Omassa tekemisessä on jo pitkään ollut haasteita työn ja vapaa-ajan erottamisessa. Sain tiimitoveriltakin kommenttia, että olisiko tässä sinulle sopiva kirja. Ja kyllä. Tunnistan itsessäni monia merkkejä siitä, että ajankäyttöön liittyvät rajat tuppaavat unohtumaan. Tämän kirjan ja oman toiminnan reflektoimisen myötä alkaa valjeta, että olen helposti taipuvainen tekemään liikaa omiin rajoihin nähden. On samaan aikaan hurjaa ja huojentavaa huomata tällaisia asioita itsestään. Vielä on aikaa tehdä korjausliikkeitä, ennen kuin romahtaisi totaalisesti. Toivottavasti ei romahda. Oma hyvinvointi ja sen kehittäminen työtottumusten näkökulmasta on nouseva intressi tämän syksyn aikana.  

Uupua voi monella eri tavalla. Omalla kohdallani olen kokenut kaikkea mahdollista henkisestä rasituksesta fyysiseen. Ja vielä sen kaikkein kavalimman, eli innostuksesta uupumisen. Friikkuna työskentelemisessä on valtavasti hyviä puolia, mutta ainainen työmaalla oleminen on kuluttavaa. Aivot eivät jaksa, jos ne ovat jatkuvalla syötöllä uusien juttujen kehitysmoodissa. Toisin sanoen, aiheutan itselleni uupumista, koska tykkään työstäni liikaa. Kuulostaa tosi oudolta, mutta tämän kirjan perusteella näin on. Into tekemiseen menee liian pitkälle.  

Olen myös sellainen jästi, joka tylsän hetken tullen alan tekemään töitä. Eikä tähän auta se, että työmaa on useimmiten oma koti. Kotiin pääseminen ei siis tarkoita sitä, että pääsisin irtautumaan työasioista. Toisaalta työnteon ollessa hauskaa ei välttämättä huomaa lainkaan ottavansa jonkinlaista stressiä työpöydällä olevasta jutusta. Yhtäkkiä saattaa huomata olevansa ihan naatti, vaikka ei ole omasta mielestään tehnyt “juuri mitään”.  

Kellon ympäri työskentelystä pitäisi vähitellen alkaa päästämään irti oman jaksamisen kannalta. Joskus tietysti jaksaa tehdä raskaitakin työviikkoja, kunhan siitä ei ota itselleen tapaa. Etenkin kun oma pääkoppa selkeästi vaatii kunnon nollausta, että uuden sisäistäminen onnistuu jälleen. Kirjassa puhuttiin siitä, että pitäisi tulkita kehon antamia vinkkejä siitä, haluanko minä nyt oikeasti ottaa tämän tehtävän vastaan. Saa kyllä ruveta todella tietoiseksi olemisestaan. Vähän väliä omassa kehossa on jotain ahdistuksen kirjon tunteita. Positiivista on ehkä se, että ne tunteet myös haihtuvat nykyään aika kivasti, kunhan osaa linkittää ne johonkin aiheuttajaan. 

Omat jännitteensä tähän tuo tietysti tuo ihana perfektionismiin taipuvaisuus. Töitä on vaikea delegoida, jos ei luota laatuun. Omasta mielestäni olen päässyt tästä elämän pilaajasta jo hieman irralleen. Se saattaa edelleen manifestoitua muodoissa, joissa en sitä heti tunnista. Esimerkiksi nopeiden pikkusälähommien haalimisena.  

En omasta mielestäni ole mikään perseiden nuolija, vaan enemmänkin haluan tuoda osaamistani esille. En siis usko, että tässä olisi kyse siitä, etten jostain syystä uskaltaisi kieltäytyä asioista. Ajattelen itse, että ottaessani hommia vastaan teen suuremmassa mittakaavassa kaikille palveluksen. Minusta on mukavaa päästä toteuttamaan omaa visiotani ja siksi varmaan otan kontolleni kaikkea pilkkusälää esimerkiksi Tiimiakatemian markkinoinnin ympyröissä.  

Kaiken tämän reflektoinnin perusteella se suurin ongelma ajankäytön rajojen kanssa on se, että kuvittelen “minulle nopeat helpot hommat” sellaisiksi, jotka eivät kuluta ollenkaan. Aika usein eteen tulee tilanteita, joissa minulta kysytään, että pystytkö tekemään tällaisen nopean visuaalisen suunnittelujutun. Sanon tietenkin, että pystyn, koska ajattelen sen olevan nopea ja helppo homma. Kastomatta kalenteriin onko siellä allokoituna jo liuta laskutettavia töitä. Laskutettaville töille sanon lähtökohtaisesti aika kyllä, mutta muusta sälästä olisi varaa karsia.  

Painelin takaisin teatterin lavalle, koska tarvitsin selkeästi jotain, jolla irrottaa ajatukset työnteosta. Oli siis vähän niin kuin pakkosauma täyttää iltoja jollain muulla, kuin kotona pönöttämisellä. Toistaiseksi se on ollut hyvä valinta. Fyysinen väsymys kyllä tuntuu yli kahdentoistatunnin täyden vireystilan jälkeen, mutta mieli on yllättävän tyyni. Ainahan sitä olisi voinut aloittaa tämänkin kokeilun, vaikka kevyellä 1 tunti illassa ryhmäliikunnalla. Go big or go home. 

Minulla on hieman parempi fiilis sen suhteen, että hallitsen tekemistäni hieman paremmin. Tekemistä on paljon siinä, että oppisin tunnistamaan ne hetket, jolloin pitäisi asettaa rajoja ajankäytölle. Omaat putkiaivot eivät aina halua ajatella kokonaisuuksia vaan ottavat helposti pikkusälän vastaan, jolle oikeastaan kannattaisikin sanoa ei. Huolissaan en vielä olisi. Osaan ainakin nykyään olla hieman löysemmin rantein verrattuna akatemian alkuaikoihin. Tästä on kuitenkin hyvä lähteä liikkeelle rakentamaan omalle arjelle rajoja, että onnistun välttämään väsähtämiset.