Saat sen mistä luovut

Kirjoittaja: Titta Honkonen

2 joulukuun, 2021

Lähdeteos: Saat sen mistä luovut - elämän paradoksit

Lähdeteoksen kirjoittaja: Tommy Hellsten

Teoriapisteet: 1

Nappasin kirjan kuunteluun ihan vain oudon otsikon takia. Kuten kirjaa kuvaillaankin, jo otsikkokin on paradoksaalinen. Minun piti ihan ensitöikseni googlata, mitä edes meinaa paradoksi, jotta pystyin edes yrittää ymmärtää otsikkoa. Se on niin ristiriitainen, mutta samalla niin moniulotteinen. Saat sen mistä luovut. Mutta miten voin saada jotakin, minkä päästän menemään? Kyllä meni kuppi nurin tuota otsikkoa pyöritellessä pariinkin kertaan, mutta en voinut vastustaa kiusausta ottaa siitä selvää. Joten ei muuta kuin napit korviin, play ja aukomaan näitä syntyneitä mielen solmuja.

”Luova elämä on liian turvatonta.

 Turvaa ei voi löytää, ennen kuin asettaa itsensä alttiiksi turvattomuudelle.

 Jos etsit elämässäsi turvaa, elä vaarallisesti.”

Kirjassa mielenkiintoinen aihe oli sankaruus. Sen mukaan sankarit ovat lähtökohtaisesti rehellisiä itselleen, joten he pystyvät olla sitä myös muille. Todellisen identiteetin lähestyminen ja sen hyväksyminen on sankaruutta. Elämä tarjoaa joka päivä mahdollisuuden sankaruuteen. Tutkimalla itseäsi ja haluamalla aidosti ymmärtää, olet jo sankari. Meistä jokainen kasvaa matkallaan jatkuvasti, eri osa-alueissa. Kasvu on ehdottoman tärkeää. Omat taistomme täytyy kohdata, jotta osaamme kasvaa. Meidän tulee myöntää virheemme niin itsellemme, kuin toisille. Me ymmärrämme ne ja haluamme oppia niistä, vältämme toistamasta samaa virhettä. Olemme kasvaneet. Kasvua syntyy siis vasta, kun kivut on kohdattu. Oma keskeneräisyys tulee tiedostaa, jotta voimme kunnioittaa ja ymmärtää itseämme sekä toisia.      

       

Todellinen sankaruus merkitsee suun avaamista, sitä tarvittaessa. On uskallettava luoda kriisi, jotta yhteisö, suhde tai yksilö voi kasvaa ja kehittyä. On uskallettava sanoa se, mikä on pielessä tai mikä mietityttää. Kriisin luomisessa on omat riskinsä, ja tietenkin myös sankaria pelottaa seuraukset sekä toisten ihmisten reaktiot. Onko parempi puhista kiukuissaan oman pään sisällä, eläen epäkohdissa joka päivä harmistuen – vai, päästää todelliset tunteet ulos ja puhua epäkohdista, antaen vastapuolelle mahdollisuuden kehittyä ja korjata ongelmat? Sanoisin, että asioiden esille nosto kirpaisee sen yhden kerran, juuri siinä hetkessä – kun taas niihin tyytyminen kirpaisee joka ikinen päivä. Se, joka uskaltaa tuoda epäkohdat esille, asettaa itsensä hyvin alttiiksi ja haavoittuvaiseksi. Hän ottaa riskin, että joutuukin itse huonoon valoon. Hän todennäköisesti joutuu ristiriitaan kaikkien niiden kanssa, jotka valitsevat turvallisuuden. Tai niiden kanssa, jotka eivät vielä kuuntele omia syviä tuntemuksiaan, eivätkä osaa ottaa palautetta vastaan. Turvallisuuden valinneet ovat todennäköisesti samaa mieltä sankarin kanssa, mutta jäävät paikoilleen pelon ohjatessa toimintaansa. Sankari voi näyttäytyä heidän silmissään uhkaavalta. Tunnetaan syyllisyyttä ja ehkä jopa jonkinlaista kateutta siitä, että toinen uskalsi, minä en ja nyt jäin junnaamaan samaan pyörään, josta toinen pääsi pois. Pelkureille tulee aika poistaa se, joka tämän ikävän tunteen aiheuttaa, eli sankari. Aletaan omassa mielessä ja toisten pelokkaiden turvin sättimään sankaria, muttei uskalleta tätäkään asiaa kohdata todellisuudessa. Mikään ei ole niin turvallista, kuin vihreänä kateudesta omassa nojatuolissa haukkua niitä, jotka ovat uskaltaneet avata omia ajatuksiaan. Nojatuolisankaruutta, pelon ja kateuden ohjailemaa.

