Henrik Dettmann on tullut suomalaisille tunnetuksi Susijengin päävalmentajana, joka on nostanut suomalaisen koripallon aivan uudelle tasolle. Jo teini-ikäisenä valmentajauransa aloittanut Dettmann kertoo kirjassa, kuinka  hänen valmennustyylinsä- sekä filosofiansa on kehittynyt vuosien saatossa hyvin erilaiseen suuntaan kuin hänen uransa alkuvaiheessa. 1980-1990 luvun taitteen koripallopiireissä hänet tunnettiin varsinaisena höyrypäänä ja vaativana valmentajana, jonka valmennusfilosofia perustui vahvasti kovaan treeniin ja kuriin. Tästä emme voi Dettmania syyttää ottaen huomioon trendin joka vallitsi noihin aikoihin nimenomaan johtamisen saralla. Tänä päivänä tilanne on aivan toinen. Dettman on hyvin yksilöjohtoinen valmentaja ja johtaja, joka pyrkii päivittäin saamaan pelaajista parhaan irti itseään jalustalle nostamatta.

Kirjassa Dettman kertoo hänen 4k:n johtamistyökalustaan. (4k=kysely, kuuntelu, kannustaminen, kiittäminen.) Yksilölähtöisessä johtamisessa johtajan on tärkeää tuntea johdettavansa ja tietää, mikä juuri tätä yksilöä motivoi. Kun tämä on johtajalle selvää, hänen ei tarvitse kuin näyttää suunta johdettavalle ja tämä toteuttaa. Tietyssä vaiheessa kun valmennettava on noussut tarpeeksi korkealle tasolle, johtaja ei enää välttämättä anna edes suuntaa valmennettavalle, vaan auttaa tätä oppimaan jättämällä valmennettavalle tilaa itse oivaltaa ratkaisu Hyvän johtajan tehtävä onkin auttaa muita loistamaan, ei suinkaan loistaa itse. Tässä asiassa löytyy kuitenkin oma vastakkainen kuppikuntansa, jossa johtajat pyrkivät johtamaan korostaen itseään ja omaa brändiään sen sijaan, että pyrkisi saada muut loistamaan. Dettman kertoo törmäävänsä jatkuvasti yhteen luonteenpiirteeseen, jota johtajalta odotetaan. Tämä luonteenpiirre on empatiakyky. Hyvän ja modernin johtavan on pystyttävä laittamaan itsensä toisen saappaisiin ja kyettävä ajattelemaan miltä toisesta tuntuu. Dettman myös huomauttaa, että empatiakyvyttömälle johtajalle pitää muistaa antaa palautetta, jotta tässä voi kehittyä.

Toinen Dettmanin suuri vahvuus valmennuksessa on pelaajien roolitus. Se, kuinka aivan kakkoskorin pelaajista onnistuu rakentamaan voittavan ja aidosti kilpailukykyisen joukkueen on lähestulkoon taidetta. Tämä kaikki perustuu nimenomaan siihen, että Dettman oikeasti tuntee pelaajat ja luottaa heihin. Dettmannin mukaan on huomattavasti tärkeämpää korostaa yksilöiden vahvuuksia sen sijaan, että pyrittäisiin koko ajan kehittämään heikkouksia. Kaikkien ei aina tarvitse osata kaikkea, vaan riittää, että hoitaa oman leiviskänsä kunnialla ja antaa joka tilanteessa 100%.

Kirjasta nousi vielä yksi pointti esiin ja se liittyy tiimin kulttuuriin ja siihen, kuinka sitä luodaan. Dettmanin mukaan tärkeintä ei ole kalliit mökkiviikonloput tai muut vastaavat hienot virkkarit, vaan ihan jokapäiväiset pienet arkiset teot. Yhteiset lounashetket, kahvitauon vietto, yleisten kuulumisten jako ennen työpäivän alkua yms. Näillä pienillä teoilla syntyy välittämisen kulttuuria joka taas saa aikaan yhteenkuuluvuuden tunteen. Tämä luo sitoutuneisuutta ja luottamusta, joka taas saa aikaan parempia tuloksia. Ei tämä siis mitään rakettitiedettä ole, vaan hyvä ryhmähenki luodaan läsnäololla that’s it!