Valitsin lukulistalleni jo syksyn puolen välin tienoilla Saku Tuomisen teoksen Juu ei: Pieni kirja priorisoinnista. Priorisointi on kovasti yrittänyt olla tämän syksyn teema, mutta se on vaan niin hankalaa! On niin paljon asioita, joihin täytyisi käyttää reilusti aikaa oli ne sitten kivoja tai ei.

Heti kirjan alussa Tuominen toteaa samaistuttavia sanoja siitä, kuinka helposti sitä kokee riittämättömyyttä ja kiireen tuntua, kun tekee paljon asioita, jotka eivät tunnu merkityksellisiltä tai johda mihinkään. Kun merkityksetöntä tekemistä tekemisen perään vaan riittää, ei siitä jää enää mitään käteen uupumusta lukuun ottamatta. Jäämme helposti jumiin kiireeseen ja ajattelemme jatkuvasti, että tähän pitää tulla muutos, mutta sitä ei vain tapahdu. Tuominen luetteli syitä mistä kaikesta tämä voi johtua: Tekemisen vähentäminen pelottaa, sillä eihän kukaan muukaan vähennä ja eihän vähentäminen ole kunnianhimoista. Ei uskalleta sanoa ei, ei uskalleta tehdä eri tavalla kuin muut tai epäonnistua, pelätään ettei joku pidä, pelätään jonkun hienon asian menettämistä tai jostain luopumista. Tuomisen mukaan korvaamme suurempaa muutosta pienillä turvallisilla uusilla asioilla, kun emme uskalla tai osaa tehdä merkityksellistä muutosta. Kiireestä on tullut normaali, kun taas siitä poikkeamisesta pelottavaa.

Priorisointi on asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen. Tuominen kritisoi tyypillistä mallia siitä, että ensimmäisenä tulee tehdä ikävimmät asiat listalta. Hän kokee jutun juonen olevan siinä, mitä listalle ylipäätään päätyy. Kirja keskittyykin auttamaan asioiden merkityksellisyyden tunnistamisessa ja sitä mukaan tekemisen vähentämisessä. Tuominen esittelee kirjassaan priorisointimallin, joka jakaa kaikki asiat neliön jokaiseen kulmaan merkityksellisyyden ja painotaakan mukaan. Mallin vasemmassa yläkulmassa on asiat, jotka ovat isoja ja raskaita, oikeassa yläkulmassa isoja ja kevyitä, vasemmassa alakulmassa pieniä ja raskaita sekä oikeassa alakulmassa pieniä ja kevyitä. Mallissa kevyellä tarkoitetaan ikään kuin myötävirralta tuntuvia asioita, kun taas raskaalla vastavirralta tuntuvia. Isolla ja pienellä viitataan asian merkityksellisyyteen.

Olen tämän syksyn aikana joutunut miettimään paljon asioiden merkitystä ja mielekkyyttä. Tuntuu, että Tuomisen tarjoamat vinkit ovat vaikeita ottaa käytäntöön akatemia-arkeen, kun viikot sisältävät niin paljon tehtävää. Olen koittanut karsia arjen tehtävälistaa välillä mieluisammaksi miettimällä mitkä asiat ovat niitä pieniä ja raskaita (=merkityksettömiä, ei tekemisen iloa) sekä isoja ja raskaita (=merkityksellisiä, ei tekemisen iloa), joista voisi mahdollisesti luopua. Toisinaan olen yrittänyt löytää merkityksellisyyden kaikkeen tekemiseen karsimalla pieniä (=merkityksettömiä) asioita oli ne sitten kevyen kivaa tekemistä tai ei. Kumpikaan ei ole oikein tuntunut toimivan, kun kaikkia näitä asioita on joka tapauksessa tehtävä. Osan niistä asioista voisi varmasti muuttaa lokerosta toiseen ajan kanssa, mutta kun ei sitä aikaa tunnu olevan. Haluan tehdä asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä, mutta yhtä lailla koen tarvitsevani niitä pieniä merkityksettömiä asioita, joiden tekeminen ei vaadi ponnisteluja ja on mukavaa, sillä ne voivat saada myöhemmin isomman merkityksen kuin odotin. Nyt mietin, ovatko ne sitten alunalkaenkaan merkityksettömiä.

Olen myös epäillyt omaa kunnianhimoani, kun en kerkeäkään tehdä kaikkea mitä pitäisi. Minun on täytynyt todistella itselleni, että kyse ei ole nyt kunnianhimosta vaan omasta jaksamisesta ja itsen kuuntelemisesta. Tuntuu pahalta tehdä puoliteholla ja puolihuolellisesti, kun se ei ole yhtään minunkaltaistani. Haluan saada irti mahdollisimman paljon, mutta kuormittuneena suorittajana minulle ei jää käteen niin paljon kuin levollisena, mutta tehokkaana oppijana. Tekemisen taakka on pienentynyt jonkun verran vastuun jakamisen avulla ja apua pyytämällä. Koen kuitenkin olevani lähes koko ajan stressaantunut ja kiireinen, kun kaikkialla tapahtuu sekä fyysisesti että henkisesti niin paljon. Tämän vuoksi merkityksellisyydelle, saati sitten mielekkyydelle ei jää tilaa tarpeeksi. Mielestäni mm. akatemian asettama teoriapistetavoite on liian suuri useiden uusien asioiden kanssa kamppaileville opiskelijoille. Ainakin minulle henkilökohtaisesti se tuntuu paljolta. Kuormittumiseen vaikuttaa myös sosiaalinen paine olla ja jaksaa yhtä paljon kuin muut, vaikka kenenkään ei tietenkään tätä painetta pitäisi kokea. Haluankin antaa kaikki sympatiat ja empatiat nyt niille, jotka tuskailevat samojen juttujen äärellä! <3

Harmikseni täytyy todeta, että tähän hetkeen, konkreettisiin tehtäviin ja tavoitteisiin parhaiten toimivat siis perinteiset priorisointimallit, jotka laittavat minut tekemään ensin kaikista ikävimmät asiat, vaikka en tietenkään haluaisi listallani olevan mitään merkityksetöntä ja ikävää. Toivon löytäväni tasapainon tekemiseen akatemian aikana, oli se sitten muutoksen kautta tai nykyiseen totuttelemalla.