Johdanto

Suositus tähän kirjaan tuli äidiltäni, ja äiti ei tälläkään kertaa ollut väärässä. Poikkeava vai erityinen? antaa erittäin hyvän näkökulman erityispedagogian vaikutukseen lapsen kasvamisessa ja aikuisiän käyttäytymisessä. Olen aina ollut hyvin kiinnostunut psykologiasta, olen kirjoittanut sen lukiossa ja ajattelin joskus lähteä sitä opiskelemaankin, se ei vain tapahtunut. Erityisesti kasvatuspsykologia ja sosiaalipsykologia aiheina kiehtovat minua, ja tämä kirja perustuu paljon juuri näihin kyseisiin aiheisiin.

Omassa toiminnassani kehitysvammaisten kanssa näkyy paljon se, että kaksoisveljeni on kehitysvammainen, hänellä on Downin syndrooma. Olen oppinut siitä enemmän, kuin mistään kirjasta olisi mahdollista ikinä oppia näiden 24 vuoden aikana mutta näen, että taustani takia minulla on mahdollisuus myös reflektoida kirjan oppeja syvällisemmin. Olen toiminut myös paljon autistien ja liikuntavammaisten kanssa vetäessäni Swimming Jyväskylän vammaisuintiryhmää, missä olen tarvinnut paljon erityispedagogiikan teorioita. Näillä pohjilla reflektoin kirjassa olleita asioita omaan elämääni ja osaan sanoa, mitkä asiat ovat menneet nappiin ja missä asioissa minullakin olisi vielä kehitettävää ja ymmärrettävää.

Vammaisuus- rajoite vai ei?

Monesti vammaisuus koetaan ulospäin rajoittavana tekijänä. Tietyssä mielessä se onkin sitä. Se rajaa fyysisiä töitä, sekä voi rajoittaa älykkyyttä vaativia töitä. Tässä on kuitenkin iso fakta, mitä monet ihmiset eivät näe. Se ei ole ulkopuolisen ihmisen asia määrittää, mikä on rajoittavaa ja mikä ei. Vastaus pitää löytää vammaisen ihmisen omasta näkökulmasta. Jos hän on oppinut elämään elämäänsä onnellisena vamman kanssa, sitä ei voida pitää rajoittavana tekijänä.

Voisin tässä ottaa monesti mallia veljestäni, ja miten luonnollinen elämänasenne hänellä on. Asioista ei tarvitse rakentaa ongelmallisia, vaan elää elämäänsä päivä kerrallaan. Paljon huolettomampi elämänasenne hänellä on kuin minulla. Ihmisen onnellisuus on monesti rajoitteisuuden määritelmä, koska voiko asiaa nähdä rajoitteena, jos se ei vammaista ihmistä itseään haittaa? Toisena esimerkkinä voin heittää erään entisen uintivalmennettavani, kenellä on synnynnäinen jalkojen liikuntavamma. Urheilulajiksi on löytynyt uinti, ja koska psyykkinen älykkyys on normaalitasolla, koulut on käyty ja yliopisto odottaa. Tässäkin voiko liikuntavammaa pitää rajoitteena? Uskon että ei, koska tie elämässä on löytynyt sen kanssa.

Vammaisuuden rajoittavuus nähdään ulkoapäin, eikä osata ajatella, mitä vammainen henkilö itse ajattelee. Erityispedagogiikan opettajilla sekä perheellä on tässä asiassa iso rooli. Vammaisen lapsen kanssa pitää käydä lapsuusiästä asti läpi, että oma vammaisuus ei ole rajoite, vaan mahdollisuus. Silloin lapset uskaltavat ottaa aikuisiällä haasteita vastaan, ja selviävät niistä. Muiden ihmisten ennakkoluulot ovat monesti vammaisten isoin rajoite, eikä vammaisuus itsessään.

