Pikku Prinssi on Tiimiakatemian ydinkirjoihin lukeutuva Antoine De Saint-Exupéryn kirjoittama klassikko. Olisi helppo hämmästyä siitä, että kirjasta ”Kirja kirjoista – Tiimivalmentajan & tiimiyrittäjän parhaat kirjat” löytyy ”lastenkirja”, mutta Tiimiakatemian viimeistä vuotta aloitellessa ei tämä outolintu edes hätkäytä minua. Esimakua kirjasta olen saanut lukemalla taaperolleni kirpputorilta löydettyä kahdeksansivuista kirjaa ”Pikku Prinssi ja hänen ystävänsä”. Vielä siitä en kuitenkaan pystynyt reflektiota ammentamaan. Oman Pikku Prinssini ensimmäiseltä tyhjältä sivulta löytyy kirjoitus, joka viittaisi siihen, ettei kyseessä ole mikä tahansa lastenkirja. ”Pyry Viljami Joonatan, rakas 2-luokkalainen! Säilytä tämä aina! Mamma” Näin olen tehnyt ja noin viidentoista vuoden jälkeen on koittanut aika lukea kannesta kanteen uskollisesti säilytetty teos, jonka pääsen antamaan tyttärelleni perinnöksi.

Jotta voi ymmärtää vuonna 1943 julkaistua valoisaa lastenkirjaa Pikku Prinssiä, on otettava huomioon sen julkaisuhetkeä varjostava historiallinen konteksti. Kirja on omistettu Léon Werthille, Saint-Exupéryn hyvälle ystävälle, joka soti kirjan julkaisuhetkellä toisessa maailmansodassa ”kärsien nälkää ja vilua”. Myös Werth oli kirjailija ja sen lisäksi myös taidekriitikko. Saint-Exupéry ihaili nuorempana kirjailijana ystävänsä kirjoitustyyliä ja Werth on tulkittu emeritusprofessori Françoise Gerbod on luonnehtinut Werthiä Saint-Exupéryn mentoriksi. Werth oli näkemyksiltään vapaa-ajattelija ja anarkisti, joka kritisoi kirjoituksissaan niin natsi-Saksaa kuin stalinistista Neuvostoliittoakin. Anarkistisista ja sodanvastaisista näkemyksistään huolimatta Werth joutui ensimmäisen- ja toisen maailmansodan kahinoihin ja selvisi niistä. Pikku Prinssi julkaistiin Ranskassa ’45 vasta sodan päätyttyä.

Kirja on pitkälti taiteellista proosaa ja kuin abstrakti taulu, jota voi hämmästellen tulkita. Oma tulkintani on se, että Pikku Prinssi symboloi lapsuuden viattomuutta ja sisäistä valoa, joka kulkee universumissa ihmetellen mielten pimeyttä. Vastaan matkalla tulevat omistamisen halu, hallitseminen, turhamaisuus, määräysten sokea totteleminen, häpeässä rypeminen, päteminen ja tärkeily. ”Isot ihmiset ovat kerta kaikkiaan omituisia”. Planeetaltaan lähtiessä utelias Pikku Prinssi tapaa tutkimusmatkallaan karikatyyrisiä hahmoja, jotka kuvastavat näitä aikuisten luonteenvikoja. Kuningas, Turhamainen, Juoppo, Liikemies, Lyhdynsytyttäjä sekä Vanha Herra maantieteilijä, joka lähettää Pikku Prinssin seitsemännelle tähdelle, jota nimitetään Maaksi. Maassa asustaa satayksitoista kuningasta, seitsemäntuhatta maantieteilijää, yhdeksänsataatuhatta liikemiestä, puoli miljoonaa juoppoa ja kolmesataayksitoista miljoonaa juoppoa. Kirjassa mainitut mantereet ovat tutut. Pikku Prinssi laskeutui Afrikan erämaahan ja alkoi hahmottaa Maan mittavuutta tuntien samalla itsensä pieneksi. Suureen Maahan päätynyt Pikku Prinssi kokee eksistentiaalista angstia.

Saint-Exupéry esiintyy kirjassa kertojana, jonka Prinssi tapaa Maan aavikolla. Nopean selvitystyön tuloksena selvisi, että kirjailija (joka toimi myös lentäjänä) oli vuonna 1935 oikeasti tippunut Saharan autiomaalle. Neljän päivän selviytymiskokemus on ollut eittämättä inspiraation lähde. Univaje, nestehukka, nälkä ja hallusinaatiot voivat tuottaa silmille sekavia mielikuvitelmia, mutta sydämelle selviä vastauksia. Pikku Prinssin tulkitsen sisäisenä lapsena, jonka kanssa hän on käynyt mielikuvituksellista dialogia. Esimerkiksi puhuvat kasvit ja eläimet ovat oleellisena osana vertauskuvilla rikastettua satumaailmaa. Selkeintä filosofin roolia näyttelee aavikkokettu, joka oman tulkintani mukaan kuvaa ihmissuhteita ja inhimillistä kiintymystä puhuessaan Pikku Prinssistä ja hänen vaalimasta ruusustaan. ”Aika, jonka olet tuhlannut ruusullesi, tekee siitä niin tärkeän sinulle”.

Kirja on hyvin aforistinen satu ja täynnä kryptisiä vertauskuvia jotka kutittavat mielikuvitusta. Tyhjentävien selitysten antamisen sijaan se kuljettaa hämmästelevää mieltä sivuilla. Kirjassa hypitään satumaisen abstraktisti tähtien välillä ja tulkinnat jätetään tarkoituksellisesti lukijalle. ”Tähdet ovat eri ihmisille erilaisia. Matkustajille tähdet ovat oppaita. Toisille ne ovat ainoastaan pieniä valopilkkuja. Tiedemiehille ne ovat arvoituksia. Liikemiehelleni ne olivat kultaa. Mutta kaikki nuo tähdet vaikenevat”. Lapset iloitsevat sadusta ja turhamaiset kirjallisuuskriitikot jäävät keräilemään palapelin palasia kuin kirjassa kuvattu Vanha Herra, joka hakee todisteita ja vastauksia. Oli itse kirjasta mitä mieltä tahansa, ei sen mittavaa menestystä ja kulttuurillista painoarvoa voi kiistää. Reflektion merkeissä olen voinut vain Vanhan Herran tavoin yrittää antaa omat tulkintani. Merkittävän teoksen hämmästely ja syvempi tulkinta saa varmasti jatkoa lukiessani tulevaisuudessa tyttärelleni teosta. Saint-Exupéry vei tyhjentävät vastaukset mukanaan kadotessaan tiedustelulennolla toisessa maailmansodassa. Tämän kirjan kanssa on päästettävä irti liiasta analysoinnista ja palattava päällimmäiseksi mieleen jääneeseen lauseeseen: ”Ainoastaan sydämellä näkee hyvin, kaikki olennainen on silmille näkymätöntä”.