Sanavalintojen tärkeys

Tästä kirjasta sain todella paljon ajateltavaa. Tämä kirja auttoi minua myös todella paljon siltäkin
kantilta, että tulen tekemään töitä kesän ajan viestinnän parissa. Mikä olisikaan siis parempi kirja
kuin Sanojen supervoima, sillä viestintä on kommunikoimista ja kommunikoidessa käytetään
yleensä myös sanoja. On toki mahdollista kommunikoida ilman sanojakin, mutta puheessa ja
teksteissä on aina sanoja ja niiden merkityksen ymmärtäminen on todella tärkeää.

Kirjan alussa mainittiin, että kirja tulisi lukea useamman kerran, että siitä saisi täyden potentiaalin.
Tai oikeastaan, että yhdellä lukukerralla ei tule saamaan kaikkea tästä kirjasta irti. Uskon tämän
täysin, sillä tuntui siltä, että olisin halunnut koko ajan kirjoittaa muistiinpanoja. Ehkä ihan hyvä,
että olen nyt vain ottanut näistä muistiinpanoista ne mielestäni tärkeimmät. Voin sitten
tulevaisuudessa lukea kirjan uudelleen, jotta saan siitä vielä enemmän ja enemmän irti.

Sitä ei tule aina ajatelleeksi miten tärkeitä sanat ovat ja miten niitä käyttää. Itsekin näin aika
puheliaana persoonana aloin pohtimaan, että tulenko laukoneeksi paljonkin sellaisia sanoja ja
lauseita, jotka olisi pitänyt jättää sanomatta. Hetken mietittyäni totesin, että en minä ihan
kamalasti sellaisia sammakkoja päästä suustani, joita tarvitsisi jälkikäteen katua. Sen verran
filtteriä olen tähän elämään onneksi saanut.

Sanomatta jääneet sanat

Sen sijaan niitä sanoja, joita on jäänyt sanomatta, on varmastikin enemmän. Välillä sitä havahtuu
ihan randomisti miettimään, miten joskus olisi pitänyt sanoa jotain, kun aihe on ollut käsillä, mutta
silti on jättänyt sanomatta. Minä olen ainakin yksi niistä, jotka välillä jälkikäteen sitten pohtivat,
että sinne meni ja uutta sopivaa tilaisuutta ei yhtä hyvänä varmastikaan tule vastaan. Mutta miksi
se on sitten niin hankalaa, kun se tilanne on käynnissä ja mietit, että pitäisikö sanoa, tai vielä
pahempaa, että et edes ollut ajatellut, että nyt olisi oikea hetki sanoa jostain asiasta. Sitten sitä
yön pimeinä tunteina välillä pohtii, miksi sitä ei saanut suutaan auki oikealla hetkellä.

Yleisesti ottaen sanon aina, että en kadu tekojani ja näin se myös menee, mutta kyllä välillä
hieman kaduttaa, että on jättänyt jotain sanomatta. Mutta onko se sitten parempi, että on
jättänyt sanomatta vai että olisi sanonut jotain, joka saattaisi muuttaa ystävyyssuhteita,
kaverisuhteita tai työelämän suhteita. Ehkä itse silti valitsen sen, että olen jättänyt sanomatta.
Silloin ainakaan kukaan ei ole päässyt pahoittamaan mieltään. Toki ei sillä, että sanomiseni olisivat
välttämättä pahoittaneet kenenkään mieltä, mutta ainakin tilanteet ja suhteet ovat pysyneet
neutraaleina. Usein valitsen mieluummin tämän vaihtoehdon.

Tämä tosin tarkoittaa sitä, että vahingoitan eniten itseäni ja omaa päätäni, sillä jään pohtimaan
tilanteita ja sanomatta jääneitä sanoja. Toisethan eivät välttämättä edes tällaisissa tilanteissa osaa
ajatellakaan, mitä olen jättänyt sanomatta. Usein voi olla vaan helpompi olla hiljaa joistain
asioista, jotta ne eivät monimutkaistuisi. On mielenkiintoista huomata, että jopa minä tällaisena
suhteellisen puheliaana ihmisenä jätän välillä asioita sanomatta ja loppupeleissä mietin yllättävänkin tarkkaan mitä suustani päästän pihalle. Tätä reflektiota kirjoittaessani havaitsin
piirteen itsessäni tarkemmin ensimmäistä kertaa.

