Ei mikään kympin tyttö mutta silti väsyttää

En tosiaan ole itse ollut koulussa koskaan se kympin tyttö toisin kuin Kolu kirjassaan puhuu
olleensa. Muistaakseni peruskoulun päättötodistuksessa keskiarvona oli 9.4. Toki tuokin on jo sen
verran hyvä keskiarvo, että mielestäni pystyn täysin samaistumaan Kolun ajatuksiin
suorittamisesta. Olen itse kuitenkin elänyt aika huoletonta elämää nuorena, eikä koulu koskaan
ollut minulle se ykkösjuttu. Liikunta ja musiikki olivat minulle kaikki kaikessa. Koulun eteen tein
juuri sen verran mitä täytyi, eli kotitehtävät ja kokeisiin pänttäsin hieman edellisenä iltana.

Ihmettelen edelleen, että millä logiikalla keskiarvoni on voinut olla noin hyvä, sillä panostukseni oli
yllättävän vähäistä ja tiesin, että ystäväni tekivät todella paljon enemmän omien numeroidensa
eteen. Lukiossa jatkoin samalla linjalla, joskin se alkoi käymään hieman raskaammaksi. Lukiossa
alkaneet koeviikot olivat mielestäni aina yhtä tuskaa. Toki luotin silloinkin siihen, että kyllä sitä on
kuuden viikon aikana tunneilla oppinut ja pänttäsin edelleen vain edellisinä iltoina. (Tätä en kyllä
ehkä suosittele kellekään, sillä kirjat olivat jo hieman pidempiä lukiossa.) Ensimmäisen kerran olen
lukenut kauemmin mihinkään kokeisiin ylioppilaskirjoituksia varten. Toki niissäkin panostin eniten
niihin, jotka olivat minulle mieleisiä ja sitten luin vähemmän esimerkiksi äidinkieltä, sillä se ei
mielestäni vaatinut opiskelua. Näin jälkikäteen ajatellen olisi varmastikin ollut ihan hyvä idea lukea
siihenkin, sillä suoriuduin siitä toisiksi huonoiten. Oh silly me! Nykyään kun vielä hyötyisin varmaan
juuri eniten tuosta äidinkielestä.

Tosiaan, ymmärrän silti tuon kympin tyttöjen tuskan, sillä stressasin juuri edellisinä iltoina aina,
että en tule edes pääsemään kokeita läpi. (Todella typerä ajatus, sillä en ole koskaan yhtään koetta
reputtanut.) Korkeakoulun aloittaessani sama rata jatkui, vaikka välissä oli ollut muutama
välivuosi. Se sama vanha hikipinko Riikka kaivautui jostain repun pohjan syövereistä takaisin tähän
maailmaan. Suurin syy tälle ilmiölle oli varmastikin se, että aloitin avoimen kautta. Halusin
suoriutua hyvin (huom. hyvin ei täydellisesti), sillä oli olemassa riski, että me kaikki emme pääse
seuraavana keväänä tutkinto-opiskelijoiksi. Noh, loppupeleissä me kaikki pääsimme kouluun
sisään, ja minulle jäi käteen täysiä rehkitty lukuvuosi.

En kadu sitä, että olen tehnyt työni hyvin opintojen alussa, sillä jos ja kun tulen hakemaan
eteenpäin yliopistoon on polku hieman helpompi, sillä keskiarvoni todennäköisesti riittää sinne
ihan hyvin. Uskon, että jos en olisi ollut ensimmäistä vuotta avoimen kautta, olisin todennäköisesti
suoriutunut heikommin ja ottanut monet asiat löysin rantein, sillä pääseehän kursseista läpi
ykkösilläkin. En usko, että olisin ehkä alittanut rimaa täysin, mutta ehdottomasti olisin ottanut
rennommin.

Lisää aikaa

Olen lukenut tätä kirjaa hitaaseen tahtiin muutaman kuukauden ajan. Ensimmäiset muistiinpanoni
ovat siis alkukeväältä. Ensimmäiset ajatukseni kirjasta ovat liittyneet minua muutenkin
piinanneeseen aiheeseen, eli miten löytää aikaa lukemiselle ja kirjoittamiselle. Ajatus kumpusi
siitä, että on osattava ottaa itselleen tilaa. Minulle tämä kumpusi niin päin, että minun tulisi oikeasti osata pitää kalenteriani vapaampana ja varata tietyt ajat lukemiselle. Kun kirjoitin tämän
ajatuksen oli kevät vielä edessä ja olin juuri aloittanut kirjan myötä merkkaamaan kalenteriin
lukuaikaa.

