Viisi toimintahäiriötä tiimissä on kirja, josta kuulemisesta kukaan ei varmaankaan ole akatemian aikana voinut välttyä. Meidän tiimissämme ensimmäiset tähän kirjaan pohjautuvat treenit pidettiin jo ensimmäisenä keväänämme, kun olimme vasta perustaneet osuuskuntamme, ja uudet ovat ensi sprintissä edessämme. Tiedän myös muiden tiimien pitäneen tähän kirjaan perustuvia treenejä (joka on näkynyt pienenä paniikkina, sillä kirja tuntuu olevan lainassa jokaisesta kirjastosta, eikä sitä ole missään ollut oikein myynnissäkään). Tämä tuntuu olevankin koko yhteisön luotto-opus, jonka päälle tiimin kehittämistä rakennetaan. Sinänsä koko kirjasta ja sen mallista puhuminen alkaa jo puuduttaa, mutta kieltämättä erilaiset toimintahäiriöt, joita tiimissä voi olla, on kiteytetty hyvällä tavalla tiiviiksi paketiksi. Koen, että nämä toimintahäiriöt ovat olleet tiedossani jo pitkään, enkä saa niistä itsestään enää niin paljoa irti, jos vain perustan ajatteluani kyseisen kirjan oppeihin. Siksi haluan tässä esseessä peilata toimintahäiriöitä nyt itseeni ja omaan tiimiini, Heigaan.

Toimintahäiriöitä on siis viisi, ja ne on kasattu pyramidimalliin. Ne kaikki kulkevat käsi kädessä tavalla tai toisella.

1. Absense of Trust / Luottamuksen puute

Luottamuksen puute on pyramidin alimmaisena, niin sanottuna pohjarakenteena. Lencionin mukaan luottamus tiimissä on sitä, että uskalletaan olla haavoittuvaisia toisten edessä. Itselleni luottamus on yksi arvokkaimmista asioista ihmissuhteissa. Olen ollut joskus liian luottavainen muihin todella arissa ja henkilökohtaisissakin asioissa, joka on kostautunut sillä, että olen joutunut pettymään toiseen ihmiseen ja tullut kohdelluksi huonosti. Siksi nykyään minun on vaikea luottaa kehenkään, ja ihmisiä, jotka olisivat täysin ansainneet luottamukseni, on hyvin vähän, jopa kaikista läheisimmissänikin ihmisissä. Haluan aina tehdä parhaani, jotta voisin ansaita myös muiden luottamuksen, mutta varmaankin omiin kokemuksiini pohjautuen en loukkaannu, jos en sitä heti saa, vaan pidän siitä, että voin ajan kanssa omilla konkreettisillani teoilla ansaita sen.

Aloimme tiimini kanssa puhumaan luottamuksesta lähes heti, kun osuuskuntamme oli perustettu ja meidät jaettu tiimeihin. Tuntuu, että luottamuksen rakentamisesta nousi jopa pieni paniikki ja kiire, joka näkyy mielestäni hieman tänäkin päivänä. Kun 18 toisilleen ennestään tuntematonta ihmistä lyödään yhteen ja olemaan toistensa kanssa tekemisissä lähes päivittäin, ei sellainen hämmennys, joka meihin silloin iski, olekaan ihme. Tiimissämme alettiin heti miettiä, miten saisimme luottamuksen rakennettua ja päästyä toisiamme lähemmäksi, ja jo parin viikon jälkeen istuimme ringissä keskustellen omista arvoistamme ja rankoista menneisyyksistämme. Montaa ihmistä tämä tuntui tuovan lähemmäksi muita ja tietyt padot pureutuivat, kun omaa menneisyyttä sai avata muille. Minussa se ei kuitenkaan aiheuttanut kyseistä reaktiota. Tiedän menneisyydessäni olevan paljon asioita, jotka vaikuttavat siihen, miten tietyissä asioissa toimin ja miksi koen jotkut asiat tietyllä tavalla. Menneisyys ja oma henkilökohtainen elämäni on minulle erittäin arka aihe, ja siksi jopa hieman säikähdin, miksi minun tulisi heti avata näitä asioita muille vain sen takia, että luottamus nyt on vain asia, joka pitää rakentaa jotta olisimme huipputiimi. Tätä asiaa vatvotaan yhä edelleen, ja jatkuvasti puhutaan siitä miten meidän tulisi viettää toistemme kanssa aikaa vapaa-ajallakin ja puhua asioista suoraan, ja edelleen havaitsen tiimiläisissäni hieman turhautumista, kun luottamus ei edelleenkään ole siinä jamassa kuin haluttaisiin – vaikka moni kokee meidän siinä kehittyneen. Itse koen olevani edelleen tässä jotenkin erilainen, kun haluan luottamuksen rakentuvan omaan tahtiin. En koe, että siihen varsinaisesti olisi mitään vippaskonsteja, vaikka tietyllä tavalla ajanvietto yhdessä sitä varmaan lisääkin. Toki ymmärrän, että meillä on alusta asti ollut niin sanottu 3 vuoden paine, sillä osuuskuntaamme tuskin valmistumisen jälkeen on enää olemassa – ainakaan samassa muodossa missä se nyt on, ja siksi moni varmasti haluaa päästä kokemaan sen, millainen on huipputiimi, jossa luottamus vallitsee joka päivä.

