Hyvän historia 

“Jos tehdään elokuva miehestä, joka sieppaa naisen ja pitää tätä viisi vuotta
 lämpöpatteriin kahlehdittuna – kuten on tapahtunut menneisyydessä ehkä kerran – sitä sanotaan kirpaisevan
realistiseksi yhteiskunta-analyysiksi. Jos tehdään sellainen elokuva kuin Love Actually – Rakkautta vain, joka käsittelee ihmisten rakastumista, ja Britanniassa on päivittäin ehkä noin miljoona rakastuvaa ihmistä, sitä sanotaan sentimentaaliseksi kuvaukseksi epärealistisesta maailmasta.”
–Richard Curtis 

Kuuntelin Jannen inspiroimana Rutger Bregmanin kirjan Hyvän historia. Kirjassa kerrotaan ihmisen kasvusta metsästäjä-keräilijästä – Homo papista – nykypäivään. Kirja sai minut muun muassa vähentämään uutisten lukemista, uskomaan omaan vilpittömyyteeni ja selvittämään ihmissuhteen, joka oli mennyt solmuun negatiivisten olettamusten takia.  

Itsekkyys 

Lähtökohtaisesti ihmiset uskovat, että oman navan tuijottaminen, uhriutuminen ja saavutetuista eduista kiinnipitäminen ovat luonnollinen tapa toimia ja siksi oikein. Kärsimyksellä ja pahuudella mässäilevät uutiset saavat mediassa eniten tilaa ja käännymme toisiamme vastaan, koska luulemme muiden olevan lähtökohtaisesti vastustajiamme. Kulutamme sisältöä, joka palvelee uskomustamme omasta paremmuudestamme, koska onhan se nyt tyydyttävää. Kuulin tämän kirjan kautta useammasta tutkimuksesta, joita ei julkisesti spekuloida lainkaan, koska ne todistavat ihmisten olevan lähtökohtaisesti hyviä, epäitsekkäitä, kilttejä ja rehellisiä. Esimerkiksi psykologian opetuksessa vuosikymmeniä käytetty tutkimus, jossa nuoria opiskelijoita laitettiin larppaamaan vankilaelämää niin, että puolet porukasta oli vankeja ja puolet vartijoita, on myöhemmin todistettu manipuloiduksi, tutkijan omaa hypoteesia tukevaksi teatteriksi, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen käyttäytymispsykologian kanssa (Stanfordin vankilakoe). Kokeessa väkivaltaista vartijaa varsin menestyksekkäästi näytellyt Dave Eshman on kertonut myöhemmin, että hän oli pitänyt rooliaan lähinnä improvisaatioharjoituksena ja näytellyt kokeessa sitä, mitä oletti tutkijaryhmän häneltä odottaneen.  Myös muut tutkimukseen osallistuneet koehenkilöt sekä tutkimusavustajat ovat kertoneet kokemuksestaan. He olivat yhtä mieltä siitä, että tutkimus oli toteutettu täysin tutkijan oman ennakko-oletuksen pohjalta ja koko tutkimuksen ajan tilanteita manipuloitiin näyttämään tutkijan hypoteesia todeksi. 

Käyttäytymispsykologia 

Toinen mieleen jäänyt esimerkki kertoi “tosielämän kärpästen herrasta” eli poikaporukasta, joka ajautui autiolle saarelle 15 kuukaudeksi. Pojat elivät saarella sovussa ja pitivät huolta toisistaan ja itsestään koko haaksirikon ajan toisin, kuin Nobelin kirjallisuuspalkinnonkin saaneessa William Goldningin Kärpästen herra –romaanissa. Kärpästen herra kertoo englantilaispojista, jotka haaksirikkoutuvat autiolle saarelle ja pikku hiljaa heidän sivistyksensä alkaa rapautua ja he muuttuvat täysin epäinhimillisiksi julmureiksi. Kärpästen herra kuuluu monien yliopistojen ja koulujen kirjallisuuden opintoihin, mikä antaa osviittaa sen painoarvosta ja sitä käytetään jopa johtamispsykologian oppimateriaalina. Tämä on hurjaa, sillä ei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että tällä täysin fiktiivisen teoksen antamalla ihmiskuvalla olisi todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Päinvastainen näyttö sen sijaan on olemassa. Jostain syystä tässä – kuten monissa nykypäivänkin tapahtumissa – hyvyyttä ja empaattisuutta pidetään poikkeuksena, joka jää marginaaliin niin mediassa, kuin ihmisten ajattelussakin.  

