Eli kuinka pitää kiinni visioista

Tiimiakatemia: Kuinka kasvaa tiimiyrittäjäksi (Timo Lehtonen 2013)

Anna Rautanen 7.12.2021

Minulle on suositeltu Lehtosen kirjoja jo oman akatemiataipaleeni alkuajoista saakka. Kirjojen lukeminen on kuitenkin ollut hapuilevaa ja ymmärrys siitä, miten niitä kirjoja oikein luetaankaan, on ollut hukassa. Lukijana olen se, joka uppoutuu fantasia- tai seikkailumaailmaan tai ahmii romantiikan nälässään kirjan kannesta kanteen. Nyt kun olen yrittäjyyden romanttiset silmälasit kasvoilla yrittänyt lukea teoriapohjaista kirjallisuutta, olen ajautunut jatkuvasti ojasta allikkoon ja laskusillalta vallihautaan. Olen kokeillut erilaisia lukemisen tekniikoita ja lopulta, joulun lähestyessä olen vihdoin alkanut ymmärtää, miksi Tiimiakatemialla luetaan kirjoja.

Kasvukipuja

Kävelin kollegani, ystäväni kanssa Kankaan korkeiden tiilirakennusten välissä – inspiroivassa, industriaalista tyyliä ja luontoa yhdistelevässä ympäristössä – keskustellen lukemisen ja reflektoinnin kasvukivuista. Me pohdimme sitä, miten joku voi käyttää 20 tuntia yhden kirjan lukemiseen ja yrittää selvittää, miten aikoo lukea 20 kirjaa, joihin jokaiseen menee 10-20 tuntia aikaa ja lisäksi kirjoittaa niistä reflektiot. Pohdimme, miksi meille ei sallita aikaa kirjan sanoman sisäistämiseen ja miten voimme ikinä saada tuotetuksi hyvää jälkeä ja järkevää reflektointia, kun meillä ei ole siihen resursseja. Tästä aiheesta oli keskusteltu jo monen monta kertaa aiemminkin.

Olimme kyselleet ja yrittäneet nyhtää tietoa vanhempien tiimien tiimiyrittäjiltä, omalta valmentajaltamme, toisiltamme ja muilta valmentajilta, sekä turvautuneet opon apuun yrittäessä ymmärtää, miten nämä kasautuvat työt saisi purettua. Opo tarjosi vaihtoehdoksi suunnata akatemian valmentajien puoleen. Valmentajat tarjoavat lisää kysymyksiä. Toiset tiimiyrittäjät ovat yhtä pingviineinä kuin me itsekin ja me olemme kuin siivetön pingviini jäälautan päällä – auttamatta pelkäämässä putoamista, kun emme osaa uida ilman siipiä.

Minä yritin uteliaana ja aina oppimisenhaluisena löytää kaiken tämän keskeltä jotain punaista lankaa – jotain syytä, miksi meidät heitetään suoraan syvään päähän ilman pelastusrengasta. Toistin mielessäni ”Reflektio on ajatusten heijastamista, reflektio on ajatusten heijastamista…” ja yritin ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Tiedättehän sen tunteen, kun luette jotain historian tai filosofian oppikirjaa yläasteen lukukauden päättävää koetta tai lukion tenttiä varten ja toistat lausetta toistamiseen, ymmärtämättä mitä se tarkoittaa. Ehkä tämä ei ole kaikille tuttua – mutta monelle meistä lauseiden ja ajatusten hahmottaminen voi olla haastavaa, varsinkaan jos puuttuu selkeä konteksti tai vertailukohde jo aiemmin opittuun. Erityisesti niille, joilla on jonkinasteisia oppimis- tai lukivaikeuksia tai haasteita keskittymisen kanssa – on ajatusten jäsentely erityisen vaikeaa. Ja silti me kaikki keinutaan siinä samalla lautalla.

Tuolla yhteisellä kävelyretkellä, arjen visiovaelluksella sain synnytettyä jonkinlaisen ajatuksen kipinän tai ehkä punaisen langan pään. ”Me luemme kirjoja, koska ne synnyttävät uusia ajatuksia. Synnytämme uusia ajatuksia, jotta voimme kehittyä. Tiimiakatemialla teorian opiskelu on kirjojen lukemisen kautta uusien ajatusten synnyttämistä, uusien ideoiden viemistä käytäntöön ja yritystoiminnan ja liiketoiminnan ajattelun kehittämistä.” Ehkä minun ei siis tarvitse lukea kirjaa kannesta kanteen – riittää, että sisäistän kirjan ydinsanoman ja saan sieltä jonkun siemenen, jonka voin kylvää omaan ja yhteisömme arkeen. Näin toiminnalle sallitaan muutoksen mahdollisuus ja ajatuksilleni tilaa kehittyä.

