istuin soutuveneessä kesämekko päällä ja esitin lukevani paperille rustailemia sotkujani. Rakastin tarinoita lapsena ja niillä on ollut myöhemminkin elämässä iso merkitys. Koomista toisaalta oli myös se, että minulla oli lapsena isoja haasteita oppia lukemaan tai kirjoittamaan. Jonkin muotoista lievää lukihäiriötä on kuitenkin paikannut se, että viihdyin kirjojen parissa. Varsinkin ala-asteella luin todella paljon, yläasteella tahti hidastui jonkin verran. Näin hyvin monen vuoden jälkeen on saanut jostain lapsenmielisestä innostuksesta taas kiinni. En myöskään ole koskaan ollut puheliaimmasta päästä, harkitsen ja valitsen sanani todella tarkkaan. En puhu niin sanotusti “ylimääräisiä”. Oma sisäinen puhe on monessa kohtaa ollut aika ankaraa, vaikka siitä on oppinut vähitellen pois.  Nykyään olen paljon varmempi myös konfliktitilanteissa ja tiedän mitä tarvitsee sanoa.  

Sanat ovat monessa mielessä valuuttaa, joiden varaan kaikki ihmissuhteemme, tekomme ja valintamme rakentuvat. Helpommaksi koen ajatusten viemisen paperille, jossa voin hioa ja muotoilla niitä uusiksi kokonaisuuksiksi ja tarinan aihioiksi. Usein kirjoitan ajatukset ylös, ennen kuin sanon niitä muille ääneen. Kirjoitan edelleen todella paljon, lähes päivittäin. Sanat ja tekstit toimivat myös työkaluna, joka auttaa tekemään ideoista todellisuutta.  Puhun paljon, mutta en ääneen. Puhun useammin paperille, kuin ihmisille ympärilläni. Ajatukset odottavat kansien välissä hetken aikaa, kunnes osaan kertoa niistä ääneen muille. Koen edelleen, että luovan tekstin tuottaminen on minulle paljon helpompaa, kuin analyyttisen ja teoreettisen tekstin jäsentely. Toisaalta uuden tiedon sisäistäminen on myös taito, jonka on oppinut kirjoja lukemalla. Pystyn hyvin löytämään teksteistä keskeiset asiat ja tiivistämään ne muutamaan pääpointtiin. Tämä on myös taito, joka peilautuu hyvin keskusteluihin ja myös omaan toimintaan tiimissä.

  

Viivi – Isoveljeni oppi lukemaan vain kolmevuotiaana ja olin pienenä mahdottoman kateellinen veljeni lukemisen lahjasta. Hän kahmi kirjoja kirjojen perään. Hän osallistui moniin lukukilpailuihinkin pienenä lapsena – ja sai niistä vielä kiitosta ja jopa palkintojakin. Tämä sytytti minussa jotain. Se sytytti minussa jonkin kiinnostuksen, jota ei oltukaan tässä nuoressa tytössä vielä aiemmin nähty. Opittuani lukemaan minua ei saanut pois kirjojen äärestä. Koko ala-asteen pidin lukemisesta. Lukudiplomeista loppui sivut kesken, sillä luettuja kirjoja oli paljon enemmän. Kiinnostus lukemista kohtaan jatkui myös yläasteella ja suoritin lukudiplomeja myös yläasteella. Rakastin tarinoita, rakastin satuja. Oli ihanaa paeta todellisuutta satujen maailmaan. Jos en lukenut niitä, kirjoitin. Kirjoitin paljon tarinoita, satuja ja pieniä novelleja. Yksi ikimuistoisempia tarinoitani on ehkä eskarissa aloittamani ”Viivi ja kännykkä”- tarinat, joista kirjoitin jopa satoja osia ja lukuja.   