Jos siis haluat turvaa, parantaa asioita, muutoksia, täytyy elää vaarallisesti. Vaarallisesti elämisellä ei tarkoiteta sillan kaiteella taiteilua tai hullunkurista autolla hurjastelua vaan sitä, että uskaltaa olla sellainen kuin on ja näyttää sen maailmalle. Uskalla olla haavoittuvainen, korjaa epäkohtia, vaadi tarvittavaa muutosta. Vastaus siihen, miksi nuo asiat mielletään kirjassa ”vaarallisiksi” on se, ettei ajatusten ja itsensä avaaminen ole helppoa. Sankarina sinä olet ikään kuin maalitauluna, ja vastapuolella on nuoli – jää nähtäväksi ammutaanko se vai ei.

”Ilman sankaruutta ei ole kasvua, ilman kasvua ei ole elämää.”

Kiire

Kiireestä on tullut identiteetti. Puhelin soi, viestejä kilisee eri ryhmiin ja sähköposti täyttyy tiuhaa tahtia, joku rimputtaa ovikelloa, samalla pitäisi tehdä jotakin keskittymistä vaativaa. Aika juoksee silmissä. Tuntuu mahdottomalta saada mitään aikaan, kun joka tuutista tulee asiaa. Kohta pitäisi vielä lähteä seuraavaan paikkaan, jottei myöhästy. Nämä asiat pitää kuitenkin saada ennen sitä tehtyä. Vatsa murahtaa muistuttaessaan tärkeästä polttoaineesta, ai niin – lounas jäi väliin. On kiire, pitäisi pystyä kloonaamaan itsensä miljoonaan eri paikkaan, tai vähintäänkin samaan paikkaan mutta tekemään miljoonaa eri asiaa. Aikaansaaminen ei pelkästään tunnu mahdottomalta, se todellakin on sitä, yllä kuvaillussa ympäristössä. Miten voit saada flow-tilan päälle, jos ajatuksesi heittelevät asiasta toiseen. Et voi keskittyä yhteen ja tiettyyn. Luovuus tarvitsee tilaa. Tilalla tarkoitetaan ärsykkeetöntä ympäristöä. Ärsykkeitä ovat ne asiat, jotka katkaisevat keskittymisesi. Itselleni, ja varmasti monelle muullekin se suurin ärsyke on jatkuvasti mukanamme kulkeva älypuhelin. Kun viestejä kilahtaa, on lähes mahdotonta olla ottamatta puhelinta käteen. Tai vaikka puhelin olisi äänettömällä, on se usein vieressäsi, joten näet, kun valo syttyy ja siihen tulee ilmoitus. Kuin automaattisesti, itse ainakin katson ilmoitukset heti kun ne näen tai kuulen. Se katkaisee keskittymisen ja mahdollisen flow-tilan. Ja vaikken katsoisikaan, joudun käymään läpi ajatusprosessin päässäni – älä ota puhelinta käteen, lue se myöhemmin. Jo tuollainen asia voi saada ajatukset harhailemaan pois oikeasta aiheesta ja joudut palaamaan uudestaan aiheen äärelle. Tulee turhia katkoja tekemiseen. Itse olen alkanut käyttämään esimerkiksi reflektioita kirjoittaessa yksinkertaisesti sitä, että vien äänettömällä olevan puhelimeni pois työpöydän äärestä. Näin ei tule kiusausta edes katsoa sinne päin, jos näyttö välähtää päälle ilmoituksen tultua. Nyt kun asiaa oikein ajattelee, tuntuu melko hirveältä, kuinka olemme älypuhelimiemme vankeja. Joudumme tietoisesti viemään sen kauas pois, jottei se häiritse.