Se vielä tokikin on minulle mysteeri, miksi kirjapisteet lasketaan vain kirjojen mukaan. Ehkä siinä on oletusarvona, että pisteytetyn kirjan pisteet on ajateltu kirjan sisältämän arvokkaan tiedon mukaan. Voiko kuitenkaan tietoa arvottaa? Onko arvokkaampaa kuitenkin se prosessi, jonka tuo kirjan lukeminen ja reflektointi synnyttää? Näitä aion vielä pohtia tulevaisuudessa lisää.

Siivettömät pingviinit
Ennen kuin avasin sanaisen arkkuni tämän reflektion kirjoittamista varten, tutustuin Lehtosen kirjaan Tiimiakatemia: Kuinka kasvaa tiimiyrittäjäksi (2013). Opukseen, jonka olisin toivonut lukevani jo ensimmäisen yrittäjyysvuoden alussa. Halusin kuitenkin keskittyä siinä vaiheessa sisäistämään yhteisön käytänteitä, tekemään perusopinnot loppuun ja hahmottamaan omaa polkuani eli sitä, miksi olen tullut Tiimiakatemialle, mitä olen täältä tullut hakemaan ja mitä kohti lähden polkuani rakentamaan. Sen vuoksi toimintaan liittyvät tärkeät seikat, kuten opintojen kirjaus, taustateoria, Tiimiakatemian sisäiset toimintamallit (rakettimalli, arviointipassi, kirjapisteet jne. jne.) ja tiimin kehittymisen seuranta on jäänyt pienemmälle huomiolle. Olen ajatellut, että niihin oppii matkalla. Näin on osittain varmasti ollutkin, mutta aiheeseen tutustuminen hieman syvällisemmin olisi voinut tehdä tästä vuodesta hieman kivuttomamman. Täsmällisenä ihmisenä toimintani ei ole ollut minulle ominaista ja siinä, missä olisin voinut rakentaa itselleni turvallisen polun – olen hypännyt suoraa päätä seikkailuun ja mennyt virran mukana.

Lehtosen (2013) kirjassa esitellään Tiimiakatemian arvot ja arvoja täydentävät periaatteet. Haluan tähän hieman avata, miltä polkuni niiden parissa on omalta osaltani näyttänyt ja miten se heijastuu tiimin ja koko yhteisön toimintaan:

1. Yksilön vastuu
   ”Kaikki lähtee aina yksilöstä.” Näin olen kuullut itsenikin sanovat monessa yhteydessä tämän syksyn aikana. Ja olen joutunut myös monta kertaa perustelemaan tiimilleni, miksi yksilön merkitystä on tässä vaiheessa korostettava erityisen paljon. Ilman yksilöitä ei ole tiimiä. Ilman hyvinvoivaa yksilöä ei ole hyvinvoivaa tiimiä. Olemme yhtä vahva kuin heikoin lenkki.
   
   Tiimimme kävi läpi kehäteorian viime perjantaina. Siihen meni aikaa 13 tuntia. Tätä voisi jo kutsua jonkinlaiseksi suoritushaasteeksi. Annoimme toinen toisillemme palautetta, pääosin rakentavassa ja turvallisessa ilmapiirissä. Hieman tiimistämme näkyi läpi vielä jonkinasteinen luottamuksen puute ja mahdollisesti yksilön tasolla sitoutumisen ja merkityksellisyyden puute. Rivien välistä saattoi lukea, että monia asia jäi sanomatta tai nostamatta esille ja joitakin asioita kuorrutettiin liikaakin positiivisuuden ilosanomalla. Suoraan puhumisen kulttuuria voisimme siis vielä harjoitella lisää. Koen, että todellisuudessa olemme vielä pihalla kuin pingviinit – yrittäen kasvattaa siipiämme ja löytämään tasapainoa huojuvan jäälautan päällä.

• Toiminta
  Koen, että toiminnan kriteerit täyttyvät tiimissämme melko hyvin. Tähän osa-alueeseen olemmekin tiiminä parantaneet toimintaamme loppuvuotta kohden, kun olemme huomanneet, että projektit ja ihan jo akatemian käytännön arkikin tarvitsevat rahaa toteutuakseen. Oppiminen tapahtuu myös vahvasti toiminnan kentällä, joten jos ei koita – ei voita.

