Ensimmäinen sivu, jonka kirjoitin muistiin kertoi kahdesta eri asenteesta, joilla menestyvät ihmiset voidaan jakaa kahteen eri luokkaan: Täydellisyyden tavoittelija ja jatkuva kehittyjä. Tunnistin välittömästi itseni täydellisyyden tavoittelijana. ”Täydellisyyden tavoittelija on ihminen, joka haluaa tehdä asiat moitteettomasti ja saavuttaa parhaan mahdollisen tason. Hän on yleensä hyvin kilpailuhenkinen, ei tyydy vähään ja saattaa olla jopa rasittavuuteen asti sinnikäs omien tavoitteidensa saavuttamisessa.” Asenne voi kuulostaa hyvältä ja tavoiteltavalta, mutta siihen liittyy täydellisyyden tavoittelijalle haitallisia piirteitä erityisesti muutostilanteissa. Näitä muutostilanteita ovat seuraavat tapahtumat: Kyseisen henkilö kohtaa itseään menestyneemmän ihmisen, saa negatiivista palautetta tai tulee häirityksi ja keskeytetyksi työssään.

Toisin kuin jatkuva kehittyjä, täydellisyyden tavoittelija menettää näissä muutostilanteissa osan suorituskyvystään ja laskevat tasoaan. Näin kävi itselleni ala- ja yläkoulun vaihteessa. Olin ollut koko alakoulun ajan huippuoppilas. Kokeista piti saada aina 10, vähintään 10-. Täydelliset arvosanat olivat itselleni tärkeämpiä kuin itse opiskelu ja jatkuva kehittyminen. Alakoulun asiat olivat jostain syystä itselleni hyvin helppoja ja itsestään selviä, mikä loi itselleni illuusion, että olen joku luonnonlahjakkuus ja tämä tulee aina olemaan helppoa.  Yläkouluun mentäessä kouluaiheista tuli kuitenkin haastavampia. Kokeista ei tullutkaan täydellisiä arvosanoja ja tämä oli kova kolaus täydellisyyden tavoittelijan imagooni. Aloin laskemaan tasoani sekä motivaatio ja innostus opiskelusta oli hukassa. Huomasin, että alakoulussa huonompia arvosanoja saaneet alkoivat mennä ohitseni; he olivat jatkuvia kehittyjiä, eivät täydellisyyden tavoittelijoita. Huomasin myös, että jos en voinut jotain asiaa hoitaa täydellisesti, tai täydellisesti alkanut työ alkoi näyttämään epätäydellisyyden merkkejä, en sen jälkeen enää yrittänyt hoitaa asiaa kunnolla. Kun tehtävistä pyrkii tekemään täydellisen, on niiden aloittaminen vaikeaa. Epäonnistumisen pelko varjostaa jollain tasolla jokaista tekemistäni.

Kuten kirjassa mainitaan nämä ovat kasvun asenteita eli niitä on mahdollista kehittää, kun tiedostaa kumpi osa-alue on itsellään hallitsevampi. Olen kehittynyt asian suhteen, mutta huomaan edelleen itsessäni tämän täydellisyyden tavoittelun haittapuolia. Tiimimme toiminnassa se näyttäytyy eniten epäonnistumisen pelkona ja sen myötä palautteen saannissa. Koen edelleen epäonnistumisen ja oman haavoittuvaisuuden jonkinlaisena heikkoutena, jota pitäisi vältellä. Tämän takia huomaan jättäväni tiettyjä kontroversaaleja ajatuksia sanomatta tai asioita tekemättä, joissa epäonnistumisen mahdollisuus on suurempi. Turvalliseen vaihtoehtoon tulee tukeuduttua herkemmin kuin uuteen, ei niin turvalliseen vaihtoehtoon. Tällä tavalla pyrkii myös välttämään kritiikin/rakentavan palautteen, joka tahtoo kääntyä omassa päässä väkisin negatiiviseksi palautteeksi. Tiedostettuani oman asenteeni olen kehittynyt asian suhteen paljon, mutta edelleen asia eteen täytyy tehdä hommia, jotta omaa täydellisyyden maailmankuvaa saisi rikottua. Tämä asenne vie paljon arjen henkisiä voimavaroja, ja siksi koen tämän oman jaksamiseni ja tiimissä toimimisen puolesta tärkeäksi kehityskohteeksi.