“When there is trust, conflict becomes nothing but the pursuit of truth, an attempt to find the best possible answer.”

2. Fear of conflict / Konfliktin pelko

Konfliktien pelko kulkee luottamuksen puutteen kanssa käsi kädessä. Kissoja ei nosteta pöydälle, eikä tiimikaverille sanota suoraan mikä hänen käytöksessään vituttaa. Harva konflikteista tykkääkään tai niitä tahallisesti pyrkii saamaan aikaan, mutta ne, jos jotkin, kehittävät tiimiä. Jos yhdestä asiasta olemme tuntuneet olleen jokaisen tiimiläisen kanssa samaa mieltä, on se se, että konfliktien pelko meillä on vähentynyt todella paljon. Sitä varmasti on vielä, sillä luottamuspulaakin on, mutta meillä on kyllä käyty tulisiakin keskusteluja ja väännetty asioista rautalangasta – ja on ollut upeaa huomata, miten asiallisesti ne tilanteet osaamme hoitaa. Ainakaan vielä ei ole vaaseja lentänyt ikkunasta. Itse olen jo ihmisenäkin konfliktipelkoinen – vihaan riitelyä (vaikka riita ei sama asia olekaan, kuin konflikti) ja tunnistan itsessäni sitä, että haluan vain, että kaikilla olisi kivaa eikä kellekään tarvitsisi tuottaa pahaa mieltä. No, jos halutaan olla suorapuheisia ja nostaa epäkohdat esille, on tämä ajattelutapa aika hankala. Se onkin asia, jossa haluaisin kehittää itseäni. Haluaisin varmuutta siihen, että asioiden suoraan sanominen ei automaattisesti tarkoita sitä, että jonkun tarvitsee loukkaantua – joku voi ottaa negatiivisen palautteenkin kehuna, sillä monelle se on paikka kehittyä ja oppia. Niin itsellenikin. Onkin jännä, miten itse toivon, että ikävätkin asiat sanottaisiin minulle suoraan, mutta itse olen aivan liian varpaillani, kun pitäisi antaa palautetta muille. Jos luottamus tiimissä meinaa sitä, että uskalletaan olla haavoittuvaisia toisten seurassa, miten voimme olla haavoittuvaisia, jos emme ”haavoita” toisiamme? Konflikteja on helpompi vastaanottaa, kun ymmärrämme, miten helvetin kehittäviä ja tärkeitä ne kaikessa epämukavuudessaan ovat. Onneksi Heiga tuntuukin ymmärtävän, ja usein jos huomaamme jossakin keskustelussa syntyvän kipinää, monet innostuvat tästä ja palavat halusta heittää lisää bensaa liekkeihin. Heigan vapaaotteluturnausta odotellessa.

”Commitment is a function of two things: clarity and buy-in”

3. Lack of commitment / Sitoutumisen puute

Allekirjoittanut voi myöntää itsestään löytyvän sitoutumiskammoa. Parisuhteet, vuokrasopimukset, työpaikat, you name it. Mitä pidemmäksi aikaa pitäisi sitoutua, sitä enemmän alkaa ahdistaa. Olikin itselleni melkoinen harppaus ottaa vastaan opiskelupaikka ja todeta, että siellä pitäisi nyt 3,5 vuotta jaksaa painaa. Koen kuitenkin, että sitoutuminen on asia, jolta on elämässä vaikea välttyä, ja jännittävän vastahakoisella tavalla halusinkin tietyllä tavalla elämäntilanteen, jossa vielä vuoden päähän katsoessani kiikareilla, tiedän missä olen.

