Antti Tuiskun opus Menesty alkoi kiinnostaa minua heti, kun huomasin somesta, että Antilta on tulossa kyseinen kirja ulos. Menesty oli todella ajatuksia herättelevä ja samaistuttava kirja. Kirjassa Antti kertoo elämästään ja kokemastaan ihan omana itsenään, sellaisena, kuin me kuka tahansa olemme. Se, että Antti on menestynyt artistina, ei tee hänestä kuitenkaan jotenkin erilaista – totta kai hän on ihan tavallinen ihminen, siinä missä kuka tahansa muukin. Tai no, se, mikä lasketaan tavalliseksi ja mikä ei, on monimutkaista. Se olisi kuitenkin itsenään jo täysin oma reflektiokysymyksensä.  Kirjassaan Tuisku kuitenkin pohtii menestystä eri näkökulmista, elämän eri osa-alueilla. Kirja painottaa vahvaa itsetutkiskelua ja olikin oiva syötti taas itseni tutkiskelun pariin.  

Sinä olet ainoa ihminen, joka parhaiten tietää, mitä elämältäsi haluat. Toisaalta sinä olet myöskin ainoa ihminen, joka voi loppupeleissä vaikuttaa asiaan, jos et vielä tiedäkään haluamaasi. Kuka minä oikein olen ja mikä tekee minut onnelliseksi? Teenkö päivittäisessä elämässäni valintoja, joihin voin olla tyytyväinen myöhemmin? Teenkö asioita, jotka tuntuvat minulle mieleisiltä? Olenko itselleni rehellinen? Haastanko itseäni tarpeeksi? Vai haastanko itseäni liikaa? 

Olemme tiiminä puhuneet viime päivinä paljon epäonnistumisen pelosta. Anttikin puhui kirjassaan pitkän luvun siitä, miten tärkeää on uskaltaa epäonnistua ensin, sillä sen jälkeen uskaltaa todennäköisesti myös onnistua. Ja epäonnistumiset myöskin opettavat, välillä jopa oikeastaan enemmän kuin ne onnistumiset. Kaikki uusi on ensiksi hieman jännittävää, pelottavaa ja jopa kauhistuttavaa. Miten pääsisimme pois siitä ajatuksesta, että aina on onnistuttava, hinnalla millä hyvänsä?  

Omalla kohdallani huomaan epäonnistumisen herättävän jonkinlaisia ajatuksia heikkoudesta ja riittämättömyydestä. Sitä se ei kuitenkaan ole. Koitan työntää heräävän ajatuksen pois mielestäni, mutten enää pysty. Miten niin epäonnistuminen tekisi minusta vaikkapa heikon? Päinvastoin. Heikkoutta voisi olla se, että epäonnistumisen jälkeen jäisin maahan märehtimään ja makaamaan. Tai ei sittenkään. Ei edes se ole heikkoutta. Kaatuessaan ei tarvitse heti nousta ylös. On ihan ok jäädä nuolemaan omia haavojaan ja pyytää apua. Avunpyyntö. Se jos jokin ei ole heikkoutta. Se on rohkeutta myöntää, ymmärtää ja näyttää tarvitsevansa apua.  

Heikkoutta ei kuitenkaan ole se, miten epäonnistumisen jälkeen kerään mokien kautta tehdyt opit ja kopit ja jäsentelen ne selkeiksi ajatuksiksi ja opeiksi. Heikkoutta ei ole se, miten epäonnistumisen jälkeen päätän lähteä yrittämään asiaa uudelleen, sillä asia on minulle oikeasti tärkeä ja haluan tehdä sen. Haluan onnistua siinä ja se on minulle tärkeää. Huomaan itsessäni, että mitä tärkeämpiä tehtävät asiat minulle ovat, sitä enemmän pelkään epäonnistuvani niissä. Jos kuitenkin teen niin, jätän samalla itseltäni pois mahdollisuuden kehittyä ihmisenä ja rikastuttaa omaa elämääni minulle mieluisten asioiden parissa. Siispä, jos asia on minulle tärkeä, on yrittäminenkin jo ensimmäinen onnistuminen kyseisellä matkalla. Myös onnistumiseen uskominen on tärkeässä avainasemassa yrittämään lähtiessä. 

