“Puhe on sielujen johdattamista sanojen avulla.” 
-Platon

Juhana Torkin puhevalta käsittelee puheita ja niiden vaikuttavia mekanismeja kolmen seuraavasti

otsikoidun teeman kautta:

1. Mitä puhe on?
2. Miten hyvä puhe rakennetaan?
3. Puhetaidosta .

Käsittelen esseessä näitä kolmea teemaa niistä näkökulmista, joita minulla puhetaitoon ja puhumiseen on.

Kirjan asiapitoisuuden vuoksi referoin esseessä aika paljon kirjassa kerrottua informaatiota,

koska haluan tällä esseellä herättää lukijan mielenkiinnon niin, että mahdollisimman moni puhetaidoista

kiinnostunut voisi ammentaa faktaa ja vinkkejä puheiden pitämiseen jo pelkästään lukemalla tämän esseen.

Esseessä on toki paljon myös omaa pohdintaani, jonka olen pyrkinyt parhaani mukaan erottelemaan kirjan

sanoman asiakäsittelystä, jotta lukukokemus olisi mahdollisimman selkeä ja miellyttävä.

1. Mitä puhe on?

“Kaikista ihmiselle annetuista lahjoista puhetaito on kaikkein arvokkain. Kenellä se

on, hän on suurta kuningasta mahtavampi. Hän on itsenäinen voima maailmassa.” –Socrates

Suomalaisessa kulttuurissa puhe, eli se mitä suusta tulee, otetaan hyvin vakavasti. Yleinen stereotypia

suomalaisuudesta liittyykin juuri rehellisyyteen: se pidetään, mitä sanotaan.

Puhe voi olla hyvin arkipäiväistä vuoropuhelua ihmisten välillä, tai se voi olla massatapahtuma, jossa yksi ainoa ihminen puhuu monituhatpäiselle yleisölle. Nämä

ääriesimerkit rajaavat mielestäni hyvin sen mitä puhe on. Arkinen, läheisten välinen puhe on usein

keskustelua, jossa pyritään tuomaan omia toiveita toisen saataville ja hienovaraisilla asioilla

myötävaikuttamaan toisen ajattelun ja toiminnan kehityksestä itselle edulliseen suuntaan. Tilaisuudessa,

jossa yksi puhuu ja tuhannet kuuntelevat, yleisö antaa puhujalle avoimen mahdollisuuden vaikuttaa heidän

mielipiteisiinsä ja ajatuksiinsa, mikä tuntuu loppujen lopuksi aika hullulta.

Kirjan ensimmäisen teeman “mitä puhe on?” ydinsanoma on, että missä ikinä avaatkin suusi ja puhut,

sinulla on valta vaikuttaa toisiin. Puhe on siis valtaa nähdäkseni sen jaloimmassa muodossa.

Torkki diagnosoi suomalaisten kehnot puhetaidot kahden väitteen kautta:
1) Emme osaa tehdä eroa puheen ja esitelmän välille.
2) Meiltä puuttuu retoriikan tajua.

Palaan suomalaiseen puhekulttuuriin ja valtaan. Tavanomaisesti suomalaiset suhtautuvat puheeseen – oli

se sitten puolisoiden välistä arkikeskustelua tai presidentin uudenvuodenpuhe – varsin vakavamielisesti ja

niin, että ääneen puhutun asian on oltava totta ja perusteltavissa. Vallanpitäjien tärkein valtti on puhe:

eduskunnassa keskustellaan kansan asioista vallanpitäjien kesken, vaalien alla puhutaan kansalaisille heidän

toivomiaan asioita ja juhlapuheissa kiteytetään vallitsevaa tilannetta

ja täytettyjä odotuksia. Poliitikot ovat suomalaisella mittapuulla usein puhetaidoiltaan varsin hyviä, mutta

heidänkin puheensa ovat hyvin usein esitelmöiviä ja loppujen lopuksi aika puuduttavia. Voisiko puhe olla

taidetta tai viihdettä siinä missä musiikki, kuvataide tai elokuvatkin? Nekin ovat keinoja vaikuttaa yleisöön,

mutta usein niiden pääfokus on antaa yleisölleen elämyksiä ja herättää ajattelemaan asioita eri kantilta.

