Kuunteleminen on taito, jonka nykyään yhä harvempi taitaa. Vaikka puhe on maailmassa lisääntynyt, kuunteleminen ei ole. Nykyään voit kuunnella sosiaalisesta mediasta loputtomasti puhetta ja vieläpä ihmisiltä, joita et edes tunne. Halusin pistää tämän kirjan lukuun, sillä olen aina ajatellut itseni hyvänä kuuntelijana. Kirjaa lukiessani aloin analysoimaan omaa elämääni ja sitä, miten olen käyttäytynyt kuuntelijana ja puhujana läpi elämäni.

Minä kuuntelijana ja puhujana

Minut on monesti leimattu hiljaiseksi, mikä on joskus ärsyttänyt minua ja aiheuttanut suurtakin turhautumista minussa. Joskus minulle on naurettu siitä ja ihmisarvoani vähätelty sen takia. Kasvaessani en muista, että olisin käynyt yhtään oikeaa keskustelua isäni kanssa. Hän on aina ollut hiljainen ja sanonut vain sen mitä täytyy, vaikka silloin puhuessaan hän kertoi oikeasi hyödyllisiä asioita. Uskon, että olen alitajuisesti kasvaessani saanut häneltä esimerkin siitä, kuinka puhetta pitäisi käyttää. Vaikka se on johtanut siihen, että muut sanovat minua hiljaiseksi, omasta mielestäni minä olen vain oppinut puheen merkityksen ja osaan arvostaa sanojeni voimaa.

Kouluaikoina olin hiljaisuuden vastakohta, olin luokan pelle. Olin paljon äänessä ja minua ei otettu tosissaan. Jossain vaiheessa koulu uraani aloin ymmärtää, kuinka kivaa olisi, jos sanojani kuunneltaisiin, eikä vaan sivuutettaisi, koska sen oletettiin olevan taas joku turha vitsi. Rehellisesti sanottuna rakastan puhumista. Jossain vaiheessa elämääni unohdin, kuinka kivaa on puhua. Koko kouluaikanani minua opetettiin kuuntelemaan ja vaikenemaan. Opettajieni lukuiset torut ääneni käytöstä ja oman isäni vaiteliaisuus aiheuttivat minulle tilanteen, missä minusta tuntui, ettei puheeni saanut vastakaikua, eikä sitä arvostettu. Tuntui ettei minua kuunneltu koulussa, eikä kotona. Vain kaverini kuuntelivat minua ja heillekin esitin Pellen roolia. Kun halusin päästä pois muotista ja sanoa, jotain fiksua opettajani ei antanut minulle puheenvuoroa, luokkakaverin yllyttivät minua tyhmiin temppuihin ja tunne siitä, ettei minua kuunneltu kasvoi. Hiljalleen vähensin puhettani ja minusta tuli luokkani hiljaisimpia. En enää edes halunnut puhua.

Koin muutoksen, kun kesken yläasteeni muutin äitini kanssa toiselle paikkakunnalle ja sain vihdoin tilaisuuden jättää nämä opitut roolit taakseni. Uuden paikkakunnan muutos ja uusien ystävien saanti antoi minulle kokemuksen kuulluksi tulemisesta. Opettajani antoivat minun vastata, jos viittasin ja ystävieni kanssa pystyin puhumaan oikeista asioista. Olen siitä asti ollut myös parempi kuuntelija. Se, että minua kuunneltiin ja sanojani arvostettiin, johti siihen, että myös itse halusin keskittyä ja kuunnella muita. Näiden kokemusten jälkeen olen ymmärtänyt, kuinka tärkeää on päästä ääneen ja kuinka tärkeää on oikeasti kuunnella.

Aina ennen pohdin, olenko puhunut liikaa tai liian vähän, olenko nyt outo, jos en sano mitään vai olenko mulkku, jos heitän nyt vitsin. Minusta tuntuu, että olen vasta nyt Tiimiakatemian aikana päässyt eroon näistä ajatuksista ja joillain tavalla hyväksynyt itseni kuuntelijana ja puhujana. Nykyään minusta tuntuu, että olen vain oma itseni. En ole edes pitkään aikaan pohtinut olenko ollut hiljainen, puhelias tai onko sanomissani ollut mitään tolkkua.

En aina kuuntele

Minun on pakko myöntää, etten aina kuuntele. Olen tarkkaavainen henkilö ja havaitsen helposti asioita ihmisissä. Kun ihmiset kertovat minulle hieman pitempää tarinaa, alan helposti analysoida heitä. Huomaan pienimmätkin muutokset heidän kehonkielissään ja ilmeissään. Pystyn myös aistimaan heidän tunnetilansa ja minun on helppo havaita, jos joku valehtelee. Joskus, keskityn kuitenkin liikaa omien analyysieni muodostamiseen ja minulla saattaa mennä koko jutun juju ohi. Se on epäkohteliasta ja en haluaisi tehdä niin. Olen huomannut, että kaikista paras tapa keskittyä kuuntelemiseen ovat minulle välikysymykset ja aktiivinen vastailu. En kuitenkaan aina tee sitä, miksi? Eikö minua oikeasti kiinnosta, mitä toinen kertoo ja siksi en vastaile aktiivisesti. Yritän kyllä pitää avoimen mielen kuunnellessa, mutta joskus minun on hankala keskittyä ja oikeasti kuunnella. Olen huomannut, että kahden tai kolmen hengen keskusteluissa olen yleensä todella hyvin mukana ja siksi minun helppo kuunnella, sekä olla läsnä tilanteessa. Huomaan porukan suurentuessa, että analysointi tarkkailija puoleni alkaa tulla enemmän esiin, enkä pelkästään analysoi äänessä olijaa, vaan myös sitä kuinka muut reagoivat häneen. Tiimiakatemian treenit ovat kuitenkin auttaneet minua suurissa ryhmätilanteissa oikeasti kuuntelemiseen ja keskusteluun.

Toinen syy miksi en aina kuuntele on mieleni harhailu. Tiedostan, että jos elämässäni on jokin huonosti tai mielenpäälläni on jokin asia, on minun vaikea keskittyä oikeasti kuuntelemiseen. Olen kuitenkin löytänyt keinon, jolla saan asiat mieleni päältä pois ja se on puhuminen. Kun sanon asiat ääneen ne eivät ole enää pelkästään mieleni päällä ja sen jälkeen pystyn kuuntelemaan paremmin. Aina kuitenkaan mieleni päällä ei edes ole asioita, saatan olla hieman väsynyt tai uupunut ja silloin en pysty myöskään keskittymään samalla tavalla puheeseen. Haluaisin olla se henkilö, jolle puhuessa ihmiset saisivat kokemuksen, ”vau hän oikeasti kuuntelee”.

Lopuksi

Alku käsitykseni siitä, että olen hyvä kuuntelija ei muuttunut kirjaa lukiessa, mutta huomasin paljon asioita, miten voisin olla parempi kuuntelija. Vaikka huomasin itsessäni myös paljon huonon kuuntelijan piirteitäkin en siitä harmistunut, sillä kirjassa sanottiin: ”Itse asiassa fiksut ihmiset ovat usein huonompia kuuntelijoita”.