Olen tosiaan ollut myös se lapsi, jonka todistuksissa on aina ala-asteella lukenut, että voisi olla
hiukan hiljempaa luokassa. Juttua on siis riittänyt, mutta en tiedä onko ne silloinkaan olleet sen
parempia. Veikkaukseni on, että olen höpöttänyt aivan joutavia luokassa kavereiden kanssa. Tämä
nyt ei ole toki ketään silloinkaan vahingoittanut, mutta on siitä sen verran tultu eteenpäin, että
nykyään osaan ainakin hallita sitä, milloin voi puhua ja milloin on syytä olla hiljaa.

Meidän treeneissämme koen, että olen yllättävän puhelias tai ainakin sellainen tasainen
höpöttelijä. En hiljaisimmasta päästä, mutta ei minun ole pakko myöskään olla jatkuvasti äänessä.
Muistan, kun Iida sanoi, olisiko ollut palautetreeneissä, että puhun välillä toisten päälle.
Hauskaahan tässä on se, että olen yllättynyt, että saan ensimmäistä kertaa kuulla asiasta toisen
vuoden lopussa. Olen siis tunnetusti sellainen, että puhun ystävieni ja perheeni kanssa sitä tahtia,
että molemmat selittävät omaa tarinaansa yhtä aikaa ja kykenemme ilmiömäisesti käymään
keskusteluja tällä tavoin. Sitä ei aina muista, että kaikki eivät tuohon kykene ja tiedän, että se ei
ole dialogissa hyväksyttävää ja olen pääosin sen suhteen toiminutkin ihan hyvin.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana taas viettänyt hieman reilummin aikaa Savon puolella ja voi
hyvinkin olla, että keskustelu tyylini on sieltä taas ottanut enemmän ohjia käsiinsä. Toinen mistä
tuo ilmiö todennäköisesti johtuu, on että kun minä innostun aika herkästi asioista ja kun näin
tapahtuu, olen aika pian äänessä lisäideoideni kanssa ja tällöin aika malttamatonkin odottamaan
toisten puheenvuoron loppua. Huono piirre, mutta saatan jopa unohtaa tämän mahtavan idean
yhtä nopeasti, joten olen tottunut siihen, että olen perhe- ja ystäväpiirissä voinut aiemmin heittää
ideani pihalle samoin tein, eikä kukaan ole siitä pahoittanut mieltään. Nykyään treeneissä kirjoitan
usein ideani treenivihkoon, mutta jos tilanne lipuu liian kauaksi ohi en välttämättä enää muista
kertoa ideaani tai koen, että se on jo siinä kohtaa aika irrelevantti.

Sanat puhuvat puolestaan

Kirjan alkupuolella puhuttiin myös siitä, kuinka oikeilla sanavalinnoilla voi vaikuttaa paljon siihen,
millaisia vastauksia saat. Haluaisin oppia puhumaan vielä paremmin tai käyttämään sanoja entistä
tehokkaammin tai järkevämmin, jotta saisin ihmisiltä haluamiani vastauksia. Kirjassakin puhuttiin,
että kyse ei ole manipuloinnista vaan yksinkertaisesti jos minun tarvitsisi pyytää apua johonkin
projektiin liittyen tiimiltä on suuri merkitys millä sanoilla aloitan avun pyytämisen ja olenko
käyttänyt kohteliaita sanoja. Olemme tänä keväänä törmänneet tähän asiaan jo useamman kerran
esimerkiksi kevätgaalan yhteydessä. Nella yritti ulkoistaa meiltä pieniä asioita, jotka olisi ollut
mahdollista saada meidän lautaseltamme pois. Lopputulos oli kuitenkin se, että kukaan ei
suostunut auttamaan ja kaikki jäi edelleen meidän hoidettavaksemme.

Kaikesta selvittiin eikä hätä ollut tämän näköinen, mutta noilla pienillä asioilla olisi voinut olla sen
verran merkitystä, että me mimmitkin olisimme ehkä kyenneet käyttämään aikaa paremmin
opintojen kirjaukseen jo ennen kevään sprintin päättymistä. Tässä sitä nyt kirjoitellaan, mutta olen
onnellinen siitä, että gaala onnistui ja sen deadline oli aiemmin, kuin opintojen kirjauksien
viimeisen palautuspäivän, joten tämä meni näin tällä kertaa. Olisimmeko me voineet saada nuo
pienet yksittäiset tehtävät ulkoistettua lopulle tiimille? Mahdollisesti, jos olisimme tuoneet asian eri tavalla ja sanoilla esille. Olisiko pieni kehu ennen itse asian esittämistä auttanut? Ehkäpä, ja
ainakin itse aion jatkossa yrittää käyttää sanojani paremmin.

