Luin Ernon ja Ilonan LÄN-elämänkertaesityksen inspiroimana Saku Tuomisen kirjan Kuinka puut kasvavat. Kirja käsittelee luontoa ja sen kantokykyä tulevaisuutta silmällä pitäen. Voiko kasvua tapahtua ilman katastrofaalisia seuraamuksia ja kuinka ihminen voisi elää luonnon kanssa sovussa. Kirjan alussa Tuominen tunnustaa pitkään olleensa koko aiheesta täysin kuutamolla. Uteliaisuudesta huolimatta maapallon vointi ei ole kiinnostanut, eikä esimerkiksi omiin ostotottumuksiin ole luomumunia enemmän tullut perehdyttyä. Mielestäni hyvä tapa aloittaa tällainen raskas kirja, jonka aihe enemmän tai vähemmän ankea. Maapallo on kuitenkin meidän kaikkien kotimme ja sen hyvinvoinnista pitäisi tehdä helposti lähestyttävä aihe, jos siis halutaan, että kaikki ymmärtävät nykytilanteen. Jos Tuominen olisi heti alkuun latonut litanian omista ilmastotutkimuksistaan ja kertonut olevansa alan ammattilainen vuosikymmenten kokemuksella ei kirjaa olisi lukenut kuin vain ne, jotka ovat jo niin sanotusti syvällä pelissä. Jos 56-vuotias Tuominen on jaksanut perehtyä aiheeseen näin perinpohjaisesti, niin koen, että meidän parikymppistenkin olisi hyvä tutustua aiheeseen edes vaikkapa tämän kirjan verran. Ilmastonmuutos kuitenkin tulee vaikuttamaan meidän elinaikanamme melko paljon ja loppua kohden melko eksponentiaalisestikin, jos meno jatkuu tällaisena.

Kuten tiedetään, meidän suomalaisten elintaso on maailman kärkeä ja olemme tottuneet elämään yli maapallon kantokyvyn. Ei siitä kuitenkaan ihan hirveästi puhuta. Ainakaan niissä piireissä missä minä pyörin. Jos joku sitten joskus sattuukin puhumaan, niin aika nopeasti saatetaan ryhmän voimalla ohittaa keskustelu tai heittää jopa jotain huulta aiheesta. Suomalaisten kun ei tarvitse näitä miettiä siinä mielessä, että olemme viimeisiä, joihin isot muutokset vaikuttavat. Olemme myös itsekkäitä. Emme haluakaan tietää aiheesta liikaa, koska silloin saattaisimme tuntea jotain tuskaa olla puuttumatta asioihin. Kirjassa tästä asiasta puhutaan termillä willfull blindness. En itse koe olevani kovin valveutunut näistä ilmastoteemoista ja itsekkäänä ihmisenä en olisi varmaan tätäkään vähää, jos olisin lapseton 60-vuotias. Kuinka meidät ihmiset saa tuntemaan vastuuta ilmastonmuutoksesta. Itse olen usein ajatellut juuri sitä, kuinka omalla panoksella ei oikeasti ole mitään väliä, ja siitähän se ongelma sitten syntyykin. Tilanne on kuin alla olevassa Spiderman-meemissä. Kukaan ei syytä itseään, vaan syy on aina jonkun suuremman tahon. Kirjassa lainattiin hyvin Tolstoita ”Kaikki haluavat muuttaa maailmaa, mutta kukaan ei ole valmis muuttamaan itseään.” Enkä ole ehkä minäkään ilman ulkoista painetta. Se on kuin Elementian yhteiset projektit. Kaikki niitä haluavat, mutta alun nakkihommia ei olla valmiita tekemään. Ehkä motivaatiota on vaikea löytää, jos palkinnosta ei tiedä. Kuka lopulta tietää, olemmeko jo mennyt jonkin triggeripisteen yli, joka aloittaa perhosefektin maailmanloppuun. Tai ihmisten loppuun. Vähän maailmanlopun uumoiluksi menee, mutta menkööt. Voidaan keventää tunnelmaa miettimällä sitä, että ihmisten loppu ei ole maailmanloppu.

