Luin tämän kirjan saadakseni lisää tietoa viihteestä urana, ja siitä miten omat koomiset kyvyt voi valjastaa elannonteko -keinoksi. Miten voin hyödyntää aivojeni alkukantaisen hunter-gatherer osan aivoistani joka metsästää jokaisesta tilanteesta komiikkaa? Miten yksi lempinäyttelijöistäni ja koomikoista, onnistui siinä minkä koen miltei saavuttamattomaksi? Koen että viihde-alalla voisin päästä hyödyntämään omia lahjojani, mutta en ole varma miten edetä. Tästä kirjasta yritin saada konkreettisia steppejä menestykseen, mutta tajusin kirjaa lukiessani jokaisen matkan näinkin luovalla alalla olevan erilainen. Ei ole selviä askelia joita ottaa, ei ole mitään selkeää kaavaa menestykseen. Tämä taitaa tosin pitää paikkansa lähes kaikessa, varsinkin yrittäjyydessä.

Bobin tapauksessa matka alkoi Chicagossa, stand-up lavoilla. Bob ei pelännyt ”bombaamista” -eli sitä hiljaisuutta joka seuraa vitsiä, joka ei yleisön kanssa resonoinut. Olen itse ehkä täysin päinvastainen tapaus, ja kirjassa Bobin kuvailema heinäsirkkojen siritys kuulosti kauhuskenaariolta. Vertaisin tätä ehkä akatemialla omien ideoiden projekteiksi muuntamiseen. Mitä jos mokaan tiimin talouden totaalisesti, tai saan kultamunaus -palkinnon? Se sai kuitenkin ajattelemaan, että mitä sitten jos en onnistu? Enhän minäkään jää vatvomaan muiden ”epäonnistumisia” päivätolkulla. Ei kukaan tolkuissaan oleva tee niin. Yksi akatemian suurimpia oppeja on tähän mennessä ollut kuinka suuressa arvossa epäonnistumisia pidetään. Jos ei uskalla epäonnistua, ei uskalla yrittää. Ja jos ei uskalla yrittää, ei voi onnistua. Jotkin asiat vaan pitää oppia kantapään kautta.

Ehkä eniten ihailtavaa kirjaa luettaessa oli, kuinka valmis Bob oli jakamaan- jopa syleilemään omia epäonnistumisiaan. Hän korostaa myös sitä, kuinka hän pyrki olemaan helppo ”ei”. Saadessaan soiton jossa hänelle kerrottiin, ettei hänen ensimmäinen TV:seen päässyt sketsi-ohjelmansa saisikaan neljättä kautta, hän vastasi: ”That’s okay, thanks. Let’s keep in touch”, ja palasi kirjoituskoneensa ääreen. Salaisuus tuon helpon ”ei”:n takana oli syvä luotto hänen omiin kykyihinsä, ja kykyyn synnyttää uusia ideoita. Kielteisistä vastauksista ja epäonnistuneista yrityksistä Bob sai energiaa luoda uutta, vielä parempaa. “One trick for surviving Hollywood’s beatdown is to keep making new things despite every ‘no.’ ” -Bob kirjoittaa.

Aikansa ”epäonnistumisia” kartuttaneena (hänen sanansa, ei minun.), Bob tutustui improv -komiikan opettajaan sekä impressio -taituri Del Closeen. Del Closen tavattuaan Bobille avautui paljon uusia ovia, muun muassa kirjoittajan rooli Saturday Night Live – ohjelman parissa. Okei, taas yksi ”oikeassa paikassa oikeaan aikaan” -tyyppi, ajattelin tähän kohtaan kirjaa saavuttuani. ”Taas jonkun muun onnistumisten hyödyntäjä”. Totuushan ei tietenkään ole noin yksiselitteinen, muiden menestys on aina helppo pelkistää jos lähtee luottamaan omiin katkeriin ajatuksiinsa. Kirjahan ei suoraan tätä opeta, mutta tähän realisaatioon saavuin sivulla 132. Lähden turhaa usein vertailemaan itseäni jo onnistuneisiin tyyppeihin ja mietin, ”Mitä tuo tyyppi teki eri tavalla, miksen minä?”. Totuushan on vaan se, että en ole vielä yrittänyt läheskään yhtä paljon, kuin esimerkiksi Bob. Ennen Del Closen tapaamista takana oli useita keikkoja olut palkalla, vitsejä jotka eivät saaneet nauruja, sekä välirikkoja kollegoiden kanssa. Epäonnistumiset ovat osa matkaa, eikä historiassa ole monia esimerkkejä tyypeistä jotka onnistuivat heti vailla epäonnistumisia. Tuuri tietenkin pelaa aina myös osansa, mutta mitä tuuri oikein on?

Haluankin nyt syventyä tuuriin, ja sen käsitykseen nyky-yhteiskunnassa. On helppo todeta että joku menestyksekäs tyyppi on vain onnekas, perehtymättä heidän matkaansa sen enempää. Samalla joku joka epäonnistuu nähdään usein vain epäonnekkaana. Jo sarjakuvat istuttivat päähän ajatuksen siitä, että on olemassa Hannu Hanhia, ja Aku Ankkoja. Aku on Hannulle katkera, koska Hannu nyt vain on synnynnäisesti onnekas, ja Aku itse synnynnäisesti huonotuurinen. Jokainen epäonnistuminen peilataan Hannun onnistumisiin, ja jokainen Hannun onnistuminen hierotaan Akun naamaan, välillä kirjaimellisesti. Uskallan väittää tämän vastakkainasettelun onnistujista ja epäonnistujista, sekä ajatuksen synnynnäisestä onnesta ja epäonnesta aiheuttaneen mittaamatonta vahinkoa yleiseen käsitykseen siitä, kuinka saavutettavissa menestys oikeasti onkaan. Ensimmäisen vastoinkäymisen kohdatessaan, kuinka moni on lannistunut siinä uskossa ettei vaan satu olemaan onnekas, ja vakuuttaa itsensä olevan oman elämänsä Aku Ankka? Kuinka moni on epäonnistuessaan ottanut tähtäimiinsä jonkun jo onnistuneen, sen sijaan että koettaisi oppia virheistään? Huomio: tämä ei ole Aku Ankka vihakirje. Kiitos Akulle ja kavereille lukuisista tunneista vessaseurana.

Vaikken löytänytkään tästä kirjasta selkeitä avaimia menestykseen, sain paljon arvokkaita oppeja sekä oivalluksia. Tämä kirja siis toimi tietynlaisena ”avaimena” omiin ajatuksiini, ja siten myös avaimena tulevan menestyksen mahdollistamiseen. Vaikka joku on ehkä voinut olla se oikea tyyppi, oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, täytyy muistaa että ollaksesi tuo tyyppi, täytyy sinun ensin laittaa itsesi paikkoihin, mahdollisimman moniin paikkoihin, mahdollisimman monta kertaa.

Bobin periksiantamattomuus, ja omiin kykyihinsä luotto inspiroi. Olen taitava antamaan periksi, mutta yritän kuitenkin parhaani jatkossa, täällä akatemialla, yrittäjyyden yrittämisen yrittämisessä. Ja vaikka en onnistuisi, yritän ainakin muistaa että me ei kuitenkaan olla missään Ankkalinnassa.