Olen introvertti.

Yleensä kun mainitsen asiasta, saan osakseni hämmennystä; ”mutta olet kuitenkin niin pirteän energinen ja nauravainen”. Ikään kuin introverttius tarkoittaisi samaa, kuin apaattisuus ja seinäruusuna oleminen.

Muistan, kun pohdin hakemista Tiimiakatemialle, ja luin ihmisten kokemuksia Jodelista. Moni sanoi, että tulisi olla sosiaalinen ja ekstrovertti. Sinänsä ymmärrän sen, sillä akatemialla opiskelu on hyvin ihmisläheistä ja vuorovaikutus muiden kanssa on pakollista. Omalla kohdallani introverttius ei tarkoita kuitenkaan sitä, ettenkö viihtyisi muiden kanssa tai ettenkö haluaisi puhua avoimesti omista asioistani. Se tarkoittaa sitä, että tarvitsen tarpeeksi vastapainoksi myös yksinoloa ja rauhoittumista. Rakastan todella paljon viettää ihmisten kanssa aikaa ja inspiroidun muista todella paljon, mutta rakastan myös olla yksin. Tietyllä tavalla olenkin varmaan introvertin ja ekstrovertin välimuoto eli ambivertti, niin kuin suurin osa ihmisistä. Jos kuitenkin olisi pakko lokeroida itseni jompaankumpaan ääripäähän, olisi se intovertti.

Olen huomannut sen, miten esimerkiksi tiimissämme introverttiuden piirteitä ihmetellään. Kahden päivän mökkiviikonloppu tiimin kanssa on jollekulle jo etukäteen todella ahdistava juttu, ja ymmärrän sen hyvin. Yleensä tällaisten fiiliksien tullessa ilmi kuulee siitä, miten olisi hyvä joustaa ja tiimin takia yrittää jaksaa olla ne kaksi päivää 15 muun kanssa samassa paikassa. Ylipäänsä minusta tuntuu, että introverteilta odotetaan aina joustamista. Miksi? Miksi emme joskus kokeilisi sitä, että ekstrovertit joustavat, ja lähtevätkin vaikka yöpymään omaan kotiin, niin kuin monelle introvertille olisi mieleisintä tehdä? Maailma ja yhteiskunta on aina tuntunut olleen enemmän ekstroverteille. He ovat niitä elämännarkkareita, jotka ottavat päivistään kaiken irti ja haluavat hullutella, introvertteja pidetään taas usein tylsinä kotihiirinä, jotka hädin tuskin uskaltavat puhua.

Introverteilla on myös rajallisempi jaksaminen arjessa ylipäänsä. Varsinkin kun nykyään eletään niin suoritusihannoivan kulttuurin keskellä, ei ole helppo sanoa, että on poikki ihan vain sosiaalisista kanssakäymisistä. Tätä ei tunnuta oikein ymmärtävän tai pidettävän validina syynä vaikkapa jättäytyä pois jostakin, mikä on erityisen huolestuttavaa, sillä itsensä jatkuvasti väsymykseen asti ajaminen on lopulta pois myös suorituskyvystä. Ei myöskään ole houkuttelevaa mennä mukaan sosiaalisiin tilanteisiin väkipakolla, sillä on vaikea antaa muille parasta itseään, kun tilanne on puuduttava, enkä itse ainakaan halua kuulla myöskään kommentteja siitä, jos olenkin hieman apea ja vaisu, kun energia ei vain riitä sosiaaliseen tilanteeseen.

Introverttiuteni näkyy myös dialogissa. Olen todella hyvä kuuntelemaan, mutta huono sanomaan omia mielipiteitäni. Olen todella varautunut ja pohdin usein sitä, mitä aion sanoa, vähän liiankin pitkään ja lopulta keskustelu on jo siirtynyt eteenpäin eikä kommenttini sanominen tunnu enää validilta. Myös Linus Jonkmanin kirjassa Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous puhutaan siitä, mitä eroja introverteilla on ilmaisussaan verrattuna ekstrovertteihin. Ekstroverteille on ominaisempaa korostaa ääntään ja olla jopa performatiivisia. Treeneissä tämän huomaa, sillä moni saattaa ajattelemattaankin puhua pitkäänkin putkeen, eikä huomaa ajan kulua. Koen, että joudun olemaan erityisen valppaana, jotta saan sukellettua hiljaisen hetken väliin sanomaan oman mielipiteeni. Tämä ei kerro erityisen tasaisesta dialogista, vaikka täysin tasan se ei koskaan voikaan mennä. Olen kuitenkin puhunut tästä avoimesti ja kertonut, että dialogiin on ollut vaikea osallistua, ja koen että parannusta on tullut jo roimasti! En täysin halua myöskään, että liika innostus loppuu ihmisiltä dialogissa, sillä nautin kuunnella muiden puheenvuoroja, kun he selkeästi puhuvat suoraan ja tunteella.

