Luin Katariina Helaniemen, Annaleena Kurosen ja Venla Väkeväisen kirjan Kutsuvat sitä pöhinäksi ja päälimmäisenä minulle jäi hieman ankea fiilis. En koe, että minulla olisi vielä sellaista spesifiä osaamista, josta voisin kehitellä menestyvää yritystä. Kirja käsitteli nimenomaan startup-yrityksiä, joka tarkoittaa nuoria, nopeaa kasvua tavoittelevia yrityksiä. Startup yrittäjän tulee olla nopeasti muuntautuva ja kestää painetta. Hänen tulee myös haalia ympärilleen osaava ja asiantunteva tiimi, joten kaikkea ei onneksi tarvitse tehdä yksin. Kirjan esimerkkiyrityksistä suuri osa toimi teknologia-alalla tai oli suuresti liitoksissa siihen, mikä ohjasi ajatteluani melko kapeaan näkökulmaan ja on varmasti osittain syynä tuntemukseeni siitä, etten omaa itse riittävää tieto- ja taitotasoa menestyvän yrityksen perustamiseen. Onneksi alla on Pikkupomosta johtajaksi –kirja, jonka kirjoittaja Helena Kastikainen menestyi urallaan siitä huolimatta, ettei hänellä ollut esimerkiksi korkeakoulututkintoa. Osaaminen kehittyy tekemällä, eikä minun tarvitsekaan olla vielä valmis yritysjohtajaksi. 

Kaikki on oikeastaan kiinni siitä, että löytää jutun, mitä haluaa tehdä, ja sitten löytää oikean tiimin, kenen kanssa tehdä sitä. Tiimiakatemialla olen jämähtänyt liikaa ajattelemaan, että projektit pitää tehdä oman tiimin kesken. Minullahan on ympärilläni valtavan paljon ihmisiä, joiden seasta varmasti löytyy henkilöitä, ketkä innostuvat kanssani samasta ideasta, jos omasta tiimistä niitä ei löydy. Muutenkin projektiryhmää kootessa, pitäisi aina miettiä, mitä tehtäviä projekti sisältää ja kuka olisi paras mihinkin niistä. Nyt monet projektit ovat menneet enemmänkin niin, että ensin kasataan projektiryhmä, minkä jälkeen vasta aletaan miettimään, mitä kenenkin tulisi tehdä. Samalla kohtaamme usein ongelman siitä, kuka toimii projektipäällikkönä. Tiimissämme on tietyt henkilöt, jotka haalivat itselleen koko ajan lisää projekteja ja samoille henkilöille päällikön roolin ottaminen tulee melko luonnostaan. Se taas kuormittaa näitä tiimiläisiä, eivätkä kaikki tiimin jäsenet saa yhtäläisesti kokemusta projektipäällikön pestistä. Ihannetilanne varmaan olisi se, että jokainen tiimiläinen tietäisi, mikä heidän oma juttunsa on, he saisivat sen tiimoilta projektin, jossa toimisivat projektipäällikkönä ja etsisivät oikeat henkilöt projektiryhmäksi tarvittavan osaamisen perusteella. Tuota ajattelua pyrin lisäämään projektien suhteen. 