Uutiset 

Bregman puhuu paljon uutisten haitallisuudesta. Hän vertaa uutisia huumeisiin, jotka ovat kaikkien saatavilla. Pitkäaikainen uutisoinnin trendi on, että julmuuksista, petoksista, sodista ja ihmisten epärehellisyydestä uutisoidaan isolla volyymilla. Tällainen uutisointi myrkyttää ihmiskuvaa ja rasittaa psyykettä. Huomasin kirjaa lukiessani olevani itsekin koukussa kauhukontenttiin, jota kulutin päivittäin huomattavia määriä. Päätin kokeilla uutisten lukemisen lopettamista joksikin aikaa, mikä on osoittautunut varsin hyväksi ratkaisuksi. En kertakaikkiaan pysty perustelemaan itselleni miksi tarvitsisin tietoa jonkun julkkiksen pettämisreissuista, rikkaiden veropetoksista tai yritysten konkursseista. Luen paljon mieluummin ajatuksella koottuja laajempia reportaaseja, joita ei ole tarkoitettu klikkiotsikkomyyntiin. Sodan, terrorismin ja onnettomuuksien kuvaukset iltapäivälehdissä painottuvat uhrien määrästä ja kauhusta spekulointiin, mutta ne eivät tarkastele näitä ilmiöitä kokonaisuuksina, joista voisi oppia jotain.  

Ihmisyys 

Ihminen on eläin, jonka oppimiskyky on huumaava. Peilaamme jatkuvasti itseämme toisiin ja pyrimme – sekä tietoisesti, että tiedostamatta – toimimaan samankaltaisesti lajitovereidemme kanssa. Yksi suurimmista eroistamme muihin lajeihin on silmät, jotka oavt muodostuneet niin, että pystymme havaitsemaan mihin toinen katsoo. Toinen merkittävä ihmisen piirre on kykymme olla häveliäitä. Emme halua tietoisesti saattaa itseämme tai meille tärkeitä ihmisiä huonoon valoon muiden silmissä. Kuitenkin ihmisiä, jotka ovat oppineet käyttäytymään häpeämättömästi muiden kustannuksella pidetään monesti jonkinlaisina sankareina ja määrätietoisina suunnannäyttäjinä. Onko oikeasti hyvä asia, että joku pystyy häätämään kilpailijat ympäriltään ja haalimaan itselleen niin paljon valtaa, että voi määrätä muiden olemassaolosta tai elinolosuhteista?
Ihmisen kykyä peilata itseään muihin ja oppia muilta käytetään mielestäni erittäin hyvin hyödyksi tiimioppimisen mallissa. Tiimiakatemia on ympäristö, jossa jokainen voi tuoda omalla panoksellaan merkittävää oppia koko yhteisölle, vaikka panos olisi kuinka pieni. Ajattelin opintojen alussa, ettei välttämättä ole hyvä, että tiimejä on niin paljon, koska pelkäsin sen johtavan epäterveeseen kilpailuun tiimien välillä. Olen kuullut ja nähnyt tilanteita, joissa tiimien sisällä koitetaan pimittää asioita muilta tiimeiltä kilpailun pelossa, mutta myös nähnyt jakamiskulttuurin hedelmällisyyden. Ajattelenkin, että tiimiakatemialla pitäisi vielä enemmän painottaa tiimien välisen yhteistyön merkitystä ja sitä, että muut tiimit eivät ole oikeasti relevantti uhka kenenkään olemassaolole tai bisneksille. Jos aidosti uskomme ihmisen luontaiseen hyvyyteen ja vilpittömyyteen, saamme paljon enemmän yhdessä aikaan ja osallistettua ihmisiä paremmalla prosentilla projekteihin ja oppimiseen. 

