Hanna Siefenin Uteliaisuuden taito käsittelee uteliaisuutta psykologin näkökulmasta ja sitä, kuinka uteliaisuus on taito siinä missä muutkin opittavat taidot. Uteliaisuutta voi kehittää ja ehkä vähän pakottaakin, jotta päästään jyvälle tehtävään työhön. Siefen on psykologi, joten kirjassa kerrottaan omakohtaisten kokemusten lisäksi myös teoriaa ihmismielen toiminnasta ja psykologisista harhatiloista, jotka ovat esteitä jatkuvalle oppimiselle. Kirjassa puhutaan myös siitä, kuinka uteliaisuus on työelämän lisäksi tärkeää arkielämässä. Ihminen muuttuu Mikko Kalliolan sanoin toimistozombieksi, jos uteliaisuutta ei ole työ- eikä arkielämässä.

Kirjassa esiteltiin kaksi harhatilaa, jotka ovat uteliaisuuden sudenkuoppia. Vaikka me akatemialaiset olemme olleetkin keskimäärin todella vähän aikaa työelämässä, niin tunnistan silti näiden harhatilojen oireita (joita seuraavaksi esittelen) meissä. Ensimmäinen harha on vahvistusharha. Wikipediaa lainaten ”Vahvistusharha tarkoittaa taipumusta valikoida ja tulkita uutta tietoa niin, että se tukee henkilön aikaisempia näkemyksiä.” Vahvistusharha on siis Suomeksi sanottuna kaavoihin kangistunutta jääräpäisyyttä, kuten Väinö Lehtimäki tätä kirjoittaessani tuossa vieressä tokaisi. Jos joku on toiminut vuonna 1993 tai edes vuonna 2013 niin se ei välttämättä toimi enää 2023. Esimerkiksi teknologian kehitys on lähtenyt sellaiseen nousukiitoon viimevuosien aikana, että vahvistusharhaan on nuortenkin ihmisten yhä helpompi langeta. Kehityksen mukana pysymiseen tarvitaan jatkuvasti enemmän töitä, mutta se myös mahdollistaa paljon. Yrityksillä on käytössään niin paljon kanavia ja ohjelmia, että kaikkia ei kerkeä opetella ja ottaa käyttöön. Se ei myöskään ole järkevää. Tärkeintä on osata tunnistaa potentiaalisimmat ja osata hieman ennustaa tulevaisuutta sen suhteen, mitkä trendit tulevat jäämään unholaan. Trendien elinajanodote varsinkin nuorien keskuudessa on tänä päivänä niin lyhyt, että tärkeintä on muutoskyvykkyys ja mukana pysyminen. On toki aloja, joihin teknologian kehitys ei pääse vaikuttamaan, mutta tradenomien koulutusta vastaavien töiden kanssa näin ei varmastikaan ole. Facebookinkin kulta-aika oli mahdottoman pitkän tuntuinen, vaikka se kesti Suomessa lopulta noin 10 vuotta.

Toinen harhatila on pätevyysharha. Pätevyysharha saa ihmisen luottamaan omaan päätöksentekoon, vaikka siihen ei olisi mitään syytä. Googlailin pätevyysharhasta esimerkkejä ja löysin yhdestä blogista muutaman, johon osaan samaistua. Ajotaito on esimerkiksi yksi sellainen asia, jossa luotan itseeni paljon muita enemmän. Esimerkiksi äitini kyydissä istuminen pelottaa ihan helvetisti ja tiedän, että hän tuntee samoin istuessani minun kyydissäni. Hänellä on ollut ajokortti kuitenkin 35 vuotta pidempään kuin minulla, joten järjellä ajateltuna ehkä hänen, jos jonkun pitäisi pelätä. Kuitenkin yli 80% autokortin omaavista kokee olevansa keskivertoa parempi kuski. Toinen hyvä esimerkki oli sijoittaminen. Pidän itseäni myös tässä kategoriassa keskivertoa tietävämpänä, vaikka siitä ei ole minkäänlaista todistusta. Se, että sijoitan ei tarkoita automaattisesti sitä, että tietäisin aiheesta mitään. Tässä päästäänkin kantapään kautta oppimiseen. Rikas isä, köyhä isä kirjassa puhuttiin oikeastaan juuri tästä tilanteesta. Pitäisi ottaa sijoituksillaan oikein kunnolla takkiin, jotta aiheeseen tulisi motivaatiota perehtyä. Tai siis näin on ainakin laiskan mielen kanssa, joka oppii vasta kun mennään metsään. TimeTraveler tapahtumaakin jälkikäteen miettiessä meinaa turhauttaa, kuinka tyhmästi joitain asioita toteutettiin ja kuinka aikaa käytettiin liikaa aivan mitättömiin juttuihin.

Oman osaamisen kanssa paikalleen jääminen voi olla koukuttavaa siinä mielessä, että aina kun opit jotain uutta esimerkiksi tapahtuman järjestämiseen liittyen niin tajuat, miten vähän ennen uuden oppimista tajusitkaan. Tärkeintä ei olekaan välttämättä itse osata kaikkea, vaan tunnistaa omat vahvuudet ja sen pohjalta miettiä mitä kannattaa delegoida muille.

Meillä on huomenna palautetreenit ja siihen liittyen tuli kirjasta mieleen, että hyvää palautetta harvoin huomioidaan samalla lailla kuin sitä ”huonoa” tai ”negatiivista” palautetta. Usein otamme ylös vain sen kehittämistä vaativan asian ja hyvää palautetta saadessamme kiitämme tai kuittaamme palautteen jollain muulla tavalla käsitellyksi. En ainakaan itse koskaan esitä jatkokysymyksiä positiiviseen palautteeseen. Miksi se meni mielestäsi hyvin? Miksi se oli mielestäsi hyvä idea? Ja niin edelleen.