Johtajuuden koulutusohjelman orientaatiopäivässä nousi ilmoille kirjavinkki Helena Kastikaisen teoksesta Pikkupomosta johtajaksi. Valitsin kirjan kuunteluun siis täysin suositusten takia. Kastikainen kertoo kirjassaan oman tarinansa nuoreksi johtajaksi. Niin kuin johtajuudesta tavataan sanoa, korostaa myös Kastikainen, että ennen kuin voi johtaa muita täytyy osata johtaa itseään. Hän kirjoittaa, että johtajan työssä korostuvat samat asiat kuin itsensä johtamisessa: tavoite, keinot, seuranta. Näin ollen tässä teoksessa käsiteltiin sekä tapoja itsensä johtamiseen, että muiden johtamiseen. Huomasin olleeni kiinnostuneempi kirjan osioista, joissa käsiteltiin tavalla tai toisella itsensä johtamista. Aihe on ollut viime aikoina erityisen paljon mielessäni, sillä olen törmännyt haasteisiin, jotka varmasti helpottuisivat paremmalla itseni johtamisella. Näitä haasteita ovat muun muassa omien mielipiteiden ulosanti, tavoitteellisuus, priorisointi ja aikataulutus.

Mielipiteet – omia vai omaksuttuja?

Kirjan mukaan imemme usein tietoa muualta emmekä välttämättä edes tiedosta mistä omat uskomuksemme ovat otettu eli mihin mielipide pohjautuu. Koen usein, etten voi sanoa mielipidettäni ääneen koska tunnen siitä epävarmuutta. Pohdin mistä mielipide tulee ja olenko edes oikeasti sitä mieltä, mutta en aina löydä vastausta. Kirjassa esiteltiin apukysymyksiä oman mielipiteen alkuperän selvittämiseen: Keneltä otan vaikutteita? Kenen kanssa vietän aikaa? Minkälaisia uskomuksia heillä on? Entä kenen sisältöön samaistun eniten? Mietin, olenko muodostanut näiden asioiden pohjalta mielipiteitäni ja vastaus on kyllä. Usein mielipiteeni muuttuu helposti sen mukaan mitä kuulen muiden suusta ja toisinaan on todella vaikeaa pysyä omien arvojen ja käsitysten mukaisissa mielipiteissä. Mielestäni fiksujen ajattelijoiden mielipiteisiin on helppo yhtyä, koska ne ovat hyvin perusteltuja ja vaikuttavat hyviltä. Jotta saisin varmuutta omiin mielipiteisiini, minun ehkä tulisi pohtia spesifisti esimerkiksi kirjassa mainittujen kysymysten avulla mistä asioista mikäkin mielipide koostuu. Tukeeko ne oikeasti minun arvojani ja ajatusmaailmaani?

Tavoitteita ja standardeja

Olen aina päässyt niin kutsuttuihin pakollisiin tavoitteisiin, jotka minulle on asetettu jonkun muun toimesta. Omista tavoitteistani luistan helpommin. Haluaisin kehittyä omien tavoitteideni saavuttamisessa, sillä yhä enemmän tavoitteiden asettaminen ja niiden saavuttaminen on minun itseni vastuulla. Tänä syksynä olen joutunut kohtaamaan riittämättömyyden tunnetta, kun olen huomannut aikatauluttaneeni väärin. Tämän vuoksi tiimimme tavoitteisiin pääseminen omalta osaltani vaatii enemmän kuin minulla olisi nyt antaa. Kirjassa puhuttiin tavoitteiden tärkeydestä paljon. Kirjailija kertoi myös itse käyttämiään tapoja, jotka ovat kehittäneet häntä tavoitteellisuuden saralla. Sain kirjasta tämän priorisointiin liittyvän käytäntöön vietävän vinkin: Priorisoi joka päivän alussa sen päivän tehtävät asiat ja asennoidu niiden hoitamiseen. Näin en ahdistu koko viikon hoidettavista asioista ja hoida niitä missä tahansa järjestyksessä, vaan keskitän fokukseni vain sen hetken tärkeimpiin tehtäviin yksi kerrallaan. Priorisoinnissa täytyy olla myös realistinen eli on turhaa asettaa liikaa tavoitteita yhdelle päivälle, sillä tällöin tehokkuus kärsii.

Kastikainen kirjoittaa, että standardit kuvaavat tekemistemme laatua ja tapaa. Standardit ovat vähiten joustava osa-alue itsensä johtamisessa. Kun olet päättänyt jostakin standardista, pidät siitä kiinni, vaikka mikä olisi. Huomaan standardien johtavan tekemistämme olemalla ikään kuin sanoittamattomia tavoitteita, joiden takana on arvot. Ne näkyvät ja kuuluvat päälle päin tekoina, jotka johtavat tietynlaiseen lopputulokseen. Standardeja voi kuitenkin tietoisesti yrittää muuttaa. Uusien standardien asettaminen tarkoittaa kuitenkin usein jostain muusta luopumista.

Kirja sai minut pohtimaan omia standardejani. Huomaan, että henkilökohtaiset laatustandardini ovat todella korkeat ja pyrin usein täydellisyyteen. Hion ja pähkäilen yhtä asiaa tolkuttoman kauan ja olen harvoin tyytyväinen. Olen selvästi jäänyt kiinni täydellisyyden tavoitteluun. ”Joskus asioiden saaminen valmiiksi on tärkeämpää kuin loputon viilaus”, kirjoittaa Kastikainen teoksessaan. En ole myöskään hyvä sanomaan ei tai jakamaan vastuuta delegoimalla tehtäviä. Voisin saavuttaa uusia tuloksia muokkaamalla standardejani. Nyt esimerkiksi tiedän, että minun tulee välillä laskea laatustandardiani, jotta voin päästä muihin tavoitteisiini. Haluan oppia ymmärtämään, että se on myös täysin okei. Minulle tavoitteisiin pääsemättömyys tuntuu nimittäin tuhottoman kamalalta. Olen ruoskinut ja soimannut itseäni tekemistäni huonoista valinnoista. Olen saanut itseni tuntemaan riittämättömyyttä. Minun on todellakin aika miettiä, mikä on oikeasti tärkeintä. Sen mukaan voin arvioida milloin työsuoritukseni on riittävällä tasolla. Aina kaikessa ei tarvitse pyrkiä täydelliseen.

Kuten Kastikainen teoksessaankin toteaa, uusien asioiden harjoitteleminen ja oppiminen vaatii syventymistä. Asioiden haltuun ottamiseen pitää antaa riittävästi aikaa. Kun keskittyy yhteen kehitettävään asiaan kerrallaan, pysyy fokus vain siinä, eikä keskittyminen ole levällään monessa asiassa. Näin voi saada lyhyemmässä ajassa, matkasta nauttien, enemmän tuloksia aikaiseksi. Tämä toimii sekä omissa, että tiimin kehityskohteissa. Kun koko tiimi orientoituu yhden asian parantamiseksi tietyksi aikaa, näkyy tulokset nopeammin. Fokus vaatii itsekuria. Kun on päättänyt syventyä tiettyyn asiaan, ei voi tehdä toista asiaa samaan aikaan. Minun on siis hyväksyttävä, että olen täällä oppimassa enkä voi olla heti hyvä kaikessa. Tarvitsen jokaiseen uuteen asiaan paljon enemmän aikaa kuin tulen myöhemmin opittuani tarvitsemaan. Välillä täytyy pettyä, jotta voi kehittyä ja tosissaan iloita onnistumisesta!