Odotukset ja johtaminen 

1900-luvun alussa kehittyi yrityshallinnon tieteenala, joka perustui hobbesilaiseen ihmiskuvaan. Siinä ihmisten uskotaan olevan luonnostaan ahneita, minkä vuoksi he tarvitsivat johtajia motivoimaan heitä erilaisin keinoin suoriutumaan elämässään tehokkaammin. “Pankkiirit saivat bonuksia, koska silloin he työskentelivät kovemmin, etuuksia leikattiin, jotta ihmiset saataisiin ylös sohvilta, lapset saivat arvosanaksi tyydyttävän, jotta he tekisivät parhaansa paremmin. ”Tämä liittyy vahvasti edelleenkin vallalla olevaan käytäntöön palkitsemisesta ja motivoinnista. Jotkut uskovat enemmän “keppiin” ja jotkut “porkkanaan”. Yhteistä näille näkemyksille on se, että kumpikaan ei usko ihmisen motivoituvan itsestään. Kirjassa puhuttiin Stanfordin yliopiston professori Chip Heathin käsitteestä “ulkoisen motivaation ennakkoluulo”. On tutkittu, että ihmiset olettavat muiden tekevän alavalintoja ja töitä vain rahan takia, vaikka olisivat itse hyvinkin vahvasti sisäisesti motivoituneita tekemään ja opiskelemaan juuri valitsemaansa asiaa. Bregmanin mukaan kapitalismi perustuu juuri tälle kyyniselle ihmiskuvalle. Frederick Taylorin (yksi ensimmäisistä yrityskonsulteista) toteamus, että työntekijät haluavat työnantajaltaan hyvää palkkaa ennen mitään muuta on ollut suosittu näkemys yrityselämässä ja politiikassa jo todella pitkään. Hänen näkemyksensä mukaan suorituksia tuli mitata mahdollisimman tarkkaan, jotta työ olisi mahdollisimman tuottavaa ja työntekijöiden tuli olla typeriä ja välinpitämättömiä – ajattelemattomia robotteja. Nykyään tuo ajatus on alkanut jo jonkin verran väistyä, mutta “kepit ja porkkanat” –ajatus on edelleen kaikkialla nähtävissä. Tämä heijastuu nähdäkseni myös Tiimiakatemialla työskentelyyn; Kaikkien on tehtävä esimerkiksi tietty määrä kirjapisteitä saadakseen opintokirjaukset kasaan, vaikka monet voisivat tehdä enemmän motivoivia tehtäviä paremmalla tuottavuudella ja saada muiden opiskelemista teorioista samat opit, kuin tuskallisesti luetuista kirjoista ja väkisin väännetyistä kirjaesseistä. Tähän on onneksi tulossa muutos ja ymmärrän, että koululaitoksen puolelta vaaditaan kaikkien tekevän tietyn määrän samankaltaista työtä opintojensa eteen, vaikka se ei yrityksen näkökulmasta olisikaan järkevää.
Oppilaitokset ja nykyajan työelämä tukevat ajatusta, että ihmiset eivät ilman palkkiota tai rangaistuksen uhkaa tee mitään. Kirjassa kuitenkin annettiin hyvin oivaltavia esimerkkejä asioista, joita ihmiset jatkuvasti tekevät, vaikka niihin ei liitty minkäänlaista palkkiota tai pakkoa. Hankimme lapsia, mikä on rankkaa, teemme vapaaehtoistyötä, vaikka siitä ei saa palkkaa ja kiipeämme vuorille, vaikka se on vaikeaa. Teemme jatkuvasti asioita, joista ei saa rahaa ja jotka voivat olla äärimmäisen uuvuttavia, vaikka kukaan ei pakota. Kyseessä on sisäinen motivaatio. Kirjassa lainattujen tutkimusten valossa ulkoisten kannustimien käyttäminen lisää tuottavuutta siinä mielessä, että ne auttavat tekemään tehokkaammin aina vain samaa, mutta luovuus kärsii. Tämä näkyy mielestäni ongelmallisena tiimiakatemian tavoitesysteemissä. Toki paljon puhutaan siitä, että täällä voi opiskella juuri sitä mitä haluaa, mutta esimerkiksi kirjapisteissä ja asiakaskäynneissä itselläni – ja tiedän, että myös monella muulla – määrälliset tavoitteet syövät motivaatiota panostaa oikeasti isosti siihen mitä haluaa oppia ja tehdä. Asiakaskäynneillä saatetaan käydä ihan vain, koska niitä pitää olla tietty määrä tai kirjapisteitä haaliakseen luetaan mitä sattuu helpolta vaikuttavia kirjoja, joiden reflektointi jää todella pintapuoliseksi ja teennäiseksi. Olisikohan sisäisen motivaation tunnistamiseen ja hyödyntämiseen olemassa vieläkin enemmän keinoja, jotta mahdollisimman moni voisi oikeasti löytää potentiaalinsa tiimiakatemialla? 

