Mieti 5 lähintä ihmistäsi – oletko näiden henkilöiden summa?

Tämä oli yksi check out -kysymyksistämme eräässä treenissä. Kysymys oli mielenkiintoinen, ja pohdin sitä vielä treenien päätyttyäkin; kuinka paljon minuun vaikuttaa muut ihmiset? Vaikka tiedostan, että kasvatuksella ja ympäristöllä on suuri merkitys, niin tajuanko edes, miten paljon osa minua on muovautunut vain muiden ihmisten läsnäololla? Erityisesti olen pohtinut tätä siitä syystä, että olen hyvin alistuva persoona; minuun on helppo vaikuttaa ja luoda paineita. Vertailen itseäni jatkuvasti muihin ja tunnen helposti kateutta.

Yksi Tiimiakatemialla vallitsevista ”energioista” tuntuu olevan pöhinä. Tiimiyrittäjät kipittelevät toimistolla kuin pienet muurahaiset napaten kahvia ja jutellen bisnesasioista. Siellä ollessa on vaikea olla tarttumatta tähän energiaan; tulee heti tunne, että pakko sitä on itsekin tehdä jotain. Vaikka tälläinen yleinen habitus onkin lähtökohtaisesti innostava, voi joskus se tuntua väkinäiseltä ja jopa kuormittavalta; välillä sitä tajuaa olevansa pää kolmantena jalkana menossa, vaikka ei haluaisi, vaan kokee painetta suorittaa.

On hullua, miten myös Tiimiakatemia on kuorinut minusta esiin tietynlaista dynaamisuutta; olen aina ollut melko lempeä ja seesteinen tyyppi, joka haluaisi, että asiat käsiteltäisiin käsi sydämellä ja Amor olkapäällä istuen. Yhtäkkiä huomaankin välillä iskeväni katteja pöytään ja läiskimällä käsiä jauhaen vähimmäisvaatimuksista ja siitä, miksi hommat sakkaavat. En sano, että tämä piirre on huono, mutta se ei tunnu olevan autenttista Soikkua. Olenkin kamppaillut sen kysymyksen kanssa, onko tämä piirre varsinaisesti negatiivinen, vai onko se vain itselleni vieras? Tietyllä tavalla koen tämän piirteen myös kasvattavana, ja se on varmasti nykymaailman työelämässä ja ihan ylipäänsä aikuisuudessa hyvä ominaisuus, kunhan se pysyy aisoissa.

Kiinnostuttuani tämän erään dialogitreenimme jälkeen aiheesta, päätin ottaa lukuuni kirjan ”Vaikutuksen alaisena”. Kirjassa puhutaan nimenomaan muiden ihmisen vaikutuksesta sinuun, luottamusongelmista, sosiaalisista ansoista, vallankäytöstä ja pelaamisesta.

”Vaikeat tilanteet voivat tuntua sosiaaliselta miinakentältä”, oli yksi fraasi kirjassa. Ja samaistun tuohon niin paljon, sillä konfliktitilanteet ovat niitä, joissa omaa suhtautumista muihin sekä itseeni koetellaan toden teolla. Kun joku asia ei mene itsellesi kaikkein mieluisammalla tavalla ja saatat jopa järkyttyä toisen tavasta suhtautua johonkin, ei itsellänikään ole aina helppoa olla lempeä ja empaattinen. On hurjaa, miten paljon jotkut saattavat alkaa kieroilemaan ja kääntyä jopa omaa läheistä ystävää vastaan vain ajaakseen omaa etuaan. Joskus sen tekee myös sosiaalisesta paineesta.

Muistan varsinkin nuoruudessani, että olin helposti tietynlainen sanansaattaja kahden ihmisen välillä. Draamat ja riidat kuuluvat tietysti teini-ikään, mutta oli rankkaa, kun kaksi itselleni tärkeää ihmistä kääntyy toisiaan vastaan; ja minun olisi ikään kuin kuulunut valita puoleni. En ikinä valinnut puolta, sillä pelkäsin tulevani toisen ihmisen hyljeksimäksi, vaan olin ikään kuin viestimiehenä molempiin suuntiin; raportoin aina toisen sanomiset toiselle, mutta yritin olla aina mahdollisimman objektiivinen. Lopulta totesin, miten lapsellista tällainen on ja en todellisuudessa ole luottamuksen arvoinen, jos yritän nuoleskella molempiin suuntiin. Myöhemmin olen oppinut sen, että kahden ihmisen väliset riidat eivät kuulu itselleni, ja on parempi jättäytyä draamasta kokonaan pois, kun juoksennella sitä väliä.

Joukkoon kuulumisen tunteen hakeminen saa ihmisen välillä täysin valtaansa. Mikään ei ole niin pelottavaa, kuin uudessa porukassa oman paikkansa hakeminen. Tiimiakatemialla varmasti isoin perhosfarmi on vatsassani ollut tiimijakopäivänä; mitä jos tiimin sisällä syntyy heti kuppikunnat? Entä jos olen persoona, jota kukaan ei koe omanlaisekseen ja näin jään ulkopuolelle?

