Mitä tarkoitusta varten minä olen elossa? Noin 24 vuotta sitten kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä päätti harrastaa suojaamatonta yhdyntää ja lopputulos olen minä. Simppeliydessään se on noin, miksi kuitenkin ajattelen, että minulla on tarkoitus ja tehtävä päällä maan?

Onko se edes fiksua ajatella, että minun tulisi jättää jälkeeni jotain lähtöni jälkeen? Eikö olisi helpompaa vain olla, nauttia elämästä ja tarttua hetkeen? Lisäksi ihmisen historiassa on tehty monia hirveitä asioita sen varjolla, että on haluttu jättää historiaan ikuinen jälki. Miksi edes haluaisin, että joku toinen ihminen muistaa minut tuhat vuotta kuolemani jälkeen, mitä väliä sillä on?

Olen aina ajatellut haluavani antaa enemmän kuin otan. Niin ihmissuhteissa kuin elämässäni. Varmaan se on osittain jotain nöyristelyä, tai vastuunkantoa (länsimaisten nuorten ahdistumistyyliin) maapallosta. En minä ainakaan halua kuolinvuoteellani ajatella jättäväni jälkikasvulleni palavan maan jäljelle. Ehkä se oli Aki Hintsankin ongelma. Hän halusi parantaa maailmaa sekä parantaa muiden elämää ja tehdä heistä Coren avulla huippuja, kuitenkin unohtaen nähdä lähelle, omaan terveyteen sekä perheeseen. Hintsa katui kuolleessaan olleensa huono kumppani ja isä, kuitenkin puoli maailmaa arvosti hänen työtänsä. Mikä on menestyvän uran hinta? Sen takia minusta ei voisi koskaan tulla supermenestyjää, en kykene luopumaan tästä kaikesta muusta.

Hintsa sai tietää kuolevansa haimasyöpään ja ymmärsi saman tien, että ”sitten kun”-asiat loppuivat elämästä saman tien. Ei ole enää olemassa ”sitten kun”, viimeinen käyttöpäivä on ilmoitettu ja sen jälkeen ei ole enää mitään. Arjessa tulee paljon sanottua ja ajateltua ”sitten kun”. ”Lopetan puhelimen jatkuvan räpläämisen, sitten kun saan lapsia, etten näytä heille huonoa mallia”. ”Lopetan lihansyönnin, sitten kun käyn töissä ja on varaa ostaa hyvää kasvisruokaa”. ”Sitten kun olen eläkkeellä, aloitan uuden harrastuksen. Entä jos saan ensi viikolla tietää, ettei tulevaisuutta ole. Minulta viedään kaikki ”sitten kun” -jutut pois. Se rikkoisi minut, täysin. En ole koskaan pelännyt koskaan kuolemaa, eihän kuolemaa voi edes ymmärtää. Sen lopullisuutta. Tätä kirjoittaessa ja kuolemaa oikeasti pohtiessa, jopa minä herkistyn. Kaikki unelmat, suunnitelmat ja rakennettu elämä, haihtuisi sormia napauttamalla ajasta ikuisuuteen, kuten minäkin. Enkä minä osannut edes elää hetkessä vaan pelasin puhelimella Smashing Fouria.

Se meidän ongelmamme on, emme osaa tarttua hetkeen. Elämme eilisessä tai huomisessa. On joko muistoja tai suunnitelma. Tämä hetki, läsnäolo, sitä emme ajattele.

Tietysti jokainen meistä tietää tämän ongelman ja ymmärtääkin sen, mutta muutummeko? En usko

Jauhamme Instagram-postauksissa ja jääkaappimagneeteissa carpe diemistä sun muusta live, laugh, lovesta, mutta miten usein oikeasti olemme tilanteissa läsnä ja nautimme juuri niistä hetkistä. Emme elä kuten opetamme.