Puhevalta on kirjoitettu vuonna 2006, jolloin stand up –

kulttuuri ei ollut vielä rantautunut Suomeen nykyisessä mittakaavassaan. Stand up –

on mielestäni hieno kulttuurinen osoitus siitä, että puhe voi olla taidetta siinä missä muutkin viihteen lajit.

Voisiko yleinen suomalainen puhekulttuuri mennä entistä vahvemmin elämykselliseen suuntaan?

Mielestäni olisi varsin mainiota piristystä saada iskostettua suomalaisten mieliin nykyistä vapaamielisempi

suhtautuminen puheisiin; kaiken äänen sanotun ei tarvitse aina olla viimeisen päälle harkittua ja

esitelmöivää, vaan informatiivisiinkin puheisiin voisi lisätä elämyksellisyyttä, väriä ja räiskettä ilman, että

puheen asiasisältö edes

kovin vakavasti kärsisi. Tästä on onneksi nähty jo piristäviä esimerkkejä esimerkiksi eduskunnassa ja

vaalitenteissä, joissa vallanpitäjät naljailevat humoristisesti toisilleen hyvässä hengessä vangiten kuulijansa
mielenkiinnon.

Torkki arvelee, että suomalainen koruton ja esitelmöivä puhetapa voi heijastaa itseluottamuksen puutetta:

stereotyyppinen suomalainen ei mielellään halua nostaa päätään muun väestön yläpuolelle. Suuri osa

suomalaisista tuntuu ajattelevan, että julkiseen puhumiseen ja avoimiin vaikuttamisyrityksiin vaadittaisiin

suuria saavutuksia tai korkea sosiaalinen status.

Emme halua asettaa itseämme asemaan, jossa on riskinä joutua muiden epäilevien ajatusten kohteeksi.

Stereotyyppisen suomalaisen on vaikea ihailla henkilöä, joka on valjastanut lahjakkuutensa taitavasti

omien etujensa ajamiseen, eikä ensisijaisesti tehdäkseen hyvää jollekin toiselle tai kollektiiville.

Olen monesti tuskaillut puheiden pitämisen vaikeutta. Ujostelen kertoa avoimesti miten toisen ihmisen

kannattaisi mielestäni toimia tai ajatella ja suorastaan pelkään tarjota uudelle tuttavuudelle ajatusta siitä,

että hän voisi ostaa minulta palveluita. Torkki antaa tähän valaisevan näkökulman:

Miten suomalaiset voisivat osata puhua, kun siihen ei anneta käytännössä minkäänlaista koulutusta.

Peruskoulun ja lukion käyneenä on surullista todeta, että suomalaisessa koulujärjestelmässä ei anneta juuri

minkäänlaisia valmiuksia hyvän puheen pitämiseen, vaan puhetaidon opetus keskittyy esitelmiin.

En myöskään muista, että lukiossa (yläkouluajoista en muista juuri mitään, joten en yritäkään kertoa siitä

esimerkkejä) pidettyjä puheita/esitelmiä arvioitiin lähinnä niiden sisällön – ei juurikaan ulosannin – kautta.
Suora lainaus kirjasta: “Lukiolaisten Äidinkielen käsikirja (Anne-Maria Mikkola, Lasse Koskela, WSOY 2004)

on järkäle: siinä on yli viisisataa sivua. Kuitenkin puhumiselle on omistettu vain

alle neljäkymmentä sivua. Niistä suuri osa käsittelee ryhmätilanteita kuten neuvottelua, keskustelua ja

väittelyä. Varsinaisille puhe-esityksille on omistettu vain kymmenkunta sivua,

ja vakuuttavaa, retorista puhumista käsitellään vain kahdella sivulla!”
Edellä kerrotun valossa ei ole ihme, että suomalaiset ovat puhetaidoiltaan valovuosien päässä esimerkiksi

briteistä, joiden koulujärjestelmän opetussisällöissä puhetaidoilla ja retoriikalla on merkittävä rooli.

Retoriikka

Diagnoosinsa toisessa osassa Torkki nostaa esille arvelun suomalaisten kehnosta retoriikan ymmärryksestä.