Siitä pääsenkin hyvänä aasinsiltana seuraavaan kohtaan, itseluottamukseen. Miten voin olettaa, että muut uskovat minuun, jos en itsekään usko itseeni? Sama pätee luottamuksen kanssa. Jos en luota itseeni, voinko olettaa muiden luottavan minuun? Itsensä parempi tunteminen ja ymmärtäminen on ehdottomasti yksi avain parempaan elämään, kertoo Tuisku. Itseluottamusta on uskoa ja luottaa omaan tekemiseen ja selviytymiseen. Yksi itseluottamisen osa on myös epäonnistumisten hyväksyminen. Itseluottamus auttaa näkemään potentiaalin itsessä (ja sen myötä myöskin muissa). Epävarmuuksien vallitessa omat epävarmuudet saattavat peittää itseluottamuksen osittain tai kokonaan taakseen. Koen, että silloin parasta on koittaa lähteä palastelemaan asioita ja pohtimaan omaa ajattelua. Mistä se kumpuaa ja miksi minä ajattelen näin? Loppupeleissä niin monia asia lähtee itsestä, ja vaatii sen, että tunnet itsesi ja olet sinut itsesi kanssa. Miksi se silti tuntuu välillä olevan niin vaikeaa?  

Tiimiakatemialla meiltä odotetaan jatkuvaa luovuutta ja uuden innovointia. Luomme asiakkaille uusia, laatikon ulkopuolelta koottuja ideoita heidän ongelmiinsa. Ideoimme unelmaprojektejamme (mikä voi myöskin tuntua joillekin välillä ihan hullulta tai todella jännittävältä) ja koitamme keksiä ideoita, miten tienaamme rahaa. Luovuus, se ei lähde paineista tai valtavasta stressistä. Totta kai me ihmiset olemme erilaisia, ja osa toimii todella hyvin paineen alla ja on silloin kaikista tehokkain ja luovin versio itsestään. Pystyn itse olemaan tehokas paineen alla työskentelijä, mutta jos paine ja stressi kasvaa liian suureksi, se lamaannuttaa minut täysin. Luovimmillani olen yleensä silloin, kun ympärilläni on inspiroivia, minulle läheisiä ihmisiä. Myöskin minulle tärkeät asiat, esimerkiksi luonto ja musiikki, ruokkivat luovuuttani. Tuisku puhui kirjassaan siitä, miten häntä lainaten “luovuus lähtee nollasta.” Toisaalta myöskin ihan liika rentous passivoi omalla kohdallani luovuutta. Se vaatii lähes aina jonkin pienen motivaation tai inspiroitumisen piston jostakin suunnasta.  

Pysähtyminen. Varsinkin nykyaikana se tuntuu olevan paljon vaikeampaa, kuin joskus aikaisemmin. Ihmismieli on siinä mielessä hieman jopa petollinen, että ajan kanssa se turtuu ja tottuu hyvinkin monenlaisiin tilanteisiin, niin hyviin, kuin huonoihinkin, aina myrkyllisistä ihmissuhteista lähtien. Välillä olisi osattava pysähtyä miettimään, tuottaako jokin asia itselle enemmän iloa vai surua. Vastaavissa pohdinnoissa on muistettava olla äärimmäisen rehellinen itselleen. Jos vaaka kääntyy enemmän surua tuottavan vaakakupin puolelle, olisiko aika tehdä asialle jotakin? 

Periaatteessa koko kirja oli satojen sivujen teos, jossa perusteltiin itsetutkiskelun matkan tärkeyttä. Mielettömän hyvä kirja täynnä itseä ravistelevia ja herätteleviä ajatuksia. Näitä ehdottomasti lisää.