Uskoisin ainakin, että henkilö saattaisi ottaa pienen taskin tehtäväkseen, jos aloitat kehumalla,
kuinka hyvä kyseinen henkilö on siinä jo valmiiksi ja kuinka paljon kätevämmin ja nopeammin hän
tehtävästä suoriutuisi. Olisiko kynnys matalampi ottaa vastaan tehtävä, joka ei vastaanottajaltaan
todennäköisesti edes vie kauaa aikaa? Todennäköisesti. On tärkeää saada sanoillaan
muodostettua sellainen kokonaisuus, että kuuntelijan on vaikea kieltäytyä. Haluaisin olla sen
verran hyvä puhumaan, että kykenisin saavuttamaan tuon tilanteen useammin.

Uskon, että se on mahdollista saavuttaa, kunhan vain itse malttaisin hetken miettiä, ennen kuin
lähden esittämään asiaani eteenpäin. Pieni hetki suunnittelulle voi auttaa tuomaan halutun
lopputuloksen. Täytyy pohtia mikä motivoisi henkilöä tekemään tehtävän puolestani? Se voi
esimerkiksi olla hänelle kehittymistä asiassa, josta hän on kiinnostunut. Pieni kehu ei ole koskaan
myöskään pahitteeksi ja vertaus siihen, että itselläni menisi saman tehtävän suorittamiseen paljon
kauemmin aikaa. Uskon, että näillä voisin olla jo suhteellisen lähellä onnistumista.

Itsensä vähättelyn lopettaminen

Viimeisenä aiheena haluan nostaa kirjasta sen, että ihmisen ei tulisi olla epävarma ja käyttää sitä
tukevia sanoja. Itsensä vähättely on tuhoisaa, sillä alat itsekin uskomaan sanojasi aina vain
enemmän mitä useammin vähättelet osaamistasi. Tämä kolahti itsellenikin juuri siksi, että minäkin
teen tätä huomaamattani välillä. Se on juurtunut aika syvälle ja pilkistää aina aika ajoin eri
tilanteissa. Selkeimpänä esimerkkinä meidän, huhtikuussa käymämme kehäteoria. En olisi voinut
asettaa itseäni yhtään lähemmäksi ydintä, sillä en halunnut pettyä, jos muut laittaisivatkin minut
kauemmaksi, kuin olisin itse ajatellut. Toisekseen myös se, että uskoin, että tulisin mahdollisesti
yllättymään positiivisesti. Halusin Uskoa ja toivoa, että tiimillä olisi positiivisempi kuva minusta,
kuin minun oma ankara arvioni. Näistä ajattelutavoista on hankala päästä eroon. Toisaalta olen
ajatellut, että vaikken ole elämässä muuten pessimisti, niin välillä on asioita, joissa pessimisti ei
pety. Pikkuhiljaa tässäkin asiassa parempaan päin ja luotto omaan tekemiseen kasvaa jatkuvasti,
vaikka pieni epävarmuus välillä pilkistäisikin.

En aio kuitenkaan enää tulevaisuudessa käyttää omaa osaamistani aliarvioivia sanoja tai vähätellä
itseäni muutenkaan, sillä se nakertaa myös omaa uskoani tekemiseen. Nöyränä ihmisenä on
haastavaa uskoa, että oma osaaminen on hyvällä tasolla ja että muut vielä sattuisivat ajattelemaan
samalla tavalla. Tästä tullaankin kehujen vastaanottamiseen. Ai että niin ihanaa ja kamalaa. On
ihanaa saada hyvää palautetta, mutta samalla niin hankalaa, kun joku kehuu ylitsepursuavilla
sanoilla ja kiemurtelet penkissäsi, etkä tiedä miten päin penkissä olisi. Nykyään hyvän palautteen
vastaanottaminen on kuitenkin Tiimiakatemian myötä muuttunut helpommaksi.

Ei pahan puhumiselle

Minun täytyy nostaa vielä yksi aihe kirjasta, jonka olin jo melkein unohtanut. Aihe on pahan
puhuminen. En ole koskaan voinut ymmärtää pahan puhumista ja toisten selän takana
juoruamista. En tietenkään ole itsekään tässä täydellinen ja aika ajoin ajaudun itsekin tilanteisiin,
jossa huomaan olevani seurassa, jossa parjataan jotain henkilöä selän takana. Tilanteet kuitenkin
puistattavat minua aina ja en itse liity keskusteluun sen enempää. En voi käsittää miksi pitäisi puhua pahaa selän takana, kun voisi myös antaa palautetta henkilölle itselleen, jotta hän voisi
ehkä parantaa tapansa. Ymmärrän toki, että eihän suoraan oikealle henkilölle puhuminen ole niin
helppoa, kuin asian puiminen kyseisen henkilön selän takana.

