Lukulistalleni päätyi Juha T. Hakalan Suoritusyhteiskunta: Oireita ja selviytymiskeinoja. Halusin lukea kirjan, sillä mielestäni aihe oli erittäin ajankohtainen. Yhä useampi kamppailee jatkuvan työuupumuksen kanssa, mikä oli yleisin syy pitkille sairauslomille vuonna 2022. Omassa arjessa havainnoin paljon kyseistä ongelmaa ympärilläni ja saatan myös välillä havaita joitain oireita myös itsessäni. 

Tämä reflektio ei tule ottamaan kantaa ja listaamaan erilaisia työuupumuksen oireita. Tarkoituksena on enemmän pureutua yksilön ajatteluun ja rakenteellisiin ongelma kohtiin. Suurimman osan ongelmasta luo suoritus- ja tehokkuuskeskeinen ympäristö, jossa elämme.

Uudet ja olemassa olevat velvollisuudet työelämässä

Kirjassa Hakala nostaa usein nykyisen työelämän olevan ongelmallinen työn jaksamisen suhteen. Työntekijöiltä odotetaan nykyään yhä enemmän ja enemmän. Työpaikat etsivät robotin kaltaisia väsymättömiä, tunteettomia, tehokkaita suorittajia, jotka hoitavat tilanteen kuin tilanteen.

Ongelmaksi tässä muodostuu se, että suurta velvollisuuden tunnetta kantavat ihmiset tekevät työajalta jääneet työt omalla vapaa-ajalla. Puhetta siitä, että työaika ei ole realistinen tai ei riitä annettuihin tehtäviin ei ole. Tämän vuoksi ongelmakaan ei nouse esille ennen kuin jaksaminen loppuu. Mielestäni tämä on nykypäivänä täysin älytön asia, että työntekijöillä on niin suuri velvollisuuden tunne työnantajaansa kohtaan, että ovat valmiita menettämään oman hyvinvoinnin sen vuoksi. Ymmärrän että varsinkin vaativissa ja korkea asemaisissa rooleissa työstä halutaan pitää kynsin hampain kiinni ja osoittaa oma pätevyys. Mietin kuitenkin, että jos se tehokkuuden pätevyys tulee siitä, että hoidat hommat ylityönä ilmaiseksi, niin onko se itsensä huijaamista ja lyhyt aikainen ratkaisu.

Toinen ongelmakohta on vastavalmistuneet korkeakoulun käyneet työelämään siirtyneet henkilöt, jotka ovat jo valmiiksi uupuneita. Opiskelijoiden keskuudessa työuupumus on yhä yleisempää, sillä opiskelijoilla ei ole lomia. Opiskelijat painavat 3–7 vuotta opintojansa kasaan ja loma ajat tekevät töitä, jotta saavat rahaa tarpeeksi elääkseen. Toki asiaa on ratkaistu opintolainalla ja opintotuella, mitä saa opintokuukausina eli ei ympäri vuoden. Lisäksi opintolainojen korot on monin kymmen kertaistuneet, joten myös ”ilmaisen” lainan aika alkaa olemaan ohitse. 

Kun olet painanut niskalimassa opintoja useamman vuoden, siinä samassa tehnyt töitä, sekä opintolainaa on kertynyt yli 20 000 €. Tämän jälkeen hyökkäät työmarkkinoille tuoreilla papereilla lyhentämään opintolainaa, on uupuminen ennemmin tai myöhemmin väistämätön. Lisäksi kun maailma kehittyy jatkuvasti nopeaa tahtia, ei enää pakosti opitut asiat ole ajantasaisia, vaan joudut uudenlaiseen oppimisprojektiin työpaikalla. Tämä luokin monelle suurta turhautumista, kun monen vuoden kouluttautumisen jälkeen ei olekaan valmispaketti työelämään.

Itse olen aina vierastanut tällaista ajatusmallia ja systeemiä, missä kasvatetaan oravia oravanpyörään juoksemaan, jotta he saavat tarpeeksi elääkseen. Aikaisemmin kirjoitin reflektion Frank Martelan Elämän tarkoitus: Suuntana merkityksellinen elämä kirjasta. Kirjoittaessani tätä reflektiota, mietin onko tällainen elämä avain onnellisuuteen? Mielestäni ei ja sillä koen Tiimiakatemian olevan oivallinen paikka oppia, sillä siellä oppii väistämään nämä edellä mainitut tilanteet. Opinnot voi kääntää helposti rahaksi lisäämättä 40 viikkotunnin päälle yhtään lisää, oppii ajantasaiset työelämän toimintamallit ja oppii tunnistamaan omat rajansa.