Pitäisi itse pystyä määräämään eri asioita, eikä antaa näiden asioiden määrätä itseään. Yhteen asiaan sitoutuminen ja keskittyminen vaatii sen, ettei samanaikaisesti koeta sitoutua kaikkeen muuhunkin. Kirjasta mieleeni jäi hyvin ajatus ”Jos sinulla ei ole kiire, et ole tarpeellinen missään.”. Kun mietin lausahdusta, onhan siinä jotain perää. Kiireiset ihmiset mielletään usein menestyksekkäiksi ja tärkeiksi ihmisiksi. Olet tärkeä, kun sinulla on kiire niin moneen eri paikkaan. Sitten taas sellaiset ihmiset, joilla ei koskaan ole kiire mielletään laiskoiksi tai jollain muulla tapaa negatiivissävytteisiksi. Tämä on aika suora kärjistys, muttei asia onneksi ole ihan noin. Voin myöntää, että itselleni kiireisestä ihmisestä ensimmäisenä tulee mieleen tärkeä, menestynyt tai vaikutusvaltainen tyyppi. Mutta kuten ylemmässä kappaleessa jo pohdittiin, luovuus tarvitsee tilaa. Luovuus ei synny kiireen keskellä. Yhtä lailla kiireettömät ihmiset voivat olla menestyneitä, se vaan näkyy ulospäin eri tavalla. He osaavat olla tekemättä kiirettä itselleen. Monesti olen kuullut sanottavan, ettei kiirettä oikeasti ole edes olemassa. Ihmiset luovat itse itselleen kiireen. Ulospäin kiireettömältä näyttävä tyyppi on vain osannut priorisoida ja aikatauluttaa asiansa niin, ettei hänellä ole jatkuva kiire.

Itse olen osittain samaa mieltä kiireen olevan vain höpönlöpöä. Kiire aiheutuu valinnoistamme, aikataulutuksesta ja organisoinnista. Sen allekirjoitan. Mutta onko se toisaalta huono juttu, jos on monia mieluisia asioita elämässä, joiden vuoksi kiire syntyy? Minulla on usein kiire. On kiire kouluun, töihin, tallille, minne vain. Olen itse valinnut jokaisen asian, jonka vuoksi kiirehdin. Jokainen näistä arkipäiväisistä asioista on kuitenkin semmoinen, mikä tuo minulle jotakin positiivista. Joten, onko se väärin, että kiirehtii, jos asiat kuitenkin tuovat sinulle hyvää mieltä tai vievät sinua eteenpäin elämässäsi? Toki kiireen tunnehan on erittäin syvältä. Joskus mietin, kuinka olisikaan kiva, ettei tarvitsisi kiirehtiä. Täytyy toivoa, että näillä ruuhkavuosien aiheuttamilla valinnoilla voin sitten vähän vanhempana olla vähemmän kiireinen.

You May Also Like…

Digimarkkinointi

Pääsin viimein digimarkkinointikirjan kimppuun, joka on pitkään kulkenut lukulistallani mistään sitä löytämättä....

Intohimona brändit

Tämä kirja päätyi reflektoitavaksi nyt, sillä brändit ja niiden kilpailu on ollut viime vuosina todella kovassa...

0 kommenttia

Lähetä kommentti