Kun meidät jaettiin tiimeihin, mietin jo ensimmäisenä päivänä, että ei hitto, tämän jengin kanssa pitäisi painaa duunia seuraavat kolme vuotta. Tavoitteita tulee olemaan ja asioita pitäisi oikeasti tapahtua myös omalta osaltani. Pystynkö oikeasti sitoutumaan tähän? Priorisoimaan elämästäni viikossa ainakin sen 40 tuntia, jotta voitaisiin tehdä kannattavaa liiketoimintaa? Entä jos minulla ei ole motivaatiota lainkaan verrattuna muiden palavaan haluun tehdä, olenko vain muiden tiellä?

Kaikesta siitä vellovasta epävarmuudesta, joka edelleen hieman mieleni syövereissä liplattaa, huolimatta olen ainakin tähän päivään saakka pystynyt sitoutumaan tiimiyrittäjyyteen ja meidän porukkamme asettamiin tavoitteisiin. Koen, että niin itseni kuin muidenkin osalta sitoutumisen puutetta on enemmän pienissä asioissa. Jos jokin pienikin asia annetaan hoidettavaksi, tuntuu, että siitä silti pitää monta kertaa muistuttaa ja jankuttaa. Mielestäni yksi asia, mikä tätä helpottaa, on jämäkkyys ja selkeys. Kun on selkeää, mitä pitää tehdä, milloin pitää tehdä ja kuka sen tekee, ei pitäisi olla mitään esteitä saada asia tehdyksi. Joitakuita pitää ehkä vielä hieman motivoida ja johdatella siten, että selitetään miksi asia pitää tehdä ja miksi sen suorittaminen (ajallaan!) on niin tärkeää. Lencion korostaa kirjassaan jokaisen toimintahäiriön kohdalla liiderin roolia ja tärkeyttä. Koen, että meidän tiimiliiderimme onkin hienosti osannut tehdä jämptejä päätöksiä, jopa vaatimuksia, siitä milloin asiat pitää saada tehtyä – ja perustellut ne. Vaikka osaa ne varmasti vituttavatkin ja tietynlainen tiukkuus ei aina motivoi, mielestäni se, että liiderimme on uskaltanut asettaa deadlineja, on ne koko tiimin toimivuuden kannalta olleet mielettömän tärkeitä. Näihin vaatimuksiin ei kuitenkaan kaikki ole osanneet tarttua ja oikeasti tehdä asioita sen eteen, että ne tulisivat tehdyksi – kaikki eivät siis ole sitoutuneet niihin, vaikka ne meille annettaessa niiden eteen ei ole myöskään annettu vastalauseita. Liiderimme on mahtavasti myös puuttunut näihin tilanteisiin ja nostanut tässä asiassa kissan pöydälle ja yhdessä muiden kanssa pohtinut, miksi hommat eivät hoidu. Nämä keskustelut varmasti vievät meitä eteenpäin sen suhteen, että vielä joskus asioista ei tarvitse juuri lainkaan muistutella, ja pieniinkin toimeksiantoihin sitoudutaan.

”The enemy of accountability is ambiguity.”

