Sain valmeltajaltani Tapulta palkinnoksi kirjan nimeltä näin tehdään ihme, kirjassa suomen Cheerleadinginmaajoukkueen päävalmentajavalmentaja avaa lukijoille mitä cheerleading vaatii, lajin historiaa ja kuinka Suomi oli ensimmäinen joukkue, joka voitti voittamattoman yhdysvallan MM-kisoissa.  

Laji on saanut alkunsa Yhdysvalloista ja se näkyy vieläkin lajin toiminnassa. Historiaa en esseessä avaa sen enempää, mutta mielestäni on tärkeää tuoda esille se, että MM-kisat järjestetään joka vuosi Yhdysvalloissa Orlandossa. Yhdysvallat ovat olleet voittamattomia naisten cheer-sarjassa, ensimmäistä kertaa historiassa sarjan voitti jokin muu kuin Yhdysvallat.

Matka ei ollut kuitenkaan mutkatonta, vuonna 2017 Suomi teki historiaa olemalla ensimmäinen joukkue joka sai enemmän pisteitä kuin Yhdysvallat, vaikak kyseessä olikin semifinaalin pisteet, ei kukaan muu ollut saanut USA enemmän pisteitä. Tämä oli Suomelle erittäin suuri saavutus. Joukkue pystyi ensimmäistä kertaa näkemään mahdollisuuden voittaa ”voittamaton USA”. Näin ei kuitenkaan käynyt, kirjassa käsiteltiin psykologista näkökulmaa voittajan valitsemiseen. Jos Suomen ja USA suoritukset ovat yhtä hyviä, onko helpompaa julistaa USA voittajaksi? Niinkuin kirjassakin sanottiin, kyllä näin on. Uutena pelaajana on vaikea pärjätä, se pätee kaikissa elämän osapuolissa. Kun on nähnyt jonkin toimivan, täytyy kilpailevan asian/tuotteen/palvelun olla enemmän kuin yhtä hyvä, jotta pystyy huomaamaan eron, tai näin ainakin ihmisen mieli tekee. Näin tapahtui vuoden 2017 MM-kisoissa, joissa Suomi sai hopeaa. Kun päävalmentaja Maria meni kisojen jälkeen kysymään tuomaristolta mitä Suomi voi jatkossa tehdä paremmin, mitä täytyy muuttaa että pystyy voittamaan kultaa? Hänelle ei kuitenkaan osattu kertoa hyvää vastausta kysymykseen. Onko kyseessä ollut puhtaasti se, ettei tuomaristo uskaltanut antaa suomen voittaa? Kirjassa sanotaan hyvin tutun ja massaa miellyttävän valinnan olevan helpompi valinta, ei joudu perustelemaan kenellekkään miksi näin tapahtui ja vaikka joutuisikin, on muiden helpompi ymmärtää miksi tälläiseen vastaukseen loppupeleissä päädyttiin. Vaikka lopputulos murskasi joukkueen jäsenet, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä eteenpäin, harjoitella paremmin, voittaa seuraavissa kisoissa.

Maailma ei aina ole reilu paikka, vaikka kuinka tekisit töitä jonkin asian eteen, ei mitään lopputulosta voi taata. Ainoa asia mitä voi tehdä on yrittää jatkossa kovemmin, jatkaa eteenpäin, luottaa ja toivoa siihen, että pystyy parempaan seuraavalla kerralla. Usko itseensä on kaikki kaikessa, uskon puute tekee kaikesta hankalampaa. Aina on joku muu, joka uskoo itseensä ja juuri siksi ei pidä ajatella itsestään vähempää tai siitä voi tulla todellisuutesi.

Cheerleading laji haastaa kuitenkin ihmisten itseluottamusta. USA ulkonäkö on monesti vaikuttava tekijä joukkueeseen pääsemisen kannalta, sinun tulee olla tietyn painoinen ja tiytyn pituinen jotta olet sopiva harrastukseen. Tälläisessä ympäristössä kasvaminen on varmasti erittäin rankkaa, jo pelkästään oman mielen ja kehon puskeminen äärirajoille on erittäin rankkaa. Voi sen lisäksi tulla paine omasta ulkonäöstään. Lajissa on tärkeää aloittaa jo nuorena, sillä lajin harrastamisen ”parasikä” menee ohi jo nuorena. Jo 7-vuotiaana saattaa altistua ympäristölle, jossa sinun on oltava kova mieletäsi, keholtasi ja kasvaa ympäristössä joka haastaa omaa itsetuntoasi jatkuvasti. Cheerleading harrastajilla anoreksia onkin yleinen mielenterveydenongelma, kun nuorena oppii suoraan tai epäsuoraan hyvän ja huonon kehon määritelmät, voi helposti alkaa kokea riittämättömyyttä itsestään. Suomessa päävalmentaja Maria ei kuitenkaan pidä ulkonäköä merkityksellisenä tekijänä cheerleading uralle, eihän se sitä olekaan. Suomen joukkueissa merkityksellistä on hyvin suoriutuminen ja se että on kykeneväinen ja halukas kehittymään paremmaksi.

