Luettuani kirjan, tulkitsin Mansonin sanoman olevan jotakuinkin näin: Elämä on vaativa matka, eikä jokaisen yksilön elämä kovin paljoa toisistaan poikkea. Tämä käynnistää pohdinnan siitä, miten voimme löytää merkitystä omassa elämässämme. Provosoivasta nimestä huolimatta kirjan filosofia ei rohkaise täydelliseen välinpitämättömyyteen, vaan ohjaa huomion kiinnittämistä niihin asioihin, jotka kukoistavat todellisen merkityksellisyyden ytimessä. Tämä lähestymistapa tarjoaa näkökulman, joka haastoi ainakin minua jossain määrin miettimään, mikä on elämäni todellinen tarkoitus. Mitään suurta filosofisia ajatuksia en lähtenyt muodostamaan, mutta tärkeitä ajatuksia ainakin nykyiseen tilanteeseeni. Siinä missä onnellisuuden ja menestyksen tavoittelu voi tuntua ”turhalta” päämäärältä, korostetaan kirjassa sen sijaan syvempää keskittymistä, joka rakentuu omien arvojen ja merkitysten ympärille. Minulla kun on yleensä tapana hyvin herkästi keskittyä tuloksiin ja tärkeä nähdä niin sanotusti ”oman käden jälki”.

Tietoisuus siitä, että elämä ei ole yksinkertainen eikä sen ongelmia voi ratkaista pelkällä elämänohjeiden lukemisella, vahvistaa kirjan viestiä. Kirja myös vahvisti ajatustani siitä, että monet nykyihmisten epävarmuudet juontavat juurensa tämän päivän sosiaalisen median luomaan illuusioon. Somessa häikäisevästi loistava onnellisuuden ja onnistumisten illuusio ei juurikaan luo hyviä lähtökohtia ihannoida keskinkertaisuutta ja tavallisuutta. Myöskin tänä päivänä sosiaalisen median kautta luotujen kauneusihanteiden aiheuttamat ulkonäköpaineet vain korostavat illuusiota, koska harvat voivat täyttää ne odotukset. Samalla tavalla some myös synnyttää kateutta ja epävarmuutta omasta suoriutumisesta niitä kohtaan, joilla on taloudellista menestystä. Tunnen itse useita ihmisiä, jotka pitävät keskinkertaisuudesta, jonka he myös itse tiedostavat ja puhuvatkin siitä ääneen. Joskus olen kuullut jonkun toteavan tilanteeseen tyytymisen ja onnellisuuden kulkevan käsikädessä. Jossain määrin väite pitää paikkansa, mutta toisaalta taas voihan onnellisuuden tunteen saavuttaa jossain asiassa kehittyessään, sen sijaan että tyytyisi paikalle jäämiseen. Pohdinkin usein itse oman onnellisuuteni ”rajoja” ja sitä että missä kohdassa muka tyytyisin johonkin. Tyytyminen minun kohdallani ei tarkoita paikalleen jämähtämistä, vaan enemmänkin minun pitäisi keskittyä vähentämään onnen hakemista materiasta ja statuksesta.

Istu alas cowboy

”Harva uskaltaa hyväksyä tavanomaisuuden, koska se tuntuu kuin hyväksyisi samalla sen, ettei koskaan saavuta mitään, ei pääse elämässä eteenpäin eikä elämällä ole merkitystä. Vaarallinen ajattelutapa. Jos nimittäin hyväksyy lähtökohdaksi sen, että elämällä on merkitystä ainoastaan, jos se on kiistattoman merkillepantava ja mahtava, hyväksyy samalla ajatuksen, että suurin osa ihmiskunnasta (ko. ihminen itse mukaan lukien) on arvottomia ja surkeita pellejä.” – Mark Manson