Retoriikka terminä on hänen mukaansa negatiivisesti latautunut ja hän pyrkii määrittelemään termin

positiivisemmassa valossa. Tämä oli mielestäni puheen rakentamisen ja puhetaidon ymmärtämisen

kannalta erittäin tärkeä osuus.
Yksi retoriikka-sanan painolasti on

se, että sen ymmärretään usein olevan puheen rakenteeseen taitavasti sisällytettyä kikkailua tai puheen

ulkonaista muotoilua, joka pahimmillaan syö puheen asiasisällön vakuuttavuuden. Toinen retoriikkaa

koskeva väärinkäsitys on, että tällä puheen ulkonaisella muodolla ei olisi mitään merkitystä, vaan vain asiat

ratkaisisivat. Torkin mukaan retoriikka on todellisuudessa paljon enemmän, kuin kikkailua tai vippaskonsti

kuulijan harhauttamiseksi. Torkin mukaan retoriikka tarkoittaa puhetaitoa, joka sisältää sekä puheen

rakenteen, että sisällön. Toisin sanoen retoriikkaa ei ole vain

se miten sanotaan, vaan myös mitä suurimmissa määrin sitä mitä sanotaan. “Jos ‘retoriikan’ ja

‘asian’ välille tehdään banaali kahtiajako, ei oteta huomioon sitä, että puhuja voi valita myös sanomansa

sisällön.”
Retoriikan tajua ilmaisee myös se milloin asioita sanotaan. Kokonaisuutena taitavaa retoriikkaa on sanoa

oikeat asiat oikealla tavalla oikeaan aikaan, sekä näiden kokonaisuuden ymmärtämistä ja hahmottamista

omassa ja toisten puheessa.
Aristoteleen määritelmän mukaan retoriikka koostuu kolmesta osasta: Ethos (puhujan persoona), logos

(puheen pointti/järjellinen puoli) ja pathos (kuulijan tunteisiin vetoaminen).

Millainen sitten on vakuuttava ja taitavasti tehty puhe?

Kaikki saavat pianolla aikaan vähintään kaukaisesti musiikkia muistuttavaa kilinää, mutta vain mestari

pystyy improvisoimaan soittimella elämyksen, joka vaikuttaa kuulijaansa. Tähän väliin jäävät ne, jotka ovat

opetelleet tulkitsemaan nuotteja ja soittamaan instrumenttia niin, että saavat tulkittua paperille painetut

nuotit mielekkääksi esitykseksi, joka vivahteillaan ja yksityiskohdillaan vaikuttaa kuulijaan. Samoin on

puheen kanssa: Lähes kaikki ihmiset osaavat avata suunsa ja tuottaa tekstiä, mutta vain asiaan

harjaantunut puhuja osaa tietoisesti käyttää hyväksi retoriikan keinoja kuulijansa vakuuttamiseksi ja

tiedostaa oman toimintansa seuraukset. Jotkut osaavat improvisoida vakuuttavan puheen melkein mistä

tahansa aiheesta, mutta suurin osa ihmisistä kuuluu siihen joukkoon, jonka on harjoiteltava puhetaitoaan ja

argumentointiaan tehdäkseen kuulijaansa vaikutuksen.
Torkki määrittelee vakuuttavalle puheelle kaksi tehtävää:
1) Pura ja hajota vanha vakaumus
2) Perustele tilalle uusi vakaumus.
Eli tehdäkseen yleisöönsä vaikutuksen puhujan tulee tietää suunnilleen, mitä asenteita tai hänen

kannaltaan epäsuotuisia mielipiteitä kuulijoilla on, jotta hän voi ensin perustella heille miksi heidän

kannattaisi luopua kannastaan. Sen jälkeen vasta on mahdollista tehdä todellinen muutoksen tekevä vaikutus kuulijaan tarjoamalla juuri

kumoon perustellun näkemyksen tilalle jotain uutta, usein puhujan kannalta mieleistä ajatusmallia.

 

2. Miten hyvä puhe rakennetaan?

Puhevalta lähestyy puheen rakentamista vakuuttavan puheen näkökulmasta. Puheen rakentaminen on

periaatteessa hyvin yksinkertaista: Aristoteleen teorian pohjalta kirjoita puhe, joka vetoaa kuulijan

tunteisiin ja jossa on jonkinlainen järjellinen sisältö.