Voi kuinka vähän silloin tiesin. Tämä kevät viisaampana eteenpäin ja ensi syksynä aloitan saman
uudelleen mutta paremmalla puhdilla ja tarmolla. Tämä voi kuulostaa syksyllä karulta kylläkin
muiden mielestä, mutta jos minä en muuten tätä rumbaa saa pyörimään niin näin on tehtävä. En
enää katsele kertaakaan itseäni deadlinet vastassa kirjoittamassa näitä viimeisiä reflektioita.
Hävettää jo ihan tämä tällainen. Eikö ihmisen ole tarkoitus oppia virheistään? Toki kirjassa
mainittiin sekin, että on jo ihan hyvä tilanne, jos tiedostat toistavasi samaa virhettä, sillä sentään
tunnistat sen mitä toistat kerrasta toiseen. Eli ei kun vaan tätä härkää syksyllä sitten sarvista ja
teoriapuoli kuntoon!

Aion oikeasti yrittää syksyllä saada tämän puolen kuntoon. Sen lisäksi, että siellä olisi aikaa
kirjoille, haluaisin, että voisin jättää tyhjiä välejä juuri sitä varten, että joku haluaa palaveerata
lyhyellä aikavälillä. En tiedä onko tässä mitään ideaa, mutta voisin kokeilla sellaista. Alkaisiko se
sitten näyttämään tiimillekin siltä, että kalenterissani on tilaa, jos olisin varta vasten jättänyt sinne
päivittäin tyhjiä slotteja? Vaikea sanoa, mutta ehkä tuokin on ihan kokeilemisen arvoinen idea. Jos
näyttää siltä, että ne pysyvät silti tyhjinä, voin silloin tehdä muita juoksevia asioita tai lukea
hieman lisää. Ei kuulostaisi yhtään hullummalta. Kaipaan päiviini niitä hetkiä, kun voin itse päättää
missä järjestyksessä alan työstämään to do –listan asioita.

Olin kirjoittanut muistiin alkuvuodesta, että olen onnellinen, kun kalenterini on hieman
tyhjenemään päin ja että olen luvannut olla ottamatta tilalle mitään uutta. Oh well, miten tässä
nyt taas pääsi näin käymään? En tunnista kalenterin tyhjenemistä ollenkaan tälle keväälle. Ehkä se
vain oli hetken aikaa balanssissa ja sen jälkeen taas mentiin pää kolmantena jalkana loppukevät.
Olen kirjoittanut ylös myös, että on vaikea olla lähtemättä projekteihin, jotka kuulostavat
houkuttelevilta. Sen olen taas huomannut ja täytyy alkaa jatkossa punnitsemaan näitä tarkemmin.
Toki omalla kohdallani tahtoisin vain, että kykenen koko ajan tekemään myös jotain, mistä tulee
rahaa ja välillä se on tarkoittanut lypsylehmiä, mutta niitäkin on onneksi ihan fine välillä tehdä.

Perfektionismi

Mielestäni on hieman ristiriitaista sanoa itseään perfektionistiksi, sillä koen, että jossain asioissa
kyllä olen ja toisissa en taas yhtään. Tai no Kolu kyllä sai minut huomaamaan piirteitä, jotka
minussa ja hänessä ovat samanlaisia, ja jotka olen aiemmin mieltänyt piirteiksi, jotka eivät tee
minusta perfektionistia. Olen nimittäin se henkilö, jota ei haittaa, jos kotona on välillä vähän pölyä
tai tiskejä tiskaamatta. Pyykit saattavat olla viikkaamatta kaappiin useampia päiviä ja niin edelleen.

Olen mieltänyt tämän puolen itsessäni sellaiseksi, että enhän minä mihinkään täydellisyyteen pyri,
mutta sitten Eeva hieman valotti asiaa toiselta kantilta. Tajusin, että priorisoin ensin ne asiat, jotka
näkyvät ulospäin. Työjälkeni on yksi niistä ja siksi työnteko menee tiskien edelle. Kolu tosiaan
mainitsi, että hän on melkein käännyttänyt joskus ystäviä yllätysvierailulta kotiin, sillä hänellä ei
ollut siisti koti sillä hetkellä. Tässä kohtaa hieman särähti korvaan. Ymmärsin, että kyllä vain täällä
minä olen, ja perfektionisti kyllä asuu täällä. Jos minulle tulee vieraita, haluan että kotini on siisti.
Silloin en tahdo, että vaatekasa makaa sängyn päädyssä tai tiskit altaassa. Miten en ole koskaan
tullut ajatelleeksi asiaa, että tahdon kaiken näyttävän moitteettomalta ulospäin. MIKSI? No en osaa edes vastata tähän kysymykseen mutta sen tiedän, että on tämä ajattelumalli kyllä aika
twisted.

Jos yhtään kauemmin asiaa miettii niin eikö puhdas koti olisi sellainen, joka motivoisi tekemään
kaikkea muutakin, siten, että ne tiskit eivät ole häiritsemässä olan takana. Toisaalta en koe
sitäkään kovin normaalina, että koti olisi koko ajan aivan tiptop, varsinkin jos asut siellä yksin ja
yksinkertaisesti elät siellä. Pidän kyllä siististä kodista, älkääkä ymmärtäkö väärin, kotini on yleensä
tosi perussiisti, mutta minua ei myöskään voisi vähempää kiinnostaa töitä tehdessä onko siellä
altaassa tiskejä vai ei.