Toinen ylös kirjaamani sivu kertoi palavereista ja siitä, miten kuolettavan tylsiä ne voivat olla. Jory- ja viikkopalaverit ovat kehittyneet huomattavasti tänä syksynä verrattuna keväisiin palavereihin. Kuten Kilpinen kirjassaan toteaa, palaverin vetäjän vastuulla on tehdä palavereista tuottavia ja mielenkiintoisia, joissa kenelläkään ei tule edes mieleen ottaa puhelinta esiin. Muistan kevään jory- ja viikkopalaverit, joissa yritin väkisin pitkittää palavereja tunnin mittaiseksi, koska palaveriin oli varattu sen verran aikaa sekä koin saavamme enemmän aikaan, mitä pitempään palavereissa roikuimme. Todellisuudessa oma heikko valmistautumiseni, löyhät agendat ja hidas tempo tekivät palavereista tuskallisia, enkä voi syyttää heitä, jotka ottivat puhelimen esiin kesken palaverin. Nykyään varsinkin viikkopalaverit ovat nopeatempoisia ja paremmin valmisteltuja. Vaikka nykyään kännykän käyttöä palavereissa on myös rajoitettu tiimimme säännöissä, koen, että uusi käytäntö viikkopalavereissa on poistanut kännykän räpläilyn määrän lähes olemattomiin.

Kolmannessa sivussa, joka sai minut kirjaamaan sen ylös, Kilpinen kirjoittaa esimerkillä johtamisesta. Kappaleessa käytetään esimerkkinä entistä NBA:n huippukoripalloilijaa sekä menestynyttä valmentajaa Maurice Cheeksiä. NBA-ottelut alkavat kansallislaululla, jota suoritti nuori nainen. Suuren yleisön edessä esiintyminen sai naisen takeltelemaan sanoissa ja laulun laulaminen aiheutti haasteita. Miten Cheeks reagoi tähän oli opetus siitä, mitä tarkoittaa tehdä oikeita asioita huonosti silloin, kun paine on kaikkein kovimmillaan, Kilpinen kirjoittaa. Cheeks tiedostaen oman haavoittuvaisuutensa ja pelkonsa käveli, jännityksestä kankean nuoren naisen viereen ja alkoi laulamaan epävireisellä äänellään kansallislaulua samalla kun nainen rohkaistuen tästä sai takaisin kiinni otteesta. Klippi löytyy YouTubesta nimellä ”Maurice Cheeks National Anthem with Natalie Gilbert”, suosittelen käymään katsomassa.

Tämä liittyy osiltaan ensimmäiseen aiheeseeni omasta epäonnistumisen pelosta ja haavoittuvaisuudesta etenkin tiimiliiderinä. Tällä hetkellä kuvittelen, että tiimiliiderinä minun täytyy tietää kaikista asioista kaikki, olla se, joka osaa kaiken; henkilö, joka ei epäonnistu. Asetelman täytyisi olla täysin eri. Minun täytyisi ennen kaikkea viestiä tiimilleni, että kaikessa epätäydellisyydessäni olen siitä huolimatta valmis auttamaan parhaani mukaan ja heittämään itseäni bussin alle, vaikka se tarkoittaisi epäonnistumista tai heikkouden näyttämistä. Kuten Kilpinen hyvin kirjoittaa ”Tärkeintä on näyttää koko joukkueelle, että saa yrittää, saa olla huono ja saa kokeilla.”