Harkitusti sokea  

Olenko todella ollut harkitusti sokea vai vain maailman pyörteisiin päätynyt yksilö? Vastaus taitaa kuulua, että molemmat. Rehellisesti en ole halunnut vaikeuttaa elämääni ja tästä syystä hiljaa hyväksynyt moniakin maailmassa vinksallaan olevia asioita – ollut harkitusti sokea. Nyt puhutaan kuitenkin ensimmäistä kertaa rehellisesti suhteestani sosiaalista mediaa kohtaan.  

Sanat harkittu sokeus, sai minut ymmärtämään, miten itsekkäitä ihmiset todellisuudessa ovat. Myös minä. Ajattelin tämän reflektion käsittelevän aivan eri asioita, mutta tästä muodostuikin aika vahva itsetututkiskelun essee. Eiköhän siis hypätä tämän reflektion maailmaan.  

“Haluan löytää sen lapsen riemun itsestäni ja ihmetellä elämää, oli kyse sitten kävyistä tai hiekanjyvistä.”  

Mitkä ovat aidosti sellaisia asioita, mitkä tekevät minut onnelliseksi? Mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä ja mitkä taas yhteiskunnan odotusten kautta syntyneitä ajatusmalleja? 

Fiilistelen elämää ja sen pieniä iloja auringonpaisteesta aina höyryävään aamukahviin ja sateen jälkeiseen raikkaaseen ilmaan. Olen ymmärtänyt kuitenkin sen, miten itsestäänselvänä pidämme tätä kaikkea mitä ympärillämme on. Haluan löytää sen lapsen riemun itsestäni ja ihmetellä elämää, oli kyse sitten kävyistä tai hiekanjyvistä.  
  

“Olen antanut sosiaalisen median arvottaa itseäni.”  

Haluan löytää arvomaailmani uudelleen. Luit oikein. Tästä alusta voit jo päätellä, ettei tämä reflektio tule olemaan välttämättä juuri se kaikista kevyin luettava. Eli jos nyt juot aamukahviasi ja ajattelit saavasi jotain rentoa tekstiä kylkiäiseksi, voit unohtaa sen ja sulkea toistaiseksi tämän esseen.   

Aloitetaan kuitenkin alusta.   

Olen antanut sosiaalisen median arvottaa itseäni. Tällä tarkoitan sitä, että seuraajamääräni on suoraan korreloinut arvooni ihmisenä – tämähän on aivan pimeetä? Heräsin tähän ajatukseen, kun lähdin pohtimaan millaisia tunteita sosiaalinen media minussa herättää. Kun muutama vuosi sitten aloin jakamaan enemmän valokuviani Instagramin ihmeellisessä maailmassa, en ajatellut sitä minään muuna kuin hyvän mielen alustana, jonne saan luoda portfoliota osaamisestani ja pääsisin ajan mittaan näkemään miten olen kehittynyt. Olin aina haaveillut siitä, että pääsisin tekemään edes jollain tasolla kuvaajana töitä ja Tiimiakatemia avasi tälle ovet.   

Noin pari vuotta sitten päätinkin, että lähden tekemään somea “ihan tosissani”. Tätä kautta vaikuttajamarkkinointi alkoi hiipimään mieleeni ja samaan aikaan pääsin osaksi jonkinlaista mikrovaikuttaja yhteisöä, missä avainsanoja olivat kommentoi, tallenna, tykkää ja ole aktiivinen. Tähän uskon myös hauskuuden loppuneen. Vuosi sitten syksyllä pääsin kokemaan rehellistä pr-maailmaa ja ensimmäisen kaupallisen yhteistyön. Koin silloin tekeväni laadukasta sisältöä, missä pääsin näyttämään visuaalisuuttani ja samaan aikaan odotin kuin kuuta nousevaa, milloin minuun oikein otettaisiin yritysten puolelta yhteyttä. Näin kuinka mikrovaikuttaja “kollegani” julkaisi useamman yhteistyön kuukaudessa ja aloin kyseenalaistamaan sitä, enkö tehnytkään riittävän inspiroivaa ja laadukasta sisältöä.   