Kasvaessani vanhemmaksi nenäni irtautui kirjoista ja papereista. Lukeminen ja kirjoittaminen jäi vähemmälle. Sitten löysinkin itseni taas lyijykynän ja vihon välistä. Tällä kertaa paperille muodostui monenlaista ajatuksenvirtaa, jopa runoja. Se oli vangitsevaa – ja on edelleen.  

Sanat satuttavat helposti kaikkein eniten. Joskus niitä voi olla vaikea hallita, ja joskus ne tulevat suusta ihan suunnitellusti. Usein pelkät sanat eivät riitä: sanojen lisäksi merkitsevää on oma kehonkieli ja esimerkiksi äänen paino. Olen sellainen henkilö, että tiukan paikan tullen menen itse helposti lukkoon, enkä saa välttämättä enää sanaa suustani. Varsinkaan, jos tilanteessa on paljon muita ihmisiä. Kaksin tai kolmin minun on vielä jotenkin helpompi pitää puoleni. Vaikeiden tilanteiden jälkeen, kun jännitystila on poistunut kehosta, mieleen juolahtaa paljon asioita, joita olisin voinut sanoa toisin tai lisätä puheeseeni. Toisaalta joskus tilanteen jälkeen tuleekin mieleeni, sanoinko jonkin asian liian jyrkästi tai epäselvästi. Ymmärrettiinkö minut nyt oikein? Kuulostinko liian pahikselta? Pidän suunnitelmallisuudesta, tässäkin asiassa. Minun on helpompaa kirjoittaa tunteistani ja ajatuksistani, ehkä siksi runoillekin ominainen kuvailu ja pintaa syvemmät tunteet ovat löytäneet usein kivuttomammin tiensä paperille kuin omille huulilleni. Kaikki kirjoittamani ei tietenkään kerro omasta elämästäni – silti runojen ääneen puhuminen on yhtä hankalaa, oli tarina sitten tosi tai epätosi. 

Sanoilla luodaan merkitystä. Niillä on valtava voima. Sanoilla voi rikkoa ja rakentaa. Niillä voi luoda jotain uutta, toisaalta tuhota ja olemassa olevaa tai jotain mennyttä. 

Hohkeen sisäinen puhe ja dialogi tiimimme sisällä 

Meillä on joissakin rakenteissa ollut haasteita menneen kevään aikana. Tiimipalaverit ovat alkaneet muotoutua uudelleen, on pohdittu mitkä asiat ovat todella tärkeitä. Kiireen tuntu vaikuttaa myös yhteiseen kieleen ja siihen, olemmeko todella tilanteissa läsnä. Kuuntelemmeko toisiamme tarpeeksi hyvin? Vaalahti (2019) käsitteli paljon myös tunteiden merkitystä toiminnassamme. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, vaikka sitä ei arjen keskellä ymmärtäisikään.  

Olemme sivunneet vähän Hohkeen sisäisen puheen ja dialogin laatua. Puhe on välillä ollut vähän negatiivissävytteistä. Dialogin tasaisuudessa on ollut myös haasteita. Osa vetäytyy dialogissa taustalle, kun osa on keskellä myrskyn silmässä vahvojen tunnereaktioiden kanssa. Jos sanat valitsee vääriin tai ulosanti on liian hyökkäävää tämä saa muut perääntymään. Yhteisessä dialogissamme on ollut haasteena se, että muutama vie sanatilaa enemmän, kun muut kommentoivat vain muutamalla sanalla. Tähän puuttuminen on välillä vaikeaa ja vaatii suoraa palautetta sanatilan käyttäjille. 