Liikaa menneiden ahdistelulle ei kuitenkaan kannata antaa tilaa. Helpommin sanottu kuin tehty. Tuominen puhuu tästä termillä radikaali hyväksyminen. Jotta katseet voi kääntää tulevaan kannattaa menneisyyden märehtiminen lopettaa. Toki menneisyydestä kannattaa ottaa opit tulevaan, kun kerran ihmiskunnan kultamunaus on jo voitettu.

Tuntuu vähän tekopyhältä edes kirjoittaa tästä koko aiheesta. Päästäänkin aasinsillalla seuraavaan kirjassa esille tulleeseen aiheeseen, eli dissonanssiin. Tai oikeastaan kognitiiviseen dissonanssiin. Vähän vaikeita juttuja, mutta kokeillaan ymmärtää.

Jos omaa suhdettani ilmastonmuutokseen kuvailisi yllä olevan teorian avulla, näen itsessäni puolen, jossa kaavan sanoin ”korostetaan sellaista minäkuvan puolta, joka ei ole yhteydessä asiaan.” Nykyään ymmärrän, että ilmastonmuutos tällaisenaan on huono asia ja että olen vastuussa siitä. Vähän, mutta kuitenkin vastuussa. Kahden kyllä vastauksen jälkeen päästäänkin siis kaavassa kohtaan ”Voidaanko itsetuntoa korjata.” Ja voi pojat kyllä voidaan. Matkustan lentokoneella, mutta mietin lähinnä sitä, että myös pyöräilen paljon ja käytän julkisia. Näitä esimerkkejä olisi paljon, mutta ehkä tästä yhdestä saa jo kiinni siitä, millaista oman mielen viherpesua minä ja varmasti monet muutkin harrastavat. Emme ajattele kokonaisuutta silloin, kun se ei ole meille edullista. Holistinen ajattelu perustuu juuri tähän kokonaisuuden näkemiseen. ”Holismin arkimääritelmän mukaan kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa” (Wikipedia). Lihansyöntiä, lämpimiä suihkuja, nettishoppailua tai lentämistä ei välttämättä pidä lopettaa kokonaan, jos se tuntuu ylitsepääsemättömältä. Pitäisi kuitenkin oppia näkemään kokonaisuus ja nipistää vaikka sitten vähän kaikkialta. Jos kuitenkin pystyt lopettamaan kaikki nuo listaamani asiat, niin lopeta ihmeessä. On kuitenkin tärkeää ymmärtää kokonaisuus ja ymmärtää että asiat eivät ole niin mustavalkoisia, vaan välissä on myös harmaan sävyjä. Itsekin demonisoin lentämistä mieluummin nettishoppailun, koska jälkimmäistä en juurikaan tee ja siitä minun olisi helppo luopua. Perustelen lentämistä itselleni sillä, että matkustelu avartaa ja olen reissuissa saanut joitain parhaimpia muistojani.

Kirjan aihe on todella mielenkiintoinen. Kuitenkin myös vähän ankea. Luin paljon muiden reflektioita tästä kirjasta, koska halusin nähdä muiden mielipiteitä aiheesta. Omat näkemykseni kirjan teemoista eivät ole mitenkään valettu sementtiin ja tarvitsenkin lisää tietoa ja näkemyksiä, jotta en olisi asian suhteen ihan sentristi. Tietysti ymmärrän sen, että jotain suuria muutoksia on tapahduttava, jotta seuraavat sukupolvet voivat elää kuten edelliset. Lähinnä mietityttää se, mikä yksilön vastuu on ja kuinka paljon voimme vaatia. Mitä minun pitäisi muuttaa. Onko suvun jatkaminen itsekästä tällaisessa tilanteessa. Kuinka tärkeitä ilmastoarvot ovat minulle politiikassa ja muita kepeitä juttuja.