”Elän kuten opetan”, ehkä tekopyhin lausahdus, joka ihmisen suusta voi päästä. Minä en ainakaan edes pysty elämään kuten opetan. Ohjaan vuokratiimiliiderinä pinkkuja rohkeisiin kokeiluihin ja olemaan aktiivisempi treeneissä osallistumalla dialogiin. Itse olen ehkä huonoin esimerkki kummastakaan noista. Huijarisyndrooma. Poliitikot puhuvat ilmastonmuutoksesta ja yksittäisen ihmisen vaikutuksesta, kuitenkin itse lentäen tai ajaen taksilla viikoittain. Esimerkillä johtaminen on olematonta, vaikka arvostamme sitä äärettömästi.

Aki Hintsa, ihminen, joka loi miltei täydellisen Core-mallin, ei edes itse pystynyt elämään sen mukaan. Hän oli syöpädiagnoosin jälkeen kuoleva mies, joka ei siltikään laittanut hyvinvointiaan kaiken edelle. Kuoleva mies, miltä voi tuntua tietävänsä kuolevansa minä hetkenä tahansa. Osaisiko silloinkaan tarttua hetkeen ja nautti siitä mitä on, vai katuuko kaikkea tekemättä jäänyttä ja kaikkea, mikä tulee jäämään kokematta?

Varmaan. Jos minulle annettaisiin huomenna 2,5 kuukautta, kuten Hintsalle annettiin, niin mitä tekisin. Katsoisinko taakse ja miettisin, että ”olisinpa tehnyt sitä tai tätä”. Katsoisinko eteenpäin ja miettisin, että en pääse koskaan kävelemään alttarille, tai kuulemaan lapseni naurua. Todennäköisesti. Aikaa kuluisi todella paljon siihen, mistä jään paitsi. Mutta eihän sillä ole väliä, ei niitä muistoja ja kokemuksia saa hautaansa mukaan, vaikka monet rahaa käyttäessään niin väittävätkin. Minulla on oikeasti ainoastaan tämä hetki. Tämä hetki, istun junassa Jutan kanssa menossa äitienpäiväksi vanhempieni luokse. Voisinko käyttää tämän hetken onnellisemmin kuin kuolemasta kirjoittaen? Kyllä, taidanpa tehdä niin. Carpe diem.

Post scriptum

Näin viimeisen kirjareflektion jälkeen ajatuksia äänikirjoista Tiimiakatemialla. ”Tänään olen elossa” oli kirjapisteiden osalta minun viimeinen taistoni. Se oli myös koko Tiimiakatemiaurani ensimmäinen äänikirja. Olen vältellyt äänikirjoja tarkoituksella, mutta halusin viimeisenä kirjana kuitenkin kokeilla edes kerran, millainen oppimisen kannalta tämä monien suosima tapa on. Kirjan tarinallisuuden osalta tekstiä oli aika helppo seurata, mutta aika nopeasti ajatukset lähtivät harhautumaan, saati jotain muuta tehdessä. En siis osta oikein tätä, että ”äänikirjat ovat minulle paras oppimistapa”. Äänikirjat eivät kehitä lukemista, keskittymistä tai kirjoittamista. Olin lapsena todella huono kirjoittamaan, yhdyssanat, pilkut sekä pisteet oli aina vehkeellään. Lukeminen on auttanut minua kirjoittamisessa aivan todella paljon, eikä äänikirjat tarjoa sen suhteen paljoa apua. En väitä olevani vieläkään ”hyvä kirjoittaja”, lauseenrakenteissa on paljon sanottavaa, mutta kirjoitusvirheet ovat vähissä. Esimerkiksi Googlen hallituksen entinen puheenjohtaja Eric Schmidt on väittänyt kirjan lukemisen olevan edelleen paras tapa todella oppia jotain. Lukekaa niitä kirjoja, älkää valitko helppoa ratkaisua. Aikuisille tämä on viihdekäytössä hieman eri asia. Jos vaihtoehtona on äänikirja tai Netflix, niin tietysti sitten äänikirja.