4. Avoidance of accountability / Vastuun välttely

Vastuuta on tiimissämme jokaisella. Meillä on eri johtorooleja sekä tiimin sisäisiä pienempiäkin titteleitä, mutta meillä on myös yhteisiä tavoitteita, joihin jokaisella on vastuu sitoutua. Sitoutuminen (ja sen puute) onkin hyvin kytköksissä tähän toimintahäiriöön. Kun asioihin sitoudutaan aidosti, on helpompi myös vaatia vastuuta niin muilta, tai itseltään, kun asioita ei tapahdu. Myös konfliktien pelko kulkee tämän toimintahäiriön kanssa mielestäni käsi kädessä. Jos joku täytyy saattaa vastuuseen vaikkapa jonkin asian aikaansaamattomuudesta tai sössimisestä, ei voi olla konfliktipelkoinen. Meidän tiimissämme tälläkin saralla on kehitytty. Vastuuta jaetaan ja luotetaan, että homma hoidetaan kuten pitääkin. Tavoitteita on asetettu ja jos joku laahaa niiden suhteen perässä, asia otetaan esille ja mietitään mistä se voisi johtua ja voiko tiimi kenties auttaa. Enemmän sen sijaan mielestäni voisimme vaatia tilivelvollisuutta itseltämme – miksi jonkin vastuun hoitaminen jää? Me tunnemme itsemme parhaiten, tiedämme mikä olisi paras tapa toimia tai hoitaa jokin asia, mikä siis on syynä siinä,  että vastuu on vaikea kantaa? Voisiko asian ottaa esille tai pyytää apua jo varhaisessa vaiheessa, eikä vasta silloin kun paska on jo lentänyt tuulettimeen ja et haluaisi itse joutua sitä siivoamaan, ja sitä kautta päätyä välttelemään vastuuta? Tämä on asia, jossa itsekin haluaisin kehittyä. Usein otan vastuuta harteilleni ajatellen, että kyllä minä tämän hoidan, ja vasta sitten, kun pitäisi oikeasti pistää homma pyörimään, tajuankin että taisi olla liian iso pala kakkua sitten kuitenkin.

Yksi akatemian piirteistä mielestäni on se, että meille on ojennettu vastuu, melkein kuin samettityynyllä lepäävä kuningaskruunu, siitä, miten päivämme ja viikkomme rakennamme. On meidän vastuullamme pitää huoli siitä, että saamme tunnit viikossa täyteen. On myös vastuullamme haalia itsellemme projekteja, ja ottaa niistä mahdollisimman paljon oppia irti. Sama on usein myös yrittäjyydessä. Se, miten päiväsi aikataulutat ja mitä päätöksiä teet, on omalla vastuullasi. Kun jokin kusee, on syyllinen helppo löytää; vilkaisee vain peiliin. Toki on tilanteitakin, joihin itse on vaikea vaikuttaa, mutta lähtökohtaisesti vastuuta on yrittäjänä vaikeaa ja typerää paeta; se on väistämättä kohdattava.

”The ultimate test of a great team is results”

5. Inattention to results / Tulosten huomiotta jättäminen

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Usein varsinkin pidemmän aikavälin tuloksissa voi pienetkin asiat olla merkityksellisiä. Asioihin on vaikea tehdä muutosta, jos ei ymmärretä, mihin ne vaikuttavat ja miten. Tulokset ovat auto matkalla kohti tavoitteita, joka toimii päämääränämme, ja me olemme kuskeja. Päätämme miten paljon painamme kaasua, jotta pääsemme nopeasti perille, ja päätämme myös reitin. Vaikka tiimityöskentelymme pitäisi mielestäni perustua yhdessä tekemisen mahtavuudelle ja siihen voimaantumiseen, jota toisistamme saamme, on tärkeä myös huomioida se, mitä tuloksia tekemisemme synnyttää. Onko toimintamme vain haahuilua ja hauskanpitoa, vai asetammeko myös tavoitteita ja opettelemme uusia taitoja kehittyäksemme huipputiimiksi? Mielestämme tiimissämme analysoimme toimintaamme hyvin. Teemme välitsekkauksia tavoitteisiimme, pyydämme ja annamme palautetta, pohdimme treenejä siltä kantilta, kuinka paljon ne meitä hyödyttävät. Talouspäällikkömme on ihailtavan läpinäkyvä, mitä tiimimme rahaan tulee, ja onnistuneita projekteja juhlistamme kakkukahveilla. Epäonnistumisille osaamme nauraa, samalla kääntäen ne opin paikaksi. Koen, että tämä on meillä ollut melko stabiililla mallilla, eikä tuloksia liikaa pidäkään tarkastella. Usein sanotaan, että itse matka on tärkeämpi kuin päämäärä, ja me osaamme nauttia juurikin niin matkasta, kuin siitä, mikä meitä tien päässä odottaa. Ja vielä enemmän osaamme nauttia kanssamatkustajista.