Herkkyys mainitaan myös introverttien piirteeksi. Herkkyys onkin yksi vallitsevimmista ominaisuuksistani. Saatan jäädä pohtimaan negatiivisia kommentteja päiväkausiksi, vaikka en sitä näytäkään. Säikähdän kärkkäitä kommentteja ja harmistun, jos joku on vähänkin passiivisaggressiivinen, sillä itselleni on helppoa olla viestintätilanteissa aina mahdollisimman rauhallinen ja lempeä. Toki tämä ei automaattisesti liity introverttiuteen, mutta herkkyyteen kylläkin, sillä tiedän henkilökohtaisesta kokemuksesta, miten pahalta töksäyttely voi tuntua, enkä halua aiheuttaa itse samanlaista fiilistä kenellekään.

Jonkman on listannut 15 kohtaa, josta tunnistaa introvertin. Näistä kohdista koin seitsemän osuvan minuun täydellisesti.

• Rauhan ja rentoutumisen halu

Vihaan hälinää, päällekkäinhuutoa, jatkuvaa häsellystä ja tiukkaa aikataulua. Teen mieluummin asiat hyvin ja rauhassa.

• Yksityiskohtien huomioiminen

Viilaan pilkkua vaikka maailman ääriin, oli kyse sitten ruoan asettelusta lautaselle tai canvaesityksen visuaalisesta ilmeestä.

• Parhain työteho aamupäivällä.

Olen ehdottomasti aamuvirkku! En voi sietää sitä, että töitä tehdään iltaisin, enkä osaa myöskään nukkua pitkään. Minulle on niin absurdi ajatus, että jotkut heräävät 12 jälkeen ja alkavat vasta sitten tehdä päivän askareita.

• Taitava kuuntelemisessa

Olen kuuntelemisessa erittäin hyvä ja pidänkin siitä, että ihmiset kertovat minulle asioitaan. Olen vain harmissani siitä, että harvoin keksin mitään hyvää vastausta. Usein saatan kuunnellessa vastaillan vaan ”aivan” tai ”okei”, joka saattaa näyttäytyä ulkopuolelle siten, ettei minua kiinnosta, vaikka asia on päinvastoin.

• Ajattelee ennen kuin sanoo

Ajattelen hieman liikaakin, ja tämä päätyy usein siihen, että aikani stressattuani lausetta, suustani pääse vain ihmeellinen litania sanoja, jotka eivät ole lähelläkään sitä, mitä päässäni ajattelin.

• Stressaantuu helposti häiriötekijöistä.

En voi sietää sitä, jos joku huutaa tai metelöi vieressä. Tämän takia en kerta kaikkiaan pysty esimerkiksi kirjoittamaan esseitä Akatemialla, vaan tarvitsen täysin seesteisen tilan, jossa voin uppoutua aiheen ääreen kunnolla.

• Huono paineensietokyky

Tämä näkyy itselläni erityisesti fyysisenä piirteenä. Käteni alkavat paineen alaisena tärisemään ja tuntuu, että sähellän todella paljon, enkä saa pidettyä ajatuksia kasassa.

Minulla on aina ollut tunne siitä, että introvertti on se ”huonompi” vaihtoehto, sillä siihen on kytketty usein paljon negatiivissävytteistä puhetta. Ennen vanhaan introvertteja pidettiin jopa sairaina tai automaattisesti masentuneina. Onneksi nykyään tällaisten juttujen ympäriltä pyritään rikkomaan stigmoja, ja koen, että tiimissämmekin tämä voi tapahtua, kun yksilöymmärryksemme kehittyy matkamme aikana. Kirja auttoi vähän ymmärtämään sitä, että jokaisessa ominaisuudessa on puolensa, mutta silti koen, että en asetu apaattisen ja hiljaisen introvertin kuvaukseen täydellisesti. Eikä tietysti tarvitsekaan. Joka neljäs ihminen on introvertti, eli onneksi vajaa 2 miljardia ihmistä jakaa samanlaisia piirteitä kanssani.