Kontakti 

Bregmanin nostamien tutkimusten ja kokemusten mukaan käytännössä kaikki ihmisten väliset ongelmat juontavat juurensa kontaktin puutteeseen. Muukalaisviha, epäluuloisuus ja itsekkyys muiden kustannuksella vähenevät aina, kun kontaktia lisätään osapuolten välillä. Tästä hyvä esimerkki on Nelson Mandelan toiminta Etelä-Afrikan sisällissodan ehkäisemisessä. Hän toi vastapuolten johtajat toistensa lähelle, pakotti heidät näkemään toistensa inhimillisyyden ja sai näin lopulta heidät perääntymään sota-aikeistaan. Kontaktin puutoksen aiheuttamat ongelmat ovat tänä vuonna näkyneet todella paljon myös meidän toimintaympäsristössämme. Itse ainakin huomaan useammin ajattelevani negatiivisesti sellaisistakin ihmisistä, joiden kanssa ei ole ollut aikaisemmin mitään ongelmaa. Olen tulkinnut tämän johtuvan siitä, että kun toisia ei näe, niin kaikki kanssakäyminen on paljon vajaampaa. Kommunikaatio monien kanssa on lähinnä omaa päänsisäistä keskustelua, jossa toisella osapuolella ei oikeasti ole mahdollisuutta vaikuttaa siihen miten hänestä ajattelen, eikä se tyydytä sosiaalisuuden tarvetta. 

Bregman – vaikka ei pidäkään self help –oppaista – antaa kirjan lopussa kymmenen ohjetta parempaan elämään. 

1. Jos et ole varma, lähde hyvästä 
2. Ajattele win-win –skenaarioina 
3. Paranna maailmaa, esitä kysymys 
4. Hillitse empatiaa, treenaa myötätuntoa 
5. Yritä ymmärtää toista, vaikka se menisi yli ymmärryksen 
6. Rakasta lähimmäistäsi, kuten muut rakastavat lähimmäisiään 
7. Vältä uutisia 
8. Älä lyö natsia 
9. Tule kaapista, älä häpeä hyvää 
10. Ole realistinen 

Tämän kirjan suurin anti oli se, että se pakotti kyseenalaistamaan omaa käsitystä ihmisistä ja ihmisyydestä. Sain tästä myös todella hyvää näkökulmaa siihen, miten kohtaan uusia ihmisiä ja tilanteita elämässäni. Perusteet suhtautua lähtökohtaisesti negatiivisesti ihmisiin kärsivät tämän kirjan myötä valtavia kolauksia. Voin suositella kirjaa kaikille, jotka haluavat kehittää taitoaan ajatella ja ravistella maailmankatsomustaan.