Palautteen antamisen harjoittelu 

Olemme käyneet muutamissa treeneissä läpi psykologisen turvallisuuden teemoja, sekä palautteen antamista. Palautteen antaminen on usein haastavaa, vaikka olemme siinä kehittyneet jo paljon. Usein mitä tulee mutta sanan jälkeen, pyyhkii pois sanojen vaikuttavuutta. Palautteen antamisessa on erittäin tärkeää, miten, milloin ja missä muodossa sen teemme. Positiivisen palautteen antaminen on paljon merkittävämpää kaikkien edessä, se luo koko tiimille yhteistä henkeä. Rakentavan palautteen saaminen on myös tärkeää, mutta se lipsahtaa helposti myös hyökkäävän kritiikin puolelle. Tämä taas ei auta tiimin yhteisen hengen kehittymistä. Tämän takia merkittävää on se, että miten palautetta annettaan. 

Aikaisemmin tapetilla on ollut konfliktipelkoisuus ja Hohke tuntuu olevan vähän hitaasti syttyvää porukkaa. Osa pystyy purkamaan mieltä painavat asiat heti hetkessä toiset kaipaavat tähän enemmän aikaa miettiä ja muotoilla asiat kokonaisiksi ajatuksiksi. Tämä voi kuitenkin myös johtaa siihen, että asiat saattavat jäädä liian pitkäksi aikaa mietintä myssyyn, jolloin ne luovat räjähdysherkempiä tilanteita. Konfliktien kehittyminen on hidasta ja vaatii meiltä aikaa. Tämä on osalle sopivampi tapa ja toiset vaatisivat välitöntä toimintaa. Jokaisen vastuulla on oppia toimimaan haastavissakin tilanteissa myös omia sanojaan harkiten. Osalle tämä tarkoittaa tunnereaktioiden hillitsemistä ja toisille taas omiin tunteisiin sukeltamista, jotta jostain löytyisi sopiva keskitie. 

Sanominen ja sanomatta jättäminen 

Mitä jätämme sanomatta? Kirjoittaako meistä joku vihkoonsa omia ajatuksiaan, muttei vain sitten saa sanottua asiaa ääneen? Kuka ei kirjoita mitään ollenkaan ennen kuin sanoo? Kuka ei kirjoittamisesta huolimatta saa tilaisuutta tai pääse tuomaan mielipiteitään esiin? Mikä on puhujan, tai tässä vaiheessa puhumatta jättäjän vastuulla, entä mikä koko tiimin? Jokainen voi toki reflektoida omaa käyttäytymissään erilaisissa tilanteissa. Eri asia kuitenkin on, muuttuvatko asiat tai menevätkö ne eteenpäin. Loppujen lopuksi pelkät sanat eivät enää riitä, jos teot eivät seuraa niitä perässä. 

Sanat, joilla puhumme koko tiimistä vaikuttaa yleiseen ilmapiiriin. Jos keskitymme jatkuvasti haasteisiin ja ratkaistaviin ongelmiin, ajattelumme myös jää vain tälle tasolle. Kasvuun, isompiin projekteihin ja kovempiin liiketoiminnallisiin tavoitteisiin tähtääminen vaatii sitä, että pystymme yhdessä puhumaan oikeista asioista aktiivisemmin. Ratkaisukeskeisyys ja oikeisiin kysymyksiin vastaaminen on kaiken tämän keskiössä. Tämä vaatii myös sitä, että jokainen opettelee kysymään oikeita kysymyksiä, eikä vain vastaamaan.  

Positiivisen ja negatiivisen puheen kontrasti 

Monesti myös negatiivisilla sanoilla on taipumus talloa positiivisten yli. Vaikka hyviäkin asioita on ja tapahtuu, jos niistä ei puhuta, ei niitä huomioida. Tasaisuuteen tylsistyy. Negatiiviset asiat tuntuvat helposti aina paljon positiivisia vahvemmilta ja merkittävimmiltä. Kun käsitellään myös vaikeita aiheita, olisi ensisijaisen tärkeää muistaa keskittyä myös hyviin ja positiivisiin asioihin. Niitä on aina, ne vain ovat vaakakupissa niitä, jotka tuppaavat unohtumaan tai jäämään toissijaisiksi kaiken muun rinnalla. Näin ei pitäisi tietenkään olla. Ongelmista on tärkeää ja rakentavaa puhua, mutta samalla niihin tulee luoda ja tarjota samalla ratkaisuja. “Yksikään ihmiskunnan ongelmista ei ole ratkennut valittamalla” (Vaalahti 2019, 30.) Viisas ottaa vastuun ongelmistaan, ei onnistumisistaan.  