Se että elämässä on suorituskeskeinen uran takoja, voi tuoda monelle merkityksellisyyttä elämään. Onko se merkityksellisyys kuitenkaan onnellisuutta tärkeämpää, vaikka ne voivatkin tukea toisiansa? Aika mitä käytämme elämästämme työntekemiseen, on todella suuri ja merkittävä osa elämäämme. Kun lasken omalla kohdallani, olen ollut jo työelämässä laskematta Tiimiakatemiaa jo viisi vuotta. Kun valmistun, olen 24-vuotias, jonka oletettu alin eläkeikä on 68 vuotta. Valmistumisen jälkeen minulla on siis 45 vuotta työelämää edessä. Kun plussaan jo tehdyn 5 vuotta 45 vuoteen, työtä tulee tehtyä huimat 50 vuotta. Vuodessa lomat pois lukien on 226 työpäivää ja työpäivä on kestoltaan 8 tuntia, nämä kun lasketaan, saadaan aikaan järisyttävä työmäärä.

50 vuotta x 226 päivää x 8 tuntia = 90 400 tuntia TÖITÄ. Tämä on 3776 päivää, eli yli kymmenen vuotta puhdasta työtä. Tämä vahvistaa ajatustani siitä, että mieluummin teen työtä mistä nautin ja missä tunnen itseni hyvinvoivaksi, kun työtä mikä polttaa hyvinvointini loppuun.

Vapaa-ajan suorittaminen

Kun puhutaan suorituskeskeisestä yhteiskunnasta, käsittelee se myös vahvasti vapaa-aikaa. Kirjassa puhuttiin kuinka sosiaalisenmedian takia monelle vapaa-ajasta on tullut suorituskeskeistä. Halutaan näyttää omaa hyvinvointia ja elämäntyyliä oikein kiillottaen eri some alustoilla. En vieläkään tiedä mitä ihmiset tällä hakevat, mutta trendin olen huomannut. Ehkä se on oman arvon nostamista muiden silmissä näyttäen, kuinka syöt terveellisesti, käyt salilla ja paiskit pyyteettömästi kovasti töitä. Tämä luo automaattisesti vertailua, sillä usein myös muut haluaisivat samaa, sillä yllä mainitsemani asiat pidetään tällä hetkellä trendikkäinä. Tämmöiset trendit saavat aikaan massa liikettä, missä suuri joukko alkaa toimimaan trendin mukaisesti unohtaen, mikä on itselle oikeasti tärkeää ja mikä lisää omaa onnellisuutta.

Itse olen joskus ollut myös tällaisten trendien mukana juoksija, vaatteiden tuli olla aina merkkituotteita ja elämä piti saada laaja-alaisesti näyttämään siistiltä muiden silmissä. Havahduin kuitenkin nopeasti siihen, että miksi eläisin elämääni niin mitä massa ajattelisi hienona ja onnellisena. Tärkeämpi on keskittyä siihen mikä tekee itseni onnelliseksi ja olla ylpeä siitä. Itselläni oma onnellisuuteni on elämäni ykkösprioriteetti. Teen ratkaisuja ja toimintoja edesauttaakseni sitä, sillä jos siivutan oman onnellisuuteni esimerkiksi rahan tai työn arvostettavuuden takia, koen olevani väärällä tiellä siellä, silloin en elä itseäni varten.

Onko meidän ikäpolvemme pullamössö?

Nykyään työuupumuksesta ja burnoutista on syntynyt tietynlaiset trendisanat, millä ihmiset ilmaisevat, että ovat tehneet niin paljon töitä, että hyvinvointi alkaa olemaan vaakalaudalla. Asia voidaan jopa kokee hienona ja osoituksena suuresta ahkeruudesta. Itse olen huomannut Tiimiakatemialla samaa, yhä useampi puhuu työuupumuksesta, sekä osa ihan vitsailee burnoutista. Itse en ole ikinä ymmärtänyt työntekemisen ylivientiä hienoutena. Tunnit pitää lyödä sisään ja asioiden eteen pitää nähdä aikaa ja vaivaa, mutta muu elämä ja hyvinvointi ei voi olla sen hinta. Välillä voi olla aikakausia, kun suurimäärä työtä ulosmitataan tiiviissä ajassa ja jaksaminen voi olla vähissä, tällainen tila ei voi kuitenkaan olla jatkuva.