Aloin tuntea jonkinasteista kateutta, ehkä jopa turhautumista siitä, miksi sisältöni ei riittänyt – koinhan sen itse kuitenkin juuri omannäköiseksi. Tästä ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun Nelly.com otti kuin ottikin minuun yhteyttä; palkkiona 100€ ja valitsemani tuotteet ( arvoltaan 400€). Olin onneni kukkuloilla, ajattelin onnistuneeni. Nyt noin vuosi tästä olen alkanut kyseenalaistamaan koko sosiaalisen median ja vaikuttajamarkkinoinnin maailmaa.

Ajatus tähän lähti siitä, kun kuuntelin Saku Tuomisen sanoja siitä, kuinka ihmiset hiljaa hyväksyvät asioita. Lähdin pohtimaan omaa toimintaani ja huomasin tähän yhtäläisyyden oman sosiaalisen median käyttäytymiseni kanssa. Huomasin, että ilo ja inspiraatio sosiaalista mediaa kohtaan oli lähes olematonta. Uskon, että ilo sisällönluomista kohtaan katosi siinä hetkessä, kun aloin luomaan sitä muiden takia itseni sijaan.   

Eräs toinen huomio oli, kun kirjan lukemisen jälkeen julkaisin yhteistyön ruotsalaisen vaatebrändin kanssa. Rakastin jokaista hetkeä yhteistyön luomisessa, eli kuvauksien suunnittelua ja editointi vaihetta, mutta kun tuli aika julkaista sisältö tililläni nimellä ”kaupallinen yhteistyö” aloin tuntea jonkinasteista häpeää. Ja ymmärsin hyvin nopeasti, mistä tämä häpeä johtui.  

Kun mietin arvomaailmaani nousee ensimmäisinä mieleen luonto, läheiset ja itseni toteuttaminen. Näiden kautta myös häpeä kaupallista yhteistyötä kohtaan heräsi. En ollut tutkinut yrityksen taustoja tai arvoja. En siis tiennyt brändistä mitään muuta kuin sen, mitä sosiaalisesta mediasta olin nähnyt. Vastasin silti yhteistyöpyyntöön myöntävästi. Aloin myös pohtimaan kirjan myötä sitä, millaisessa maailmassa elämme juuri nyt. Yhteiskunta vaatii meiltä yllättävän paljon – samaan aikaan pitäisi estää ilmastonmuutos, olla trendien harjalla, muuttaa ruokailutottumuksia eettisemmäksi, menestyä koulussa sekä töissä, perustaa perhe, olla aikaansaava moniosaaja ja toisaalta tulisi olla sinut itsensä kanssa, kuluttaa vähemmän, elää oman näköistä elämää ja levätä tarpeeksi. Yhdellä ihmisellä ei riitä kapasiteettii tähän kaikkeen. Ja miten tämä liittyy yhteistyöhön, sen kerron nyt.  

Sosiaalinen media luo jatkuvasti tarpeita. Jokainen swaippaus voi johtaa erilaisiin haluihin ja herättää vahvankin tarpeen sellaista asiaa kohtaan, josta et ollut aikaisemmin edes osannut haaveilla. En halua olla osa sellaista kulttuuria. Kulttuuria, jossa luon tietoisesti ihmisille tarpeen ostaa ja kuluttaa. Maailma, missä hukumme tavaraan ei tarvitse apua lisäkuormitukseen minun tuhannen seuraajan Instagram tililtä. 