Yksi asia on vielä mielestäni sellainen, jonka koen usein vaikuttavan negatiivisesti niin tiimissä, kuin ylipäänsä elämässä. En tiedä sanoisinko sitä toimintahäiriöksi vai miksi sitä kutsuisin – mutta se on asia, johon mielestäni pitäisi kiinnittää huomiota, ja se on yksilöllisyyden unohtaminen. Koen, että elämme maailmassa ja yhteiskunnassa, jossa tietyllä tavalla jokaista koitetaan muovata samaan muottiin. Ilmoille kyllä ladellaan voimalauseita siitä, kuinka kaikki saavat olla juuri sitä mitä ovat ja toteuttaa itseään haluamallaan tavalla – mutta sitten, kun ihmiset ovat niitä juuri omia itsejään omine piirteineen ja taustoineen, koetaankin, että pitäisi olla jotakin muuta. Me tiedämme toisistamme loppujen lopuksi erittäin vähän. Vaikka kuinka avautuisimme muille taustoistamme ja omista tunteistamme ja piirteistämme, monelle jää käteen vain jäävuoren huippu, emmekä koskaan voi sanoa tuntevamme toista ihmistä täysin. Mielestäni on siis tärkeää pitää mielessä se, että olemme yksilöitä, joilla on paljon elämää takana. Olemme muovautuneet pitkän ajan tuloksena juuri omiksi itseiksemme, joka on syy moneen tapaamme toimia. Koen todella paljon painetta siitä, jos poikkean jotenkin muista enkä yllä samanlaiseen suoritukseen kuin muut. En ole niin puhelias tai verbaalisesti lahjakas kuin muut, en osaa myydä jäätä eskimoille tai keksiä kaikista hulluimpia liikeideoita, jotka myös toimivat. Eikä tarvitsekaan. Koitan aina muistutella itselleni, että olen hyvä näine piirteineni, ja minä ja 15 muuta tiimini jäsentä muodostamme erittäin moninaisen sakin erilaisia persoonia – enkä meinaa tällä vain Belbinin testituloksia – ja se, jos mikä on rikkaus. Toki on hyvä asettaa yhteisiä raameja, toimintatapoja ja tavoitteita, mutta se, että emme kaikissa tilanteissa toimi täysin samalla tavalla, on täysin normaalia ja ymmärrettävää, ja se pitää mielestäni osata nähdä vahvuutena. Erilaisuutemme aiheuttaa varmasti myös vaikeitakin tilanteita, ja silloin empatiakyky ja yksilöllinen ymmärrys auttaa meitä selviämään siitä ja tajuamaan, että emme toimi tai ajattele kaikki samalla tavalla.

“The fact remains that team, because they are made up of imperfect human beings, are inherently dysfuctional.”

Summa summarum. Kyllähän meidän tiimistämme toimintahäiriöitä löytyy. Eikä se ole mikään ihme, näitä löytyy varmasti monta kymmentä vuotta toimineista perheyrityksistäkin, jotka ovat alansa johtavia firmoja. Emme ole ihmisinä täydellisiä, miksi siis muodostamamme tiimiyrityksenkään täytyisi olla? Toimintahäiriöt toki ovat jatkuvan kehityksen alla meillä tulevaisuudessakin, ja tärkeää onkin kuitenkin se, että voimme joskus todeta päässeemme hirveän paljon eteenpäin toimintahäiriöiden kanssa, eikä se, että tulemme joskus olemaan niiden suhteen täydellisiä. Näiden kehittäminen vaatii paljon meiltä kaikilta, mutta on aivan varmasti sen arvoista.

Entäpä itse kirja? Mielestäni se on hyvä kirja ensimmäisiksi kirjoiksi, mitä akatemialla lukee. Enää tässä vaiheessa en itse siitä kokenut saavani hirveästi uutta tietoa irti, kun toimintahäiriöt olivat minulle jo entuudestaan tutut ja niitä on vatvottu alusta alkaen. Ajattelin myös, että kirjan lukeminen englanniksi toisi hieman uutta näkökulmaa, mutta fakta on se, että toimintahäiriöt, niiden vaikutukset ja keinot niiden parantamiseksi, ovat samat kielestä riippumatta. Tämä kirja on hyvä välillä kaivaa hyllyn uumenista ja antaa sen palauttaa mieleen niitä tiimin asioita, jotka eivät välttämättä toimi. Liikaa sen oppeihin ei kannata mielestäni kuitenkaan takertua.