Käyttäytymishäiriöt ja niiden käsittely

Ulospäin suuntautuvat käyttäytymishäiriöt eivät ole kehitysvammoja, joten niiden kanssa on toimittava eri tavoilla. Käyttäytymishäiriöitä ovat muun muassa yleisin tarkkaavuuden ja yliaktiivisuuden häiriö (ADHD), ja harvinaisemmat varsinainen käytöshäiriö CD (Conduct disorder), ja uhmakkuushäiriö ODD (Oppositional defiant disorder). Näiden käytöshäiriöiden vaikutus aikuisiällä voi olla hyvin erilainen eri ihmisillä riippuen siitä, miten niitä on lapsuusiän aikana käsitelty. Siksi niihin on vaikea sanoa mitään tarkkaa käytösmallia, miten niitä käsitellä, koska jokainen ihminen on hyvin erilainen. Mutta muutamat yleispätevät mallit kirjasta löytyi.

ADHD-käytöshäiriön kanssa on tehokasta käyttää rauhallista, hyvin perusteltua palautetta lapsen/nuoren käytöksestä. ADHD.n kanssa lapsen tai nuoren kiirehtiminen ja hätäily on tyypillistä, joten palautteen on tultava rauhallisesti, tai se ei jää muistiin, koska nopea palaute menee tarkkaavuushäiriön takia ohi korvien. Jos lapselle ja nuorelle annetaan rauhallisella puhetavalla palautetta vuosien ajan, hän oppii ottamaan palautetta vastaan. On tärkeää, ettei palaute ole hyökkäävä, vaan kehittävä. Miten asia sanotaan, on kaikki kaikessa. Jos palaute on nopea tykitys, tarkkaavuushäiriön omaava lapsi tai nuori ei kykene käsittelemään sitä. Rauhallinen palautteenanto lapsena ja nuoruusiällä mahdollistaa nopeamman palautteen vastaanottamisen aikuisiällä.

CD.n tai ODD.n omaavan lapsen/nuoren kanssa toimiessa oleellisessa osassa on ymmärrys, mistä käytös tulee. Vaarana voi olla se, että henkilöä tarkastellessa poikkeavuuden syy nähdään vain hänessä. Ekologinen näkökulma ja vuorovaikutuksen syyt jäävät taustalle, ja henkilöä pidetään itse syyllisenä omaan poikkeavuuteensa. Tätä tilannetta pitää välttää. Kukaan ei synny CDn tai ODDn kanssa, vaan se tulee aina ulkopuolisista tekijöistä. Kun nämä ulkopuoliset tekijät löytyvät, vuorovaikutus henkilön kanssa on merkittävästi helpompaa, koska teillä on yhteinen ymmärrys, mistä käytös lähtee. Asiaa voi tällöin lähteä myös kehittämään, kun ulkopuolisia häiriöön vaikuttavia tekijöitä voidaan alkaa käsittelemään. Lähtökohtaisesti kuitenkin ymmärrys on kaiken pohja.

CD.n tai ODD.n omaavien nuorten kanssa toimimisesta minulla ei ole itselläni niin paljon kokemusta, mutta ADHD on kyllä hyvinkin tuttu asia. Pyrin käyttämään rauhallista äänensävyä sekä hieman hidastamaan puhenopeutta, ja se on kyllä monissa tilanteissa toiminut. ADHDn kanssa toimiessa olen miettinyt, että minulla pitäisi olla toiseen ihmiseen ennemmin yliaktiivisuutta rauhoittava vaikutus, kuin sitä edistävä. Keskustelu soljuu tällöin paremmin eteenpäin ja paremmassa hengessä.

Työllistyminen ja työelämä

ADHD ei vaikuta oikeastaan ihmisen älylliseen kapasiteettiin millään tavalla, ja se olisi työnantajan näkökulmasta tärkeä ymmärtää. ADHD.n omaavat henkilöt ovat erittäin tehokkaita ja älykkäitä toimijoita. ADHD-henkilön työkumppanina on tärkeää ottaa huomioon aiemmin mainitut ymmärrys ja palautteenantokyky, ja työ tulee menemään mainiosti. Vaikka henkilöllä on ADHD, se ei tarkoita, etteikö häneen voisi luottaa. Tämä on taas vain yksi yhteiskunnan ennakkoluulokysymys. Puhtaasti liikuntavammaisille pätee tämä sama asia. Heidän psyykkiset kykynsä ovat aivan liikuntavammattomien tasolla, joten heitä voi kohdella vertaisena. Heidän työnkuvansa on jo valmiiksi sellainen, ettei täyttä fyysistä toimintakykyä tarvita, joten tehtävät voi esimiehenä antaa normaalisti ja alaisena vastaanottaa normaalisti.