Kirjassa esiteltiin Tiimiakatemiallakin hyvin tutuksi tullut termi, failing forward. Jokaisesta epäonnistumisesta opimme paljon enemmän, kuin jos asia olisi mennyt onnistuneesti maaliin. Olin joulukuussa kansainvälisyystiimin järjestämissä treeneissä, jotka kulkevat nimellä Think Tank ja siellä heräsi hyvää keskustelua epäonnistumisesta. Think Tankin ideana on tuoda tiimiyrittäjät ympäri maailmaa yhteen, keskustelemaan asioista, jotka ovat arkipäiväisiä meille, maantieteellisestä sijainnista huolimatta. Oli mahtavaa kuulla muiden suurista epäonnistumisista ja nimenomaan siitä, mitä ne ovat opettaneet. Keskustelimme myös paljon siitä, kuka määrittää epäonnistumisen. Välillä voi olla tilanteita, joissa tunnen itse epäonnistuneeni, mutta muut eivät koe asiaa yhtään samoin. Tilanne voi olla myös päinvastoin. Mikä siis edes on epäonnistumisen määritelmä? Sekö, että asiat eivät mene suunnitelmien mukaan? Jos suunnitelmat muuttuvat kesken kaiken ja lopputuloksesta tuleekin odotettua parempi, oletko silti epäonnistunut? Päädyimme treeneissä siihen lopputulokseen, että jos epäonnistut jossain, mutta opit siitä ja pystyt kehittämään omaa toimintaasi sen pohjalta, et oikeastaan ole edes epäonnistunut. Jos taas et opi siitä mitään ja asia jää sikseen, silloin olet epäonnistunut. 

Yritysmaailmassa epäonnistumisia kuitenkin tapahtuu, eikä kaikki ole korjattavissa. Tällöin yritys voi joutua hyvinkin tiukkaan paikkaan. Yrityksen johdolla onkin suuri vastuu olla avoimia koko organisaatiolle ja pitää kaikki ajan tasalla yrityksen tilasta. Startup-yritykset ovat yleensä melko tietoisia rahavirrastaan ja ennustavat sitä jatkuvasti, sillä nopea kasvu vaatii tarkkaa suunnittelua ja seurantaa. Vaikka suurempia epäonnistumisia ei sattuisikaan, välillä tulee tilanteita, joissa yrityksen johdon on irtisanottava henkilöstöä. Aloin pohtimaan, miten itse pystyisin koskaan irtisanomaan ketään. Olen niin empaattinen ihminen, että ottaisin kaikki irtisanottavan henkilön tunteet omaksi taakakseni ja itkeskelisin niitä illalla kotona. Onneksi tiedostan tämän ja jos tällainen tilanne joskus sattuisi tulemaan, osaisin valmistautua siihen ainakin jollain tasolla. Tällaisia tilanteita voi myös varmaan opetella jotenkin.  

Toinen, kaikille yrittäjille hankala tilanne on se, jos pitää tehdä päätös yrityksen toiminnan lopettamisesta. Itse uskon, että tällaisessa tilanteessa yrittäväisin sinnitellä liiankin pitkään, vaikka olisi kannattanut luovuttaa jo aikoja sitten. Ei ole koskaan kivaa heittää hanskoja tiskiin ja myöntää, ettei tästä nyt tullutkaan menestystarinaa. Yrityksen kaatuessa, tilanne vaikuttaa yrittäjien lisäksi monen muunkin ihmisen elämään, monella eri osa-alueella, kuten tietysti esimerkiksi taloudellisesti. Päätös vain pitää osata tehdä ja mieluusti tarpeeksi ajoissa. 

Oma mielenkiintoni on tällä hetkellä eniten tapahtumatuotantoalalla, mikä ei todellakaan ole bisneksen kannalta helpoimmasta päästä. Haluan kuitenkin alkaa haalimaan itselleni projekteja tapahtumatuotantoon liittyen, vaikka korona vielä rajoittaakin sitä valtavasti. Verkkotapahtumat eivät kuitenkaan motivoi, mutta asiaa ei saisi katsoa liian kapeakatseisesti. Tapahtumatuotanto jossain muodossa tuntuu tällä hetkellä sellaiselle alalle, jonka ympärille voisin rakentaa uraani Tiimiakatemian jälkeen. Minun vain pitää alkaa nyt kerryttämään sitä osaamista ja tietoa, mistä aloituskappaleessa surkuttelin.  

Loppuun haluan vielä listata tärkeimmät pointit, mitkä poimin itselleni kirjasta: 

1. Tee aina demo 
2. Opi tunnistamaan, milloin pitää lopettaa 
3. Hyödynnä sprinttejä tiimin toiminnassa