Seuraavana johtajuusaiheisena kirjana listalleni päätyi Älä ole pomo – Mika D. Rubanovitsch. Tässä melko tuoreessa teoksessa käsitellään modernia johtajuutta mm. digitaalisuuden ja markkinoinnin näkökulmista. Mielestäni teoksen sisällön olisi voinut tiivistää pienempäänkin pakettiin, sillä välillä teksti tuntui puuduttavalta ja itseääntoistavalta.

Useiden ottamieni johtamishaasteiden tueksi sain tästä kirjasta kyllä hyviä ajatuksia. Moderni johtamistapa kiinnostaa minua; haluan oppia erilaisista ihmisistä ja heille sopivista johtamistyyleistä. Rubanovitschin määritelmän mukaan modernin johtajan tulee olla perillä asiakkaasta, organisaatiosta ja henkilöstöstä.

Tulevaisuudessa johtamistarve ei lopu vaan se muuttaa muotoaan. Hierarkia kääntyy ylösalaisin ja sitä puretaan. Uudenlaisissa organisaatioissa avainasemassa ovat ketteryys, joustavuus sekä itseohjautuvuus. Johtajalta vaaditaan ihmistuntemusta ja sen mukaista joustamista. Ihmiset tiedostavat oman arvonsa ja taitonsa, joten mikä tahansa pomottelu ei useinkaan mene läpi. On johtajuutta antaa oikeaa tukea ympärillään oleville ihmisille, Rubanovitsch kertoo lainatessaan Liverpoolin valmentajaa Jürgen Kloppia.

Haluan nyt avata enemmän itseohjautuvuutta, jota kirjassa käsiteltiin melko paljon. Itseohjautuvuudella voidaan tarkoittaa erilaisissa organisaatioissa täysin erilaisia toimintoja. Tämän vuoksi jokaisen itseohjautuvuutta ajavan työyhteisön on keskusteltava yhdessä ja selkeytettävä sen tarkoitus juuri kyseisessä yhteisössä. ”Itseohjautuvuus” termin kanssa tulee olla varovainen, sillä sen ei pidä tarkoittaa itsestään ohjautuvuutta. Se ei tarkoita sitä, että kaikki on tehtävä itse ja oma-aloitteisesti. Ei tule unohtaa tuen ja yhteisten ajatusten merkitystä. Itseohjautuvuus on parhaimmillaan motivoivaa ja palkitsevaa, kehittävää sekä rohkaisevaa. Toimivana se voi saada työntekijän tuntemaan työnsä merkitykselliseksi, arvojensa mukaiseksi. Tämä ilmiö työn merkityksellisyydestä trendaa yhä näkyvämmin ja uskon sen vain voimistuvan jatkossa.

Harmillisen usein itseohjautuvuuden korostaminen organisaatioissa päätyy kuitenkin kuormittumiseen ja epäonnistumisen kokemuksiin, mikäli sen johtaminen on huonoa. Johtaminen on huonoa, kun itseohjautuvuuden merkitys on epämääräinen kaikille. Itseohjautuvuuden johtaminen on tärkeää, mutta vaikeaa. Johtajat eivät johda massoja, vaan yksilöitä, joten hekin tarvitsevat apua. Siispä työntekijän on tultava johtajaa vastaan ja toisinpäin. Vuorovaikutus- ja viestintätaidot ovatkin johtajan tärkeimpiä ominaisuuksia.

Miettiessäni omia kokemuksiani työntekijänä, huomaan että minulla on ollut tähän asti vain pomoja johtajien sijaan. En ole osannut ajatella menneissä työpaikoissani, että olisi olemassa tapoja tehdä toisin, paremmin. Huomaan kiinnittäväni aikaisempaa enemmän huomiota johtoportaiden väliseen viestintään ja vuorovaikutukseen. Usein huomaan turhautuvani, kun johdon ja työntekijöiden välillä on niin suuri kuilu. Onnekseni olen rohkea tuomaan ajatuksiani esiin, kunhan ajatus on tarpeeksi vahva. Tämä mahdollistaa sen, että voin vaikuttaa itse kehitykseen, onhan se myös minun tehtäväni.

”Itseohjautuvan johtamismallin yksi suurimmista vahvuuksista on, että se haastaa johtajakeskeisyyden onnistumisen edellytyksenä. Samalla se tarjoaa johtajalle mahdollisuuden päästää irti täydellisen hallinnan illuusiosta.” – Rubanovitsch

Tiimiakatemialla tekeminen on itseohjautuvaa ja täten usean meistä johtamistapakin sen mukaista tai ainakin pitäisi olla. Olen miettinyt omaa johtamistapaani tiimissämme kirjan avulla. Johtajana otan usein liikaa vastuuta enkä oikein osaa jakaa sitä muille. Olen saanut kuulla tästä jo usean vuoden ajan ja se tuntuu olleen pitkään oma heikkouteni. Viimeksi edellisellä viikolla olleissa palautetreeneissä sain aiheesta palautetta enkä ihmettele sitä yhtään, sillä tuntuu, että tapani on vain korostunut viime aikoina. Kirjassa sanotaan, että vastuun antaminen edellyttää luottamusta, ihmisymmärrystä sekä rohkeutta, sillä kontrollista luopuminen ei ole helppoa. Tunnistan todella vahvasti itsessäni tuon kontrollin tarpeen. Samalla huomaan toivovani enemmän itseohjautuvuutta muilta tiimiläisiltäni, vaikka en ole itse antanut siihen edes mahdollisuutta. Vien jatkuvasti tilaa muiden oppimisesta, kun ajattelen hoitavani asiat itse paremmin. Eihän se nyt niin saa toimia — nyt on minun aikani päästää irti tuosta täydellisen hallinnan illuusiosta.

Tiimissämme on paljon erilaisia ihmisiä, jotka toivovat sekä tarvitsevat erilaista johtamista itselleen. Haasteena meille jokaiselle vertaisjohtajina onkin oppia ymmärtämään muita ja kohdata toisiamme sen mukaisesti.

Kirja vahvisti ajatuksiani modernin johtamistavan toimivuudesta. Perusvarmaa settiä johtajuudesta kiinnostuneille. Aiheeseen jo valmiiksi perehtyneille en tätä ehkä enää suosittelisi.