Yllä on kirjasta lainattu kappale, ja vaikka se tuntuukin häpeälliseltä myöntää, kolahti se minulle. Painin yhä edelleen oman ylimielisyyteni kanssa, erityisesti tavatessani uusia ihmisiä. Minulla on jokin status symbolinen tarve näyttää uusille ihmisille, että minulla pyyhkii hyvin. Ketä se muka oikeasti kiinnostaa? Se ei tee minusta yhtään sen parempaa ihmistä. En ole vielä osannut selvittää mistä itsekeskeinen vaistomainen ajattelumaailmani kumpuaa. Lisäksi toiseksi huomaamakseni ongelmaksi, en ole niin kiinnostunut muiden ihmisten tekemisistä yhtä paljon kuin minun ehkä pitäisi olla. Tuntuisi kuitenkin tekopyhältä edes yrittää esittää olevani kiinnostunut, jos en sitä todellisuudessa ole. Yleensä kiinnostukseni herää vastapuoleen herkemmin, kun tiedän hänen saavuttaneen tai tehneen jotain merkille pantavaa tai omasta mielestäni ihannoitavaa. Eli hänen ”statuksensa on korkeampi kuin omani”. Tiedostankin, ettei kenenkään elämäntarinat eivät ole koskaan sen vähäisempiä, vaikka ei olisikaan esimerkiksi saavuttanut taloudellista riippumattomuutta tai muuta yleisesti ihannoitua.

Elämä ei ole mustavalkoista ja Mansonin viesti haastoikin minut tarkastelemaan myös ns. ”harmaan sävyjä”. Hänen filosofiansa voi toimia käytännön oppaana pyrittäessä kohti tasapainoista ja merkityksellistä elämää. Päätelmissä tuodaan esiin ajatus siitä, että keskittyminen siihen, mikä on todella merkityksellistä itselle, voi toimia avaimena elämän rikkauteen ja henkilökohtaiseen tyytyväisyyteen. Tämä puolestaan saattaa luoda vakaan perustan niin yksilön kasvulle kuin myös yritysmaailman menestykselle, kun tavoitteet ja arvot perustuvat pitkäjänteisyyteen ja kestävyyteen.

Olen pitkään aikaisemmin kuvitellut ymmärtäväni, mitä on pitkäjänteinen työskentely, koska harrastin pitkän tanssiuran, jossa isoin menestys tulikin vasta loppuvaiheessa kilpauraani. Kulunut vuosi on kuitenkin opettanut minulle, etten todellakaan ole pitkäjänteinen työstäjä, vaan lapsellisen kärsimättömyyden omaava uuno. Ymmärrän pitkäjänteisyyden terminä hyvin ja sen, että matkasta omiin pitkän aikavälin tavoitteisiin pitäisi muistaa nauttia. Olen hyvä haaveilemaan pitkän tien päässä olevista herkuista, ilman että olisin ensiksi valmis matkustamaan. Omalla tavallaan sekin on varmaan taito, osata piirtää isoa kuvaa pitkällä ajanjaksolla. Tai niin voisin ainakin kuvitella jonkin ison talon johtajankin tekevän. Matka sellaiseksi johtajaksi vaatisi kuitenkin niitä konkreettisia tekoja, joilla pystyy omaa kompetenssiaan kehittämään.

Yhteenvetona voisin sanoa, että ”Kuinka olla piittaamatta paskaakaan” herätti minut pohtimaan omia motiiveitani elämässä ja sitä, kuinka meinasin asioita korjata. Kirjan filosofia haastoi ”tarkastelemaan harmaan sävyjä mustavalkoisuuden sijaan” ja korosti pitkäjänteisen työn merkitystä. Oma matkani kohti tasapainoista ja merkityksellistä elämää on vasta alussa, mutta tietoisuus omista haasteistani ja tavoitteistani on askel oikeaan suuntaan. Tulevaisuudessa pyrin keskittymään enemmän siihen, mikä on todella merkityksellistä itselleni ja luomaan oman onnellisuuteni perustan kestävyyteen ja pitkäjänteisyyteen.