On huolestuttavaa miksi muuallapäin maailmaa ulkonäkö on harrastuksessa niin merkittävä tekijä, se on vain kaikilla tavoilla väärin. Maria kertookin usein valmennettavilleen ettei ulkonäöllä ole väliä, sitä ei voi kehittää ja se on geneettistä, sen sijaan pitää keskittyä kehittämään taitoja, jotka on kehitettävissä. Joukkueessa on tärkeää olla erilaisia ihmisiä, sillä tehtäviä on joukkueessa monia erilaisia. Yleensä flyerit saavat eniten huomiota ja tästä johtuukin vääristynyt käsitys millainen cheerleadereiden tulisi olla ja miltä heidän tulisi näyttää.

Keskitytäänkö meidän yhteiskunnassamme ihan vääriin asioihin? Kenen mielestä on hyvä asia, että ulkonäkö on niin merkityksellinen tekijä, ettei pääse harrastamaan lajia. Kuulostaa jotenkin niin vanhanaikaiselta ja sitähän se onkin. Kilpailuissa on käytettävä lyhyttä hametta ja tiukkaa paitaa, tämä on niin juurtunut käytäntö että jos kilpailuun lähtee muissa vaatteissa voi riskeerata kultamitalin saamisen siihen, että joku ei tykkää näistä typeristä noreista poikkeamisesta. Onneksi nykyään sosiaalisen median kautta pystytään saavuttamaan niin suuret määrät ihmisiä, että tälläinen informaatiokin pääsee leviämään, ihmiset pystyvät saamaan parempaa tietoa ja oppimaan pois vanhoista ja myrkyllisistä tottumuksista ja ajatusmalleistaan.

Joukkueessa on pelattava yhteen jotta voi menestyä, tässä meidän tiimillä on paljon kehitettävää. Cheerleadingissa ihmiset ovat lähekkäin, tarttuvat toisiaan kiinni stuntteja tehdessä siitä mistä ikinä saakaan otteen, tämä hitsaa joukkuetta läheisemmäksi. Onko läheisyyden puute meidän tiimin haasteena? Itse koen sen olevan juuri niin. Joryn kokouksessa puhuimmekin viikkopalaverin palauttamisesta, tämä mahdollistaa sen että vietämme enemmän aikaa yhdessä, saamme käsiteltyä asioita enemmän ja pääsemme juttelemaan ja tutustumaan toisiimme. Meillä on edessä suuri tavoite, nimittäin maailmanympärysmatka. Mielestäni on erittäin tärkeää alkaa tavoittelemaan matkaa yhteisenä tavoitteena, päämääränä joka lopettaa meidän matkan akatemialla. Vaikka kaikki eivät pysty tai tahdo osallistua mymmiin samalla lailla, on se suurimmalla osalla meidän tiimistä visiona aloittaaa uusi kappale elämästä mymmillä. Meillä on tiimi, en ymmärrä miksi olemme silti niin yksin? Alusta lähtien oon ollut sitä mieltä että tää johtuu luottamuksen pulasta, onhan se vaikeaa luottaa ihmisiin joita ei tunne. Vaikeuttaako ajatus siitä, että olemme työskennelleet 2-vuotta samassa tiimissä näkemästä sitä, että me olemme joukko tuntemattomia ihmisiä jotka työskentelee yhdessä. Mitä muita keinoja on tutustua toiseen kuin viettää aikaa yhdessä, pitää hauskaa, keskustella, olla erimieltä ja avautua omista iloista ja suruista. Kun haluaa tehdä jotain porukalla, tuntuu ettei meidän tiimiä saa kasaan tai jos saa niin se on tosi hankalaa.

Marika Nilsiö, on siinäkin nimi. Toivottavasti nimi jää kaikkien kaukalaisten mieleen jos ei hyvällä niin sitetn vaikka hyvänä yrityksenä. Viihtyvyys/hyvinvointi vastaavana on tarkoituksena ludoa tiimistä yhteisempi, viihtyisämpi ja yhtenäisempi. Viimeisenä vuotena yhdessä toimiminen on iso voimavara ja haluan että otamme siitä hydyn irti. Itse aijon ainakin kehitellä tekemistä, jossa teemme yhdessä, epäonnistumme yhdessä, ärsyynnymme yhdessä ja onnistumme yhdessä. Onneksi vuodessa pystyy tekemään paljon, uskon että tiimimme on todella tiivis loppuvuodesta ja tämä vuosi tulee antamaan erittäin paljon meille kaikille Kaukalaisille.

Matias Alsio