Olen kuullut ystäviltäni vuosien varrella aina, kuinka kotityöt alkavat kummasti kiinnostaa juuri
silloin, kun pitäisi olla lukemassa tenttiin tai kirjoittaa jotain. En tiedä miksi, mutta tuo ei taas
mene minun päähäni millään muotoa. Hassua kylläkin, mutta mieluummin teen aina työt ensin ja
sen jälkeen siivoan, kuin toisinpäin. Joka tapauksessa voisin kutsua itseäni samalla nimellä, kuin
Kolu on alkanut itseään kutsua, toipuva perfektionisti.

Epätäydellisyyden sieto, on tosiaan se asia, mitä minä olen viime aikoina alkanut opettelemaan.
Myöskin se, että teen joskus asioita jopa hieman vauhdilla, enkä niin huolella, kuin olen ennen
tottunut tekemään. Minulle tämä on jopa sellainen hälyttävä asia, koska en myöskään haluaisi
tinkiä työni jäljestä. Ehkä minä kuulisin siitä, jos joku huomaisi, että tekemisen tasoni olisi
huomattavasti laskenut, eli kaikki on varmastikin ihan okei ja voin jatkaa tätä pientä höllentämistä.
Mutta ai että, kun se on niin vaikeaa, kun on tottunut tekemään kaiken elämässään huolella.
Onneksi en ole tässä asiassa ainut ja meitä on Tiimiakatemialla useampiakin, jotka ovat kärsineet
tästä samasta ongelmasta. En vaan tiedä onko kovin lohduttavaa, kun sain joku aika sitten kuulla
Iidan suusta lauseen ”mä luulin, että mä olen perfektionisti, mutta nyt kun olen tavannut Riikan
niin en mä olekaan niin pahasti”. Opettelemista siis löytyy vielä, mutta kyllä tässäkin ollaan, tultu
parempaan suuntaan.

Tärkein oppi kirjasta

Aion ottaa itseäni niskasta kiinni tämän kehityskohteen tiimoilta saman tien ja päätän tämän
reflektion, sillä yleensä minulle tulee näidenkin kanssa aina sellainen tunne, että ”tahdon kertoa
vielä tästä asiasta” ja ”tämäkin olisi vielä tärkeä asia”. Tällä kertaa aiheet loppuvat tähän, vaikka
kirjasta heräsi todella paljon enemmänkin ajatuksia. Joskus on vain pakko laskea tuotokset
käsistään ja tänään on se hetki, kun en jää vatvomaan tekstin kanssa liian pitkäksi aikaa. Olen
tottunut siihen, että tekstiä kyllä syntyy suhteellisen helposti, mutta se ei silti tarkoita, että minun
tulisi kirjoittaa näistä reflektioista novelleja, reflektio riittää ja tästä kirjasta olen oppini nyt
kerännyt.

Lopuksi

Ajatus korvaamattomuudesta. Olen kuullut tämän aiemminkin, mutta on ihan hyvä, että tämä tuli
vastaan. Laita sormi vesilasiin ja ota sormi sen jälkeen pois lasista. Jos veteen jää kuoppa olet
korvaamaton. Niinpä, ei meistä kukaan ole korvaamaton. Tämän olen toki jo ihan hyvin
sisäistänytkin, mutta on hyvä, että siitä tulee muistutus, sillä kaikkea ei ole pakko tehdä itse. Tosi
moni muukin kykenee tekemään joitain asioita puolestasi ja näin pystyt itse välttymään
esimerkiksi loppuun palamiselta.

Päällimmäisenä mieleeni tulee ajatus, jota olen kertonut ihmisille, kun Megatiimi on tullut
puheeksi. Olen niin ylpeä meidän tiimistämme, sillä koen, että toiminta jatkuisi, vaikka olisin
hetken sivussa. Se jos mikä tarkoittaa, että tiimillä menee hyvin. Eivät he välttämättä minua
tarvitsisi ja perustekeminen jatkuisi. Jonkun mielestä ajatus saattaisi olla kammottava, mutta
minusta se on vain iloinen asia. Tiedostan sen, että tiimi pärjäisi ihan okei varmaan jo ilman minua
ja varmasti myös sitten, kun seuraava tiimin vetäjä valitaan. En siis ole korvaamaton ja ihan hyvä
niin.

Kolun kirja oli monipuolisempi kuin olisin voinut kuvitellakaan. Tyyli, jolla Kolu kirjoittaa uppoaa
minuun todella hyvin ja huomasin välillä nauravani ääneen hänen letkautuksilleen. En tosin tiedä
kertooko se enemmän minusta vai Eevan jutuista. Mahdollisesti enemmän minusta, sillä kirjan
aiheet koskettivat omaa elämääni niin läheltä ja olivat niin paikkaansa pitäviä, että välillä myös
nyökyttelin vain menemään lukiessani. Ehkä myös sillä oli suuri merkitys, että kirja oli kirjoitettu
enemmän puhetyylisesti, kuin mitä olen kirjoista yleensä tottunut lukemaan.