Sen jälkeen ei tarvitse kuin eisttää se mielenkiintoisella tavalla niin, että kuulija jaksaa kuunnella sen

loppuun asti kyllästymättä.

Klisee ei ole hyvä aloitus puheelle, mutta tämän kappaleen voin hyvillä mielin aloittaa kliseellä: hyvän

puheen tärkein kohta on sen aloitus. Puheen alku määrittelee hyvin pitkälti sen miten yleisö suhtautuu

puheeseen ja puhujaan koko esityksen ajan.

Jos alku on tappavan tylsä tai kliseinen, yleisön mielenkiinto sammuu välittömästi, eikä sitä ole helppoa

palauttaa. Puhe ei ole puhe, jos kukaan ei kuuntele sitä ja siksi puhujan tulisi saada yleisönsä jakamaton

huomio osakseen jo heti puheen aluksi.

Torkki tuo esille puheen aloituksen tärkeimpinä tehtävinä Quintilianuksen määrittelemän kolmijaon:

Yleisön kanavat aukeavat ja heistä saadaan vastaanottavaisia, kun heistä tehdään tarkkaavaisia, 

kiinnostuneita ja hyväntahtoisia. Näihin kriteereihin voidaan päästä, kun puheen aloitus on suunniteltu

huolellisesti. Puheen aluksi kannattaa nostaa esiin jokin konkreettinen, mieluiten yleismaailmallinen ilmiö

tai asia, joka koskettaa mahdollisimman suurta osaa yleisöstä. Tästä esimerkkinä kirjassa mainittu

Jouko Turkan pitämä vuoden 2004 joulusaarna, jonka hän aloitti päivittelemällä joulukuusen turhuutta joulun

jälkeisinä päivinä. Lähes kaikilla ihmisillä on jouluna kotonaan kuusi, joka joulun jälkeen vain odottelee

ulosheittämistä. Tähän on helppo samaistua ja kuulijoiden tarkkaavuus ja kiinnostus on herätetty.

Heti aloituksessa ei kuitenkaan kannata mennä puheen pääasialliseen sisältöön, vaan se kannattaa ottaa

esille vasta huolellisen lämmittelyn jälkeen, koska vaikuttavan puheen pääsisältö on usein asiapitoista,

mikä laskee kuulijoiden intensiteettiä. Puheen alkupuolella on tärkeää saada yleisö vielä suhtautumaan

puhujaan hyväntahtoisesti, koska yleisön toive puhujan onnistumisesta on yksi parhaista keinoista saada

puheen pääviesti menemään todella perille. Torkin mukaan yleisön myötämielisyys puhujaa kohtaan on

jopa tärkein kriteeri puheen onnistumiselle.

Puheen sisältöä kannattaa tarkastella ja rakentaa silmälläpitäen puheen intensiteetinvaihteluita.

Jos puheen huippukohta on heti sen alussa ja intensiteetti laskee tasaisesti loppua kohden, niin kuulijalle

jää päällimäisenä siitä mieleen latistunut tunnelma. Torkin mukaan hyvän vaikuttavan puheen intensiteetin

vaihtelua voisi kuvailla seuraavanlaisella graafilla:

 

Voisin käydä koko puheen rakentamisen kohta kohdalta läpi tarkastikin, mutta se ei

ehkä olisi tarkoituksenmukaista. Sen sijaan suosittelen lämpimästi lukemaan sekä Puhevallan, että sen

jatko-osan Puhevalta käyttöön (Juhana Torkki, Otava,

2015). Siinä käydään vielä Puhevaltaakin maanläheisemmin läpi puheen valmisteluprosessi.

3. Puhetaidosta

Hyvistä puhujista on helppoa ajatella, että he ovat luontaisesti lahjakkaita siitä mitä tekevät.

Näin varmasti onkin, mutta kaikki hyvätkin puhujat joutuvat harjoittamaan taitoaan samoin, kuin

loistokkaat muusikot tai virtuoosimaiset kynäniekat. Puhetaito on kuin kyky pysyä huippu-

urheilijana vuodesta toiseen: taitoa pitää harjoittaa, jokaiseen suoritukseen pitää valmistautua ja panostaa,

jotta taso säilyy hyvänä. Kun puhetaitoa harjoittaa,

on tärkeää pitää mielessä onnistumiseen johtavat tekijät, jotta niin sanottu perusrunko pysyy kunnossa.

