Einari on Antti Heikkisen kirjoittama muistelma Ponssen perustajan Einari Vidgrenin sisukkaasta tarinasta tehdä omasta unelmastaan totta. Itse olen kuullut Ponssesta ja ponsselaisuudesta paljonkin, koska isäni on ollut Ponssella pitkään töissä hitsaamassa erikoisvalmisteisia metsäkoneiden koppeja Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Kuitenkaan en koskaan tiennyt, millainen tarina Ponssen takana oli. Tiesin vain sen olevan maailmalla erittäin arvostettu metsäkonemerkki. Nyt kirjan kuunneltuani Ponssen tarina avautui minulle erinomaisesti. 

Einari on uskomattoman hyvä esimerkki siitä, mihin suomalaisella sisulla ja intohimolla voi päästä. Einari oli jo pienestä pojasta lähtien halunnut itselleen traktorin, että metsähommat sujuisivat jouhevammin. Meinasi Einarilla olla niin kova työtahti, että hevoset eivät pysyneet mukana. Tottahan Einari useamman vuoden jankutuksen jälkeen sitten oman traktorin saikin. Se nyt vaan ei ollut tarpeeksi hyvä tekemään töitä tehokkaasti. Aina se oli rikki tai ei päässyt tarpeeksi vaikeisiin olosuhteisiin. Tästä Einarille tuli ajatus, että pakkohan se on tehdä itse, kun mikään olemassa oleva ei palvellut metsämiehen tarpeita.  

Einari joutui lähteä keräämään takauksia paikallisilta pankkilainaa vastaan. Onneksi Einari tunnettiin erittäin kovana työmiehenä, joten hän tarvittavat takaukset sai. Näin hän sai pääomaa ensimmäisen metsäkoneensa rakentamiseen. Komea se ei ollut, mutta lujaa tekoa. Nimi Ponsse tulikin huhun mukaan paikallisesta rähjääntyneen näköisestä, mutta erittäin uskollisesta kulkukoirasta.  

Aloittelevalla yrittäjällä oli paljon vaikeuksia, mutta kovalla jääräpäisellä uskolla omaan haaveeseensa tehdä maailman parhaita metsäkoneita sekä hyvällä tiimihengellä, jota myöhemmin kutsutaan siellä ponsselaisuudeksi, vaikeudet lopulta voitettiin. Tuntuu siltä, että Einarille hänen työntekijänsä olivat aina erittäin tärkeitä. Hän halusi pitää toimintansa läpinäkyvänä sekä hän halusi vaalia erittäin litteän, vähähierarkisen organisaation periaatteita. Kun omistaja piti huolta alaisistaan, hänen alaisensa olivat Ponssen ja Einarin tukena aina kun tilanne näytti toivottomalta. 

Mielestäni Einarin tarina on erittäin inspiroiva tarina siitä, miten mökin poika pystyy kovalla tahdolla ja uskolla omaan itseensä saavuttaa unelmansa. Lisäksi Ponsse on mielestäni erinomainen esimerkki hyvästä työympäristöstä, jossa kaikilla on todellinen halu tehdä kaikkensa yrityksen parhaaksi. Uskon tämän ponsselaisuuden olevan erittäin merkittävässä avainasemassa Einarin sekä koko Ponssen menestymiselle. 

Jäinkin tässä miettimään sitä, miten omalle yritykselle voisi saada tätä ponsselaisuutta? Ratkaisevassa roolissa on varmasti läpinäkyvyys joka suuntaan. Jos on ongelmia, niistä kerrotaan rehellisesti. Ei yritetä pimittää mitään. Luotetaan siihen, että muut ymmärtävät sitä, ettei kaikki voi mennä aina kuten elokuvissa. Tärkeintä on kuitenkin pitää kiinni siitä, mitä on sovittu. Pitää luottamuksen sellaisena, että myös vastoinkäymisten kohdalla voidaan tukeutua toisiin. Yksi iso asia, mikä kasvattaa luottamusta ja ymmärrystä toimintaan, on pitää työntekijät hyvin kartalla siitä, miten isossa kuvassa yrityksellä menee.  

Miten voisimme saada läpinäkyvyyttä Devetaan? Näen Devetan yhdeksi keskeiseksi ongelmaksi juuri sen, että meillä ei ole tietynlaista läpinäkyvyyttä toiminnassamme. En näe mitenkään mahdolliseksi tiimiliiderin johtaa tiimiä, jonka yksilöiden toiminnasta hän ei tiedä käytännössä yhtään mitään. Emme tällä hetkellä keskustele oikeastaan koskaan, mitä projekteja me toiset teemme tai miten voisimme toisiamme auttaa näissä projekteissa. Uskon, ettei meidän johtoryhmäkään tarkalleen tiedä, mitä kukainenkin meidän tiimin jäsen tekee viikkotasolla. Miksi emme rakenna organisaatioon sellaista kehystä, että kävisimme aktiivisesti läpi jokaisen tekemisiä oikeasti tarkasti? On todella helppoa sanoa, että on tehnyt sitä ja tätä viikon aikana viikkopalaverissa kun aikaa on minuutti siitä kertoa. Siinä ei kuitenkaan keretä paneutumaan mitenkään oikeasti ihmisen haasteisiin projekteissa. Meillä on pakko tulla kysymään apua haasteen edessä. Sitä ei mielestäni automaattisesti tarjota, joka johtuu tasan siitä, että kukaan ei tiedä ongelmista joiden kanssa painimme. Mikäli oikeasti haluaisimme toimivamman tiimiyrityksen, näkisin erittäin tärkeäksi osaksi johtajiemme keskustelevan vähintään viikkotasolla jokaisen tiimiläisen kanssa heidän tekemisistä sekä haasteistaan. Kun haasteita havaitaan, meidän tulisi viedä ne joko treeneihin tai sitten erilliseen palaveriin isommalle porukalle mietittäväksi. Tätä kautta kurssin korjaukselle ehdotelmat ja vastuuhenkilöt tukemaan ongelman läpivientiin. Valitettavasti en jaksa kuitenkaan uskoa, että johtoryhmämme viitsisi nähdä viikkotasolla niin paljon vaivaa tiimimme kehittämisen eteen, että tällainen tulee enää tässä vaiheessa opiskeluita toteutumaan.