Pelko, mitä se on? Kuuluuko pelko kaikille? Oletko koskaan kysynyt itseltäsi, milloin pelkäsin viimeksi? Nämä muutamat kysymykset auttoivat herättelemään omaa ajatusmaailmaani reflektioon. Nopeasti huomisin, että pelon ja jännittämisen tilanteita löytyy monestakin hetkestä. Sinua voi ruveta pelottamaan, kun joku väistää pyörätiellä toista henkilöä ja ajautuu vahingossa juuri omalle ajolinjallesi. Ihan varmasti tässä säikähtää ja ajattelee törmäystä.

Kirjaa kuunnellessa päädyin pohtimaan omia hetkiä, kun olen kohdannut pelottavia ja jännityksen hetkiä.

Nuoruus

Olen monesti huomannut pelon tunteita ja välillä on ollut todella vaikea elää niiden kanssa esimerkiksi esiintymiseen liittyvissä tilanteissa. Treeneissä puhuimme siitä, milloin olemme pelänneet jotain tilannetta tai asiaa. Silloin puhuin harrastuksesta ja itseni haastamisesta niiden voittamisesta. Oli vaikea aloittaa miettimään tilannetta, jolloin olisin viimeksi pelännyt. Ajatukseni harhaili nuoruuteen, kun aloitin alamäkipyöräilyn harrastamisen. Olin pariin otteeseen lentänyt hyppyristä pahasti sivuun ilman että minulle oli käynyt mitään. Säikähdin tapahtunutta ja mielessäni päätin, etten enää mene siitä hyppyristä, koska se oli pelottavaa. Hetken palauttelin tilannetta ja yritin rauhoittua ja lähdin uudestaan mäkeen. Ajauduinkin huomaamattani samaan tilanteeseen ja hylkäsin pyörän ilmalennon aikana.

Koen että olen nykypäivään asti vältellyt tietynlaisia extreme-urheilutilanteita. En pitkään aikaan kyseisien sattumuksien jälkeen halunnut mennä huvipuistoissa hulluimpiin laitteisiinkaan. Mopoikäisenä olin kuitenkin päässyt jo asiaista yli koska silloin tuli ajeltua ja leikittyä, jos millaisilla menopeleillä ja yhtä lailla niiden kanssa olisi voinut sattua jotakin. Toki haavereilta ei aina vältytty.

Akatemia

Kirja oli tässä tilanteessa osuva minulle, koska koin pieniä pelon hetkiä yhden etäbattleteamin aikana. Jouduin yllättäen esittelemään meidän tiimimme kehittelemää ideaa liittyen tiimiakatemian kestävään kehitykseen. En ollut yhtään valmistautunut tilanteeseen, koska silloin kun muu tiimi valitsi aihetta, jouduin vastaamaan puhelimeen. Kun sain puhelun lopetettua, oli tapahtunut kuuluisa bussin alle heitto rangaistukseksi siitä, etten ollut mukana päätöksenteossa. Olin hetken kevyesti puolustuskannalla ja mietin, että varmasti vitsailevat. Itse H-hetkeen oli enää siinä vaiheessa muutama minuutti, ja minulla ei ollut muuta kuin aihe. Lopulta vain mietin, ettei tässä mikään auta enää ja minun on se tehtävä. Sydän sykkien mietin kuumeisesti hyviä lauseita, jolla saan ihmisten huomion esityksessäni ja yleistikin jotain sanottavaa. Zoom pienryhmä ikkuna sulkeutui enkä saanut enää kysyttyä muilta apua…. voi paska. Ajatuksissani pyöri vain tyhjää ja enkä ollut saanut kuin muutaman asian kirjoitettua muistiin.

Tilanne zoomissa. Toivoin kovasti, ettei minun tarvitse olla ensimmäinen esittäjä, koska muistiinpanoja oli vain 13 sanaa. Siinä samassa Veke heittää keskustelupalstalle nimeni ja ajattelen, tässäkö tämä nyt sitten oli. Sain koottua itseni ja mietin mitä turhaa tässä stressaan. Ajattelin että suurin osa on nähnyt minut humalassakin heilumassa, mikä tässä voi mennä niin pieleen, rennoin mielin vain eteenpäin. Sydän sykki, kun jännitin tilannetta. Aika vain hujahti. Sain lisää virtaa siitä, kun keskustelupalstalle alkoi sataa hyviä ja kehuvia kommentteja aiheestamme ja kannustavia lausahduksia minulle. En osaa sanoa yhtään näkyikö jännitykseni kameran toiselle puolelle ja puhuin liikaa tai ihan ohi aiheen. Kirjassakin mainittiin, että jännittävissä taikka pelottavissa tilanteissa ihminen alkaa selitellä taikka puhumaan liikaa. Huomaan tätä itsessäni. Tilanne loppui ja ajattelin vain, että hengissä pysyttiin. En kyllä muistanut mitään mitä olin puhunut. Ainoastaan sen mitä muistiinpanoista olin ymmärtänyt.

Koen tilanteen oudoksi, koska nuorempana olin juontajana lähes jokaisessa alakoululla olleessa tilaisuudessa. En silloin vielä ymmärtänyt jännittää tilannetta tai sitten en vain kokenut tilannetta jännittäväksi. Toki silloin opettelin käsikirjoitukset ulkoa ja pystyin niiden mukaan esiintyä lavalla helposti.

Kokeilut

Tiimiakatemialla projektien muodossa olen ollut valitseva. Olen pitkälti mennyt mukavuusalueeni sisällä ja helppojen hommien ääressä. Olenkin pohtinut sitä miksi en ole ottanut haasteita vastaan. Pelkäänkö epäonnistumista niin paljon että olen tiedostamatta jäänyt pois tämän tyyppisistä projekteista. Tässä huomaan myös sen, että en ole tehnyt niin paljon rohkeita kokeiluja yksilötasolla. Pidän toki itseni haastamisesta kovin ja uusien asioiden kokeilemisesta, mutta suoranaisen vastuunottaminen ja epäonnistumisen pelko on ollut todennäköisesti syy kokeilujen vähyyteen.