Olen aina itse vältellyt pahan puhumista ja huomannut sen olevan hyvä päätös jo pienestä pitäen.
Siitä kun ei koskaan seuraa mitään hyvää. Olen nähnyt tilanteita elämäni aikana, jossa tuollaiset
tilanteet ovat kärjistyneet todella verisiksi tilanteiksi. Selän takana puhuminen kertoo mielestäni
enemmän heistä, jotka sitä tekevät, kuin itse henkilöstä, josta keskustellaan. Kirjassa sanottiin,
että he, jotka arvostelevat muita ovat ensin tuominneet itsensä. Kun hetken makustelin tuota
lausetta, en voi kuin todeta kuinka oikeassa se onkaan. Ne ihmiset, jotka tätä ovat harrastaneet
ovat juuri niitä, jotka eivät hyväksy itse edes itseään. Kirjassa oli useita lauseita, jotka vain
vahvistavat ajatustani. Tässä pari lisää: Heikkouksiin keskittyvät ovat unohtaneet omat
vahvuutensa ja he, jotka eivät osaa iloita muiden puolesta eivät löydä iloa itsestään. Nämä
kuvaavat hyvin paljon niitä henkilöitä, jotka asettuvat pahaa selän takana puhuvien ihmisten
kirjoon. Toivon näille ihmisille kuitenkin kaikkea hyvää ja että he löytäisivät ilon itsestään ja
keskittyisivät omiin vahvuuksiinsa. On vaikea kuvitella elävänsä niin negatiivisesti, mutta toisaalta
onneksi minun ei tarvitse niin tehdäkään. Olen myös vahvasti sitä mieltä, että olen se ihminen,
joka aiheuttaa varmasti jonkun negatiivisen sielun mielessä närää, kun olen niin positiivinen.

Hyvän mielen yhteisö

Positiivisesta puheen ollen. Olen sitä mieltä, että Tiimiakatemian yhteisö on ihanan positiivinen ja
kannustava. Yksi syy sille miksi ihmiset kasvavat tulevaisuuden huipuiksi on varmaan juuri siinä,
että me keskitymme hyvään ja talossa on mielestäni vahva kehumisen kulttuuri. Toisista ajatellaan
hyvää ja heille myös toivotaan hyvää. Tietenkään kaikki ei ole niin mustavalkoista, mutta jos vertaa
ympärillä olevaa ilmapiiriä työ- ja opiskelumaailmassa, olen mielestäni oikeassa. Suurin syy
mahdollisesti myös sille, että me saamme kuulla muualta, ajoittain negatiivisia kommentteja on
juuri siksi, että meidän talomme meininki on niin positiivista ja elämme tietynlaisessa kuplassa,
että ulkopuolella olevat kokevat sen ehkä ulkopuolelle jäämiseksi ja närkästystä aiheuttavan
positiiviseksi.

Kirja siis toi monenlaisia ajatuksia ilmoille ja suuri osa näistä jäi vielä tämän reflektionkin
ulkopuolelle. Täytyy varmastikin ottaa tämä kirja käteen myöhemmin uudestaan ja katsoa,
millaisia ajatuksia se silloin nostaa pintaan. En todellakaan ajatellut edes kirjoittavani juuri näistä
aiheista, kun aukaisin tämän wordin, mutta nämä kumpusivat lyhyiden muistiinpanojeni
syövereistä, kun lähdin näitä aukomaan tähän tiedostoon.

Loppujen lopuksi minulle jäi positiivinen fiilis etenkin meidän yhteisöstämme ja sen
positiivisuudesta. Tai ainakin minulle se on sellaisena kuplana näyttäytynyt viime aikoina. Tulee
mieleen sellainen tilanne, että kun lähipiirissäsi on uusi juuri rakastunut pariskunta ja heidän
ympärillään leijuu sellainen vaaleanpunainen rakkauden kupla, että Tiimiakatemia on hieman
samanlainen. Aiheuttaa ympäristölleen pientä ärsytystä, että kuinka joku voi olla koko ajan noin
ällön onnellinen.