Vaikka toki kuppikuntien syntyminen on luonnollista, säikähdin vähän, kun niitä ehkä hieman syntyi. Onneksi tajusin sen olevan hyvin normaali osa prosessia. Osasin myös olla luottavainen sen suhteen, että tiimistä halutaan yhteneväinen ja tiivis porukka, ja kolmessa vuodessa sellainen myös syntyisi. Ekan kevään aikana jo tunsin Heigan olevan kuin pieni perhe. Toki välillä huomaan edelleen myöntyväni helposti muiden tiimiläisteni mielipiteisiini, sillä en halua, että muut kokevat minut ”selkäänpuukottajana”, vaan että ajan oman porukkani etua. Tämänkin kanssa olen kamppaillut paljon; missä vaiheessa eriävä mielipide vaikuttaa niin paljon, että se vaikuttaa jo ryhmädynamiikkaan? Uskon, että tällainen tilanne on harvinainen ja kyseessä täytyy olla hyvin äärimmäinen mielipide, joka saa oikeasti välit tulehtumaan.

Myös sosiaalinen valta vaikuttaa tiimin sisällä paljon; usein dynaamisia ja vastuuta ja johtajuutta ottavia ihmisiä kuunnellaan helpommin. Vaikka todellisuudessa kukaan ei todennäköisesti ajattele toisen ihmisen olevan merkityksettömämpi tiimin sisällä, saattaa toinen huomaamatta helposti antaa ilmi sellaista viestintää, joka saa tunteen siitä, että itse jää alakynteen. Todellisuudessa näitä sosiaalista valtaa omaavia ei samalla tavalla edes arvosteta, mutta ei myöskään samalla tavalla rohjeta haastaa.

”Jokainen meistä on alttiina vallan turmelevalle vaikutukselle, sillä kaikilla on sosiaalista valtaa. Sitä on erityisen helppo käyttää tietoisesti tai tunnekuohuissa väärin”, sanottiin kirjassa. Iso osa itsetutkiskelua varsinkin tiimityössä pitäisikin olla oman sosiaalisen vallan arvioiminen. Olisi myös tärkeää miettiä, kuinka erehtymätön uskoo olevansa, sillä arvostuksen menettää helposti ne, jotka sellaisia luulevat olevansa.

On myös tärkeää, että ei ole oman leimansa vanki. Moni tunnistaa esimerkiksi peruskouluajoista sen henkilön, joka miellettiin usein pelleksi tai hikariksi. Entä jos tällä joukon punanenällä olisikin ollut paljon muutakin annettavaa, mutta hän ei uskonut olevansa niiden arvoinen, sillä oli jo tottunut rooliinsa? Entä jos se, jonka pääprioriteettina usein olikin akateemisesti pärjääminen, olisi välillä halunnut hullutella ja antaa myös viihdearvoa, mutta ajatteli, että ei voi olla hauska? Mikäli oma roolimme ja asemamme ei tunnu omiltamme, meidän ei tulisi jäädä niiden kahleisiin. Meidänkin tiimissämme on persoonia, jotka usein pitävät tunnelmaa yllä hassuttelemalla, mutta ajan myötä ja syvällisten keskustelujen kautta olen huomannut, miten vaikuttavia ajatuksia heilläkin on. Olenkin oppinut yhä enemmän kyseenalaistamaan myös omaa mielikuvaani niin vanhoistakin tutuista, kuin niistäkin, joista minulla on vasta pintaraapaisu, sillä kuoren alla on yleensä hyvin paljon enemmän; on vain yhteistyössä minun ja heidän vastuullaan purkaa olettamukset ja sosiaaliset kahleet, jotka voivat estää kaikkien niiden piirteiden esiin tuomisen, jota pinnan alla voi ollakaan.

Yhdessä olemme enemmän kuin osiemme summa. Tämä on monelle varmasti tuttu fraasi, ja se on mielestäni ihanasti sanottu. Mielestäni on kuitenkin tärkeää muistaa, että yhdessä olemme edelleen yksilöistä koostettu joukko, ja jokainen yksilö on tärkeää osata hyväksyä sellaisena kuin on. Helposti jokainen jäsen halutaan samanlaiseksi kuin se kaikista voimakkain persoona, eikä osata nähdä sitä, miten arvokas vaikkapa joukon analyyttinen tai tarkkaileva persoona on juuri itsenään. Tätä kannattaa jokaisen myös itse reflektoida; uskallanko todella olla oma itseni, muodostaa omat mielipiteeni ja arvoni joilla toimintaani ohjaan, vai pyrinkö modautumaan muihin, itseeni vaikutuksen tehneisiin persooniin kuin ameeba?