Häpeä tappaa luovuuden

Mielestäni mikään yksittäinen asia ei ole niin suuri este luovuudelle kuin häpeä. Luovuuden kuolinajan voi oman empiirisen kokemukseni perusteella määritellä jopa aika tarkasti. Se tapahtuu yläasteella. Tuo uusi jännittävä ja jopa ehkä hieman pelottavakin paikka, jonne ihmismielen tärkeintä ja sensitiivisintä kehitysvaihetta elävät nuoret laitetaan isoihin tuntemattomiin ryhmiin. Kuulostaako konsepti hyvältä, kun sen sanoittaa näin? No ei tietenkään. Se nyt vain sattuu olemaan osa meidän koulutustamme. Jatkuva pelko tuomituksi tulemisesta ajaa nuoren boksin sisälle. Boksi on niin pieni, että siitä ulos murtautumiseen kuluukin sitten vähintään seuraava vuosikymmen peruskoulun loputtua.

Vaikka kyseinen kuvaus onkin minun tuotokseni, on Alf Rehn kuitenkin asiasta samaa mieltä kirjassaan Vaaralliset ideat. Miten ihmeessä voisi uskaltaa tai edes osata ajatella boksin ulkopuolelta, kun on 3 vuotta aktiivisesti ahtautunut sen sisälle. Siitä huolimatta, että Suomessa on yksi maailman parhaista koulutuksista, sitä pitää voida tarkastella kriittisesti. Uskallan aivan mututuntumalla väittää, että jos peruskoulun toteutukseen olisi enemmän rahaa ja resursseja, se palvelisi luovaa kulttuuria ja nuorten kehitystä huomattavasti paremmin. Rehnin sanoin ”Kun laajennamme tapaamme ajatella, teemme sen edelleen olemassa olevassa viitekehyksessä”. Kun siis luulemme olevamme boksin ulkopuolella, itseasiassa vain laajennamme sen seiniä.

Kun kirjan myötä tajusin, että häpeä omalla kohdallani johtuu osittain yläasteella vallitsevasta kulttuurista, aloin pohtia, olisiko aika muuttaa tätä ajattelua. Olen huomannut projektien suunnitteluvaiheissa pitäväni itselläni joitakin ideoita siksi, että ne eriävät muista kerrotuista ideoista. Ehkä pelkään, että idea ei saa kannatusta, mutta mitä sitten? Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? Idea ei saa kannatusta ja toteutamme jonkun toisen idean. Siinäkin tilanteessa parhaimmillaan joku muu saa uuden näkökulman omaan ideaansa.

Erehtyminen suorituskeskeisessä kulttuurissa

Rehn korostaa erehtymisen ja epäonnistumisen tärkeyttä luovassa prosessissa. Näin jälkikäteen mietittynä, miten voi edes kuvitella luovaksi sellaisen kulttuurin, jossa aina pitää onnistua? Minkälaista kulttuuria meidän pitäisi luoda ja ylläpitää, jotta erehtyminen olisi hyväksyttävämpää?

Vastaus on mielestäni yksinkertainen ja juontaa juurensa suoraan tiimiakatemian periaatteisiin. Jos joku muu epäonnistuu siinä mitä minä aion myös yrittää, minä voin hyötyä siitä. Ainakin tiedän miten ei kannata tehdä. Kun poistaa häpeän epäonnistumiselta, ihmiset yrittävät enemmän ja useammin.

Erehtymistäkin kannattaa mielestäni kyseenalaistaa. Jos toinen henkilö kertoo sinulle, että olet epäonnistunut tai erehtynyt, pyydä perusteluja. Rehn pohtii kirjassa, onko idea todella niin laatikon ulkopuolelta kuin luullaan, jos se ei kohtaa minkäänlaista vastarintaa. Idea ei siis välttämättä olekaan huono vain siksi, että sitä arvostellaan.

Tunnistan itsessäni taidon tarkastella asioita objektiivisesti. Kuitenkin saatan sortua hylkäämään idean siksi, että se saa vastustusta, vaikka mitään perusteluja tälle ei löydy. Miksi se taito sammuu näinä hetkinä? Enkö luota itseeni tarpeeksi?

Luovuus on sitä ja luovuus on tätä

Minulle on tullut vastaan paljon luovuuskirjoja, joissa kerrotaan, mitä luovuus tarkalleen on. Näitä kirjoja kutsunkin usein kuvaavasti ”liibalaaba – kirjoiksi”. Kenen idea on ollut rajata boksiin luovuus, eli boksin ulkopuolelta ajatteleminen? Tällaisen ihmisen arvostelukykyyn ei minulla riitä luottamus. Luovuudesta myös puhutaan joka paikassa, tietämättä, mitä se oikeasti tarkoittaa.

”Vatikaanissa on nykyään innovaatio-ohjelma, nyt pitää siis uskoa sekä ikuiseen totuuteen, että uusiin toimintatapoihin. Edes arvokonservatismin sisin ydin ei välty luovuusdiskurssilta.”

Tämä suora lainaus kirjasta on mielestäni huvittava, ja kertoo siitä, että luovuus on trendi. Eikä se trendinä sinänsä ole kaikista huonoin, mutta kuten trendeille on tyypillistä, asian merkitys usein kadotetaan. Näissä niin kutsutuissa liibalaaba – kirjoissa luovuudesta tehdään helppoa ja kivaa. Mutta entä jos en ole luova? Miten uuden opettelu voi olla vain helppoa ja kivaa? Ei se voikaan.

Olen aina pitänyt itseäni luovempana kuin oikeasti olen. Teenhän minä musiikkia, ja se on minulle helppoa. Olenko siis koskaan haastanut itseäni luovuudessa, jos se on aina ollut minulle helppoa? Tiedät vastauksen sanomattakin. Festariprojektin suunnittelussa aion viedä itseni ulos tuolta mukavuusalueelta, ja katsoa, mitä saan sillä aikaan. Aion haastaa itseäni sellaisilla osa-alueilla, jotka ovat minulle ennestään tuntemattomia.

Luovuus synnyttää aina uutta?

Rehn kertoo kirjassa siitä, kuinka luovuuden ei tarvitse aina synnyttää kokonaan uutta ideaa tai konseptia. Joissain tilanteissa voi jopa olla luovaa hyödyntää jotain jo kehitettyä valjastamalla se uuteen käyttötarkoitukseen. Tämän aiheen luettuani mieleeni tulvi ahaa-elämyksiä. Saattaa olla luovaa keksiä uusi elektroniikkalaite, mutta mitä se tekee ympäristölle? Jos luovuuden agenda on tuottaa aina vain jotain kokonaan uutta, alkaa resurssit loppumaan. Voisiko kiertotaloutta toteuttaa luovemmin? Aivan varmasti voisi.

Luovuutta voi hyödyntää lähes kaikessa, mutta miksi emme käytä sitä? Siksi, koska luovuus onkin vaikeampaa kuin olemme kuvitelleet. Luovuus ei ole ajattelemista eri tavalla kuin kaikki muut. Luovuus ei ole aina kokonaan uuden keksimistä. Luovuus on jotakin, mutta se ei kuitenkaan ole mitään tiettyä. Luovuuden voi määritellä, mutta sitä ei kuitenkaan voi rajata.