Kehitysvammaisten kanssa tilanne on haasteellisempi. Työllistyminen vaatii esimiehen avoimuutta, mikä ei ole ihan automaattitilanne. Kehitysvammaisen palkkaaminen edellyttää esimieheltä erityisosaamista sekä taustatuntemusta. Työtehtävät perustuvat fysiikkaan ja organisointiin. Erityispedagogiikan näkökulmasta on tärkeä töihin ottaessa tietää, mikä on kehitysvammaisen henkinen ikä edellisissä psykologisissa testeissä. Tähän on hyvä pohjauttaa ohjaamisen taso, perehdyttäminen, opettaminen sekä työtehtävät. Jos otetaan esimerkkinä taas veljeni, niin työtehtävät ovat vaihdelleet lumien kolaamisesta puiden pilkkomiseen ja toimittamiseen. Liikuntapohjainen työ on kehitysvammaisen fysiikalle edistävää, ja monesti heitä löytää myös kaupasta hyllyttämisen tehtävissä.

Ystävyydet ja yhteisöön liittyminen

Ystävyyssuhteet ovat vammaisille yhtä tärkeässä asemassa kuin normaaleille ihmisillekin. Kenenkään ei olisi syytä olla yksin. Monesti aikuisikäisten kehitysvammaisten verkosto löytyy sekä tukiasunnosta että oman perheen luota, ja harrastuskavereista. Erityispedagogia pyrkii opettamaan vammaisille ystävien kanssa vaadittavia vuorovaikutustaitoja jo lapsuusiästä. Isoin vastuu on tässäkin toki vanhemmilla ja sisaruksilla, mutta myös opettajalla.

Itse olen opettanut veljelle paljon vuorovaikutuksesta. Hän on pyörinyt minun ja kavereideni mukana pienestä pitäen, ja samalla oppinut puhumaan muille ihmisille. Vammaisilla lapsuus- ja nuoruusajan syrjäytyminen on iso haaste, ja se vaikuttaa heillä psyykkiseen kehitykseen vastaavalla tavalla kuin yksinäisyys vaikuttaa normaaliin ihmiseen. Aikuisiällä sosialisoituminen on automaattisesti vaikeampaa, jos työtä kehitysvammaisen lapsen vuorovaikutustaitojen kanssa ei ole lapsena tehty.

Työnantajana kehitysvammaisen sosiaalisten vuorovaikutustaitojen näkeminen on helppoa. Voi kiinnittää huomiota, miten hän puhuu, katsooko hän silmiin vai muualle, onko jännittyneisyyttä, pelottaako häntä puhua, ja miten hän reagoi uusien ihmisten tapaamiseen. Näistä seikoista on helppo päätellä, millainen työ vuorovaikutustaitojen kanssa on lapsena ja nuorena tehty. Yksilöerot on toki tässäkin otettava huomioon, eiväthän kaikki normaalit ihmisetkään ole vuorovaikutustaitojen kanssa samalla tasolla toistensa kanssa. Kehitysvammaisilla erot voivat olla vain paljon isommat, toisen kanssa voi käydä lähes normaalia keskustelua ja toinen ei välttämättä osaa puhua, vaan on kommunikoitava muilla tavoilla. Käyttäytymisen analysointi kertoo kuitenkin silti aina tarinaa lapsuudesta ja nuoruudesta.

Koonti

Miten tämän esseen tiivistäisin? Kehitysvammaiset, liikuntavammaiset, ja käyttäytymishäiriöiset ovat ihmisiä. Heitä on kohdeltava sen mukaan. Kuulostaa itsestään selvältä, mutta kaikille se ei sitä ole. Monesti saattaa kuulla, miten tuo toinen nyt toimii tyhmästi tai miten hän on hyödytön. Se ei toimi niin. Silloin et ole vain nähnyt vaivaa ymmärtää, mistä toisen käytös tulee. Avain kaikkeen on kunnioitus. Heidän ihmisarvonsa ei ole yhtään pienempi kuin sinulla, vaikka mikä tahansa vamma tai häiriö olisikaan diagnosoitu. Ymmärrä, kunnioita, ja ymmärryksen ja erityispedagogiikan keinojen avulla vuorovaikuta. Niin minä itse tämän tiivistäisin.