Kun taito kehittyy, ei jokaisen suorituksen aikana tarvitse enää miettiä teoriaa ja yksittäisiä hyvään

lopputulokseen auttavia knoppeja, vaan asiat alkavat tulla selkärangasta. Tällöin aletaan jo lähetyä pistettä,

jossa voi tehdä hyvän puheen melkeinpä mihin tahansa tilaisuuteen tai tarpeeseen.

Reflektio

Luin Puhevallan, koska innostuin puhetaidosta ja ylipäätään puhutun tekstin voimasta viime lukuvuoden

aikana. Me kaikki olemme päivittäin tilanteissa, joissa retoriikan tajulle ja puhetaidoille on käyttöä.

Kovinkaan monelle ei varmaankaan ole peruskoulun tai lukion jälkeen juuri kokemusta valmisteltujen

puheiden pitämisestä lukuunottamatta mahdollisia työhaastatteluja. Puhetaito on Suomessa pitkälti

itseopiskelun varassa ja kokemuksen kautta kehitettävä taito. Retoriikan teorian avaaminen oli mielestäni

antoisin osa tätä kirjaa. En sinänsä saanut siitä uutta tietoa, koska olen opiskellut samoja asioita ennenkin.

Tämä oli kuitenkin hyvää muistinvirkistystä tulevia puheita ajatellen.

Olen harrastanut laulamista useita vuosia. Näen laulamisessa ja puhumisessa paljon ilmiötason

samankaltaisuutta. Käytössä on sama instrumentti, oma ääni, vain hieman eri tavalla käyttöön valjastettuna. Kirjan loppupuolella puhutaan paljon jännittämisestä, mikä

nosti mieleeni ensimmäiset lauluesitykset. Tilan ottaminen haltuun omalla äänellä asettaa esiintyjän varsin haavoittuvaiseen tilaan. Oma ääni on

todella henkilökohtainen instrumentti, jonka käytössä epävarmuus kuuluu ja näkyy kauas. Olin

laulu-urani (jos sitä nyt uraksi voi sanoa) alkupuolella todella kova jännittämään ja

se heijastui esiintymisiin. Käsitellessämme opettajani kanssa jännittämistäni hän teetti minulla todella

tehokkaan mielikuvaharjoituksen:
Kuvittelin itseni yleisöön kuuntelemaan kenen tahansa tuntemattoman ihmisen lauluesitystä ja kerroin

koko ajan ääneen tuntemuksiani. Harjoituksen lopuksi opettajani luki minulle ääneen kaikki esiintyjään ja

esitykseen liittyvät sanomiseni ja olin varsin

hämmentynyt. Kaikki ääneen luetut asiat liittyivät toiveisiin siitä, että esitys olisi onnistunut ja esiintyjällä

olisi lavalla hyvä ja helppo olla.
Tämän harjoituksen myötä pääsin pahimmasta jännityksestä eroon niin, että pystyin esiintymisissä

laulamaan oman tasoni mukaan, enkä pelännyt epäonnistumisia läheskään niin paljon kuin aikaisemmin.

Suosittelen kaikkia – varsinkin pinkkuja – ottamaan Tiimiakatemian sisäisten tapahtumien erityyppisten

puheiden pitämiseen tarjoamat mahdollisuudet hyvänä harjoitusalustana puhetaidon kehittämiseksi.

Akatemialla kaikki toivovat onnistuneita ja tehokkaita puheenvuoroja, mutta yleisö on tottunut myös

rimanalituksiin, joten pelkoa huonoksi puhujaksi leimautumisesta ei juuri ole.

Toki suosittelen myös lukemaan Puhevallan ja aloittamaan matkan oman elämäsi mestaripuhujaksi!

 

Jälkikirjoitus: Pahoittelut tästä muotoilusta. En ole edelleenkään löytänyt tapaa liittää esseepankkiin tekstiä ilman, että muotoilut kusisivat täysin.