On tärkeä taito osata mennä itseensä ja reflektoida tekojaan ja sanojaan. On muistettava, miten suuri valta pienilläkin teoilla ja esimerkiksi sanavalinnoilla on. Kirja herätteli pohtimaan näitä vielä syvemmin. Väärän sanavalinnan tullen saatamme vahingossa haluamattammekin loukata toista. Näissä tilanteissa saatamme tarkoituksetta esimerkiksi suuren tunnereaktion myötä aiheuttaa vastapuolen kuulijalle sulkeutumisreaktion. Kuulija voi säikähtää ja haluta vetäytyä tilanteesta pois, jos tunnereaktio on ollut valtava. Tämä johtaa siihen, että emme välttämättä kuule kuulijan kantaa tai mielipidettä, ainakaan niin vahvana. Vastaus voi olla “En halua enää puuttua tähän.” Tämän myötä taas puhuja voi tuntea itsensä harmistuneeksi, sillä ei tule kuulluksi vain sen takia, miten asia on ryöpsähtänyt ulos. Tällaisissa tilanteissa molemmilla olisi kehitettävää. Sanat on osattava sanoa lempeästi, mutta kuitenkin suoraan ja rehellisesti. Jokainen ansaitsee myös tulla kuulluksi.  

Kirjoitimme ylemmäs “Loppujen lopuksi pelkät sanat eivät enää riitä, jos teot eivät seuraa niitä perässä.” Paljon puhetta ja vähän toimintaa. Johtuuko junnaaminen siitä, että isompaa tunnesidosta ei ole syvempään merkitykseen? Kysymykseen ”miksi” ei ole ollut ehkä selkeitä vastauksia. Varsinkin ennen joulua ja vielä vähän sen jälkeen, kolmannessa sprintissä painimme näiden kysymysten kanssa. Tilanne on jo selkeästi mennyt parempaan suuntaan, mutta tekemistä on vielä paljon – kuten aina. Kysymykset ovat kuitenkin johtaneet tiimiämme pohtimaan syvemmin erilaisia kysymyksiä. Mitä kukin meistä haluaa Tiimiakatemialta? Entä Hohkeelta? Kuinka paljon jokainen on valmis antamaan? Missä menee työn ja vapaan raja, mikä toiminta voi olla pakotettua ja mikä vapaaehtoista? 

Yhteenveto  

Puimme koko tekstin luomisprosessia ja yhteisiä ajatuksia esseen jälkeen. On vaikea sanoa, heräsikö enemmän ajatuksia itse kirjasta vai yhteisistä keskusteluista. Kirja tuntui sopivan tiimin kehittymisvaiheeseen osuvasti. Me koemme, että olemme tiiminä ehkä nyt siinä vaiheessa, missä joko koko pakka alkaa leviämään pian käsiin tai tarpeeksi sinnikästä työtä jatkaessamme lähdemme hurjaan nousukiitoon. Tällöin meitä ei voisi tiiminä pysäyttää enää mikään!  

Innolla jatkoa odottaen, 

Viivi Kuismala ja Elisa Häkkinen 

You May Also Like…

21 oppituntia maailman tilasta

Yuval Noah Hararin teos 21 oppituntia maailman tilasta herätti valtavasti ajatuksia ja kiinnostusta. Kirjassa...

Markkinointi boksin ulkopuolelta

Tällä hetkellä olemme käynnistämässä yhteistyötä asiakkaan kanssa ja he tarvitsisivat meiltä muun muassa...

0 kommenttia

Lähetä kommentti