Tiimiakatemia on mielestäni oivallinen paikka oppia tunnistamaan omaa jaksamista ja kehittää omaa itsensä johtamista. Jos yli buukattu kalenteri on jatkuva ongelma ja varsinkin jos se ei näy tuloksissa, on itsensä johtamisessa ongelmaa. Meidän tiimimme Roope mielestäni nostaa usein treeneissä oivallisen pointin minkä oppi kirjasta, ”yrittäjä on yrityksen tärkein voimavara”. Tämä mielestäni kiteyttää hyvin oman hyvinvoinnin tärkeyden etenkin yrittäjänä. Huono jaksaminen ja väsymys näkyy väistämättä myös laadussa, sillä väsyneenä ihminen ei ole tehokkaimmillaan. Usein myös uupumus heijastuu moneen muuhun asiaan arjessa ja laskee elämänlaatua. Mielestäni tällainen asia ei ole leikinaihe vaan asian korjaukseen täytyy etsiä uusia toimintamalleja, sekä jo koetut sudenkuopat pitäisi oppia tunnistamaan ja välttämään.

Se että onko meidän ikäpolvemme pullamössö, niin yhdyn siihen myös hieman. Meillä on mielestäni aina ollut oivalliset mahdollisuudet elämään niin opiskelijoina kuin työelämän jäseninä, olemme pystyneet myös osaa asioista pitämään normeina, mitkä ei välttämättä sitä ole. Olemme mielestäni tottunut osittain liian hyvään ja olemme lyöneet standardit jopa liian korkealle, ja arvostus siitä mitä meillä on on vähentynyt. 

En kuitenkaan koe, että olisimme mitenkään erikoisen laiska ikäpolvi, mutta vastuun ottaminen ja kantaminen omasta elämästä on mielestäni hieman unohtunut. Tiimiakatemialla vastuu oppimisesta ja tekemisestä on siirretty meille tiimiyrittäjille, ja osaa etenkin nuoremmista tiimiyrittäjistä kokee tämän huonoksi toimintamalliksi ja haastavaksi malliksi. Tämä kertoo mielestäni siitä, että kaikki eivät ole tällaista vielä päässeet kokemaan ja oppiminen siihen vie aikaa. Koen kuitenkin tämän olevan yksi hienompia asioita toiminnassamme, sillä se tuo suuren vastuun ja valmistaa tulevaan, mutta antaa myös suuren vapauden toimia.

Mikko Kalliolan kuolleista herättäjä puheessa hän kertookin kuinka suuri osa työelämässä toimivista henkilöistä on rutinoituneita konttorizombeja, jotka odottavat pelastajaa ja vapauttajaa. Kukaan ei kuitenkaan ole tulossa vaan heidän pitää itse ottaa vastuu omasta elämästä.

Loppuajatukset kirjasta

Mielestäni tämä kirja oli oiva kombinaatio Martelan Elämän tarkoitus kirjaan, sillä koen että kirjat käsittelivät paljon samaa asiaa mutta eri perspektiivistä. Molemmista kirjoista huokui se, että olemme luoneet itsellemme jonkinlaisen normin minkä mukaan elämä tulisi elää. Se ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla sitä, eikä se kaikille toimi. Monet meistä tuntuu olevan suorittamassa elämää, kuin jotain tasopeliä ja nauttiminen itse pelistä on täysin unohtunut. On mielestäni huolestuttavaa miten tällainen massa ajatusmalli on päässyt syntymään. Helpotuksestani kuitenkin huokaisen, että tiedostan olevani vielä elävien joukossa, enkä zombien ja pystyn rakentamaan tietoisesti itselle hyvinvoivaa ja onnellista elämää.

Toivottavasti tämän reflektion lukijatkin käyttäisivät pienen hetken pohtiakseen, elävätkö he sellaista elämää mitä haluaisivat elää vai sellaista elämää mitä muut ihmiset ja yhteiskunta haluavat heidän elävän?