Tragikoomisinta tässä on ollut ymmärtää, miten suuresti koko sosiaalinen media on vaikuttanut myös omaan kulutuskäyttäytymiseeni. Tarpeiden luomiseen liittyy vahvasti myös taloudellinen vastuu, mitä en usko monenkaan mikrovaikuttajan miettivän, kun vastaanottaa kaupallisen yhteistyön. Se, että luomme tarpeen voi vaikuttajan ja yrityksen kannalta johtaa siihen parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen eli ostopäätökseen. Mutta fakta on se, että ostopäätöksen tehneen kannalta se ei välttämättä ollut se paras lopputulos. Jatkuva altistus sosiaaliselle medialle voi luoda tarpeen hakea hyväksyntää oli kyse sitten sisustuselementeistä tai tämän kauden uusimmista vaatetrendeistä. Tähän kun lisätään alekoodit, ei olla kaukana ostopäätöksestä. En halua olla mahdollistamassa ihmisten joutumista taloudellisesti vaikeaan tilanteeseen ja tästä syystä yhteistyöt ei-vastuullisten brändien kanssa saa jäädä.  

Takaisin lähtöruutuun 

En ole täällä miellyttämässä muita ja tämä syksy olkoon isoin askel tämän muutoksen sisäistämiseen. Vaikka Tiimiakatemia on paikka, jossa tarkoitus on kokeilla ja luoda oman näköinen arki, unohtuu se kaikkien vaatimusten taakse turhankin herkästi. Elän täällä itseäni varten ja kysymys kuuluukin, miksi käytän tuhottomasti aikaa siihen, että pyrin miellyttämään jokaista vastaantulevaa ihmistä.  

Millaista olisikaan arki, jossa päähenkilö olisinkin minä? Tiedän tasan tarkkaan, mitä haluaisin tehdä ja nyt tätä kirjoittaessani mietin vain, että miksi en toteuta sitä? Nyt odotat kuin kuuta nousevaa kuullaksesi, mitä se oikein on. Se, mitä todella haluan tehdä on aika yksinkertaista, eikä kovin yllättävää, etenkään sellaisille henkilöille, ketkä minut tuntevat. Haluan napata kameralaukun selkään ja lähteä valo -ja videokuvaamaan sisältöä vastuullisille brändeille. Haluan luoda ja suunnitella kuvauskokonaisuuksia ja toteuttaa niitä.  

Kun havahduin tähän ajatukseen, sanoin sen ääneen siskolleni. Ihmettelin sitä, miten valokuvaus on muuttanut muotoaan sosiaalisen median maailmaan ja nimenomaan vaikuttaja maailmaan. Miten luonnonläheisestä ihmisestä onkin muovautunut tyylistä, kahvilakierroksista ja pr-tapahtumista sisältöä jakava mikrovaikuttaja? Siskoni vastasi tähän “Olen ihmetellyt ja kyseenalaistanut tätä mielessäni, mutta en ole viitsinyt puuttua asiaan.” Surullista oli myös huomata, miten kuvaus oli muuttunut siihen, että otin ja julkaisin kuvia, jotka sopivat varmasti “feediin” ja luomaani “imagoon”. Valtava määrä valokuvia on jäänyt julkaisematta vain edellämainituista syistä.  

Olen havitellut jotain sellaista, mitä sosiaalisen median maailma on minulle näyttänyt. Olen kuvitellut haluavani sitä. Tapahtumia, inspiroivia kohtaamisia, Helsinki elämää, pr-lahjoja, yhteistöitä ja yrittäjänä toimimista. Älkääkä ymmärtäkö väärin. Haluan edelleen olla yrittäjä, tavata mielenkiintoisia ja inspiroivia ihmisiä, mutta en halua tehdä niitä sen takia, että hakisin hyväksyntää tai sopeutuisin johonkin muottiin sosiaalisen median yhteisössä. En halua tavoitella asioita, jotka olen kokenut menestyksen mittareiksi sosiaalisessa mediassa. Haluan olla minä. Linda, 25 vuotias innostuja, joka rakastaa sarkasmia, retkiä metsässä ja itseni toteuttamista. Linda, joka rakastaa luoda kokonaisuuksia kamera kaulassa ja nauttia päiväkahveista nenä punaisena raikkaan ulkoilman ansiosta. Ja Linda, joka nauttii ruoan laitosta ja hyvistä keskusteluista läheistensä kanssa.