• Tiimiyrittäjyys

Tämä osio olikin jätetty jo päivitetystä Tiimiakatemian arviointipassista pois, ehkä sitä oli epärelevanttia käsitellä enää tässä vaiheessa, kun se nousee jo ydinarvoissa esille ja tiimiyrittäjyys on toimintamme ydintä, perustaa. Ehkä se vaatisi kuitenkin jonkinlaista nostetta käytännön teoissa, jotta yhteisöllisyyteen akatemialla saataisiin uutta virtaa. Meidän tiimimme ajatuksena on aloittaa yhteisöllisyyden merkityksen korostaminen jakamalla siivousvuorot kampuksemme keittiöön. Kukaan meistä ei jaksa kuunnella enää yhtäkään ”taas oli mukit tiskialtaassa ja pöydät likaisena” -nostoa, saatikka jankuttaa niistä jatkuvasti muille. Kukaan ei tykkää jäkättämisestä. (Ja pienet askeleet muuttavat maailmaa.)

• Tiedon virtaus

Tässä kohtaa alkaa sakkaamaan ja räpylät lipsumaan jäälautan reunoille. On vaikeaa saattaa tietoa virtaamaan, kun jokin näkymätön pato tukkii sen liikkumisen alkulähteelleen. Olemme rimpuillen yrittäneet pysyä arjessa mukana ja haasteita on ollut niin ajankäytön suunnittelussa, priorisoinnissa, delegoinnissa, johtamisen puutteessa kuin yksilön vastuunotossa. Ja kaiken sen hässäkän keskellä on unohtunut, että niitä kirjojakin pitäisi lukea, reflektioita kirjoittaa ja jakaa oppeja treeneissä, tiimipalavereissa ja nostamalla hyviä oppeja ja koppeja motorola-työskentelyn kautta. Oma Uuden Vuoden lupaukseni olkoon kalenterin järkevöittäminen – aion omalla toiminnallani kantaa korteni jälleen kekoon ja esimerkillä johtaa tiimiäni ja toivon mukaan koko yhteisöä tarttumaan toimeen ja härkää sarvista.

• Oppiminen

Tarvitseeko tässä kohtaa enää sanoakaan mitään? Ehkä opin paikat menivät tänä vuonna kantapääopiston puolelle. Toivottavasti ensi vuodesta tulee parempi ja perusta on kestävämpi jatkuvalle oppimiselle ja kehittymisen mahdollisuuksille.

• Perintö

Pian on jälleen aika toivottaa tervetulleeksi uudet pingviinit tiimioppimisen jäävuorelle. Minulla on pieni huoli siitä, miten perintö saadaan jaettavaksi. Mitä todella olemme oppineet tämänhetkisiltä valmistuvilta tiimeiltä? Olemmeko osanneet nyhtää kaiken tärkeän ja oleellisen hiljaisen tiedon? Onko meille jaettu tietoa riittävästi? Miten tiedonjakoa voisi jatkossa parantaa?

Toivon, että omalta osaltamme osaamme olla jatkossa tämän asian suhteen läpinäkyvämpiä ja ainakin tiedonjanoisina kuolata meitä vuoden vanhempien vuosikurssien perään.

Arvot ja periaatteet ovat jotain, joka antaa toiminnallemme arvokkaan pohjan ja työkalun muovata arjestamme tulevaisuuttamme kannattelevaa. Ensimmäistä kertaa törmäsin Lehtosen (2013) kirjassa Tiimiakatemian vuoden 2037 visioon ”Tiimiakatemia on omalla alallaan maailman johtava huippuyksikkö”. Jollain tasolla tätä ajatusta minussa heräteltiin jo Elonkerjuussa: päälliköiden yhteisessä tapaamisessa ennen lukuvuoden aloitusta. Itse ”Batletim” eli kunnioitettu pitkän uran tehnyt valmentaja ja legenda Timo Lehtonen oli niin sanotusti mestoilla ja kehotti meitä ajattelemaan isommin, rikkomaan laatikoita ja suunnittelemaan uusista tiloistamme mahdollisimman innovatiivisuutta ja rohkeaa ajattelua ruokkivia. Sain myös aimoannoksen tätä ajattelua LÄN – luovuuden ja innovoinnin koulutusohjelmassa syksyn aikana. Oikein tuntuu, että olen omalta osaltani halunnut oppia kaiken mahdollisen, mitä sensei Lehtonen voisi minulle opettaa. Sen verran on minuunkin iskostettu vielä ajatusta, että vanhempia tulee kunnioittaa ja heidän näkemyksiään arvostaa.

Tämä kaikki sai siis minut ajattelemaan: Onko toimintamme tiiminä, yksilöinä ja koko Tiimiakatemian yhteisönä tällä hetkellä sellaista, että tuo visio voisi todella toteutua? Olemmeko jääneet jumiin byrokratian sokkeloihin ja sekavuuden sotkuisiin lankakeriin, ilman punaista lankaa, ilman kompassia? Jos jotain olen tämän reflektioprosessin aikana oppinut – on kirjojen lukemisen, reflektoinnin, ja hiljaisen tiedon merkitys.