Puhuminen, tuo maailman yksinkertaisin asia, joka usein opitaan jo hyvin nuorena. Miksi sitä pitäisi opiskella? Kaikkihan sen osaa. Luulen, että en ole ainut joka tällä tavalla on ainakin jossain vaiheessa elämää ajatellut. Tehtyäni joitain yleisölle puhumista vaativaa työtä tai harrastuskeikkaa, miksi sitä ikinä kutsuukaan aloin kuitenkin kiinnostumaan aiheesta ja siksi päädyin lukemaan kyseisen kirjan.

Kirjan aloitus oli vahva ja mieleenpainuva. Siinä sanottiin hyvin suoraan, että Suomalaiset eivät osaa pitää puhe-esityksiä. Tämä on myös kirjassa perusteltu hyvin, miksi näin on. Syynä kerrotaan olevan se, että emme osaa erottaa puhetta ja esitelmää. Jälkeenpäin ajateltuna siinä voi olla totuuden siemen. Tietääkseni jo alakouluista asti opetellaan pitämään esitelmiä. Siis yksinkertaisuudessaan annetaan otsikko, johon kerätään tietoa ja se jäsennetään kokonaisuudeksi joka on siis hyvin asiakeskeistä. Tällöin ei ajatella laisinkaan yleisöä. Itselleni heräsi kysymys; mitä hyötyä on pitää asiakeskeistä itsestään jorinaa, jos ketään ei kiinnosta ja tarkoituksena on esimerkiksi tässä tapauksessa opettaa yleisölle uusia asioita? Toisaalta kirjan myöhemmissä vaiheissa myös kehuttiin useampiakin suomalaisia puhujia, kuten Jari Sarasvuota ja Esko Seppästä, joten tämä loi hieman ristiriitaa alun argumentin kanssa. Keskusteltuani Englantilaisen kanssa asiasta aloin pohtimaan, voisiko yksinkertaisesti yksi syy olla Suomen kieli. Meiltä puuttuu aikapaljon täytesanoja, joita ainakin Englannin kielestä löytyy useita. Toki on hyvä muistaa, että syitä on varmasti monia ja kuten myös kauneus on katsojan silmissä, on puhuminenkin varmasti kuulijan korvissa osaltaan.

Kirjassa myös hyvin usein kerrotaan esimerkkejä, jotka viittaavat todella kauas historiaan, jopa antiikin Kreikan aikaan. Jostain syystä kovin usein valitettavasti ajattelen esimerkiksi kirjojen suhteen, että ei noin vanhat ajat voi päteä nykyajassa eikä opettaa mitään. Kuunnellessani kirjaa tein kuitenkin havainnon, joka hieman avasi silmiäni. Koska tuohon aikaan ei ollut minkäänlaisia diaesityksiä tai muita visuaalisia apuvälineitä, oli vaikutus tehtävä ainoastaan puhumalla. Eli mielestäni esimerkiksi puhumista ja retoriikka voisikin oppia parhaiten juurikin erittäin kaukaa historian havinoista. Voisiko myös esiintymistä oppia tuolta kaukaa historian kirjoista? Tähän asiaan en ole perehtynyt, mutta mielestäni tämä teoria voisi myös päteä siihen. Joka tapauksessa itse pyrin vähentämään ajattelua, ettei historiasta voisi oppia jotain mikä pätee myös nykyaikana. Monia asia on kyllä muuttunut, mutta tietyt asiat varmasti pätevät vielä nykyäänkin, pitää vain miettiä mitä konseptia tutkii.

Miksi puhuminen sitten on niin tärkeää ja mielestäni sitä tulisi harjoitella? Annan esimerkin kirjasta ja sekoitan hieman omia ajatuksiani mukaan soppaan. Ajatellaan, että haluat jotain, kirjan esimerkissä valtaa. Sitä voi saada jos sinulla on resursseja, kuten rahaa tai armeija. Meistä kuitenkaan useimmalla ei ole tällaisia mahdollisuuksia ja tällöin jäljelle jää puhe. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii surullisen kuuluisa Adolf Hitler. Mies, joka ei syntynyt mihinkään etuoikeutettuun perheeseen ja joka aikoinaan nukkui vielä puistonpenkillä päätyi luomaan ja johtamaan yhtä historian suurimmista imperiumeista ja joka varmasti tullaan muistamaan niin pitkään, kun tällä planeetalla on elämää. Tämän kaiken hän saavutti sillä, että hän oli äärimäisen taitava puhumaan ja kirjoittamaan. Henkilökohtaisesti kyllä olen sitä mieltä, että nämä kyseisen herran tapahtumat ja teot olisivat todellakin saaneet jäädä pois meidän historian kirjoista, mutta kun ajattelin asiaa nimenomaan tältä näkökulmalta, jossa hän ilman resursseja pelkästään puhumisen voimalla sai aikaan tällaista, on se aika vaikuttavaa. Näin rupesin reflektoimaan tätä osuuskuntamme toimintaan, koska meilläkään ei kovin suuria resursseja ole investoida osuuskuntaamme, väitän että vakuuttavalla puhumisella ja esiintymisellä ainakin edesauttaisimme sitä, että saisimme jonkun projektin tai yhteistyön, joka ilman tällaisia ominaisuuksia jäisi saamatta ja näin ollen olisi hyvä myös harjoitella ja opiskella näitä taitoja. Toki suotavaa olisi, että yllämainitun puupään saavutuksiin osuuskuntanamme emme kuitenkaan yltäisi.

Kirjassa annetaan eräänlainen työkalu, joka johtaa juurensa antiikista. Se on kolmevaiheinen, jonka ensimmäisessä osassa on inventio, eli resurssien etsiminen. Tässä tapauksessa resursseilla tarkoitetaan tarinoita, esimerkkejä, väitteitä, sattumuksia ja perusteluita, joiden esille tuominen hyödyttää puheen päämäärää. Kun näitä resursseja valitaan, on hyvä miettiä kysymyksiä: Miten kertominen rakentaa uskottavuuttani? Miten tämän kertominen vakuuttaa kuulijoita loogisesti? Miten tämän kertominen vetoaa kuulijoiden tunteisiin? Puheen jokaisen sanan tai lauseen tulisi liittyä näihin kolmeen tehtävään.

Seuraavaksi tulisi järjestellä, eli jäsentää hankitut resurssit siten, että puheelle saadaan toimiva rakenne. Jäsentelyn tulisi sisältää aloituksen, jossa kuulijat saadaan hyvään mielentilaan. Puheen pääväitteen, eli teesin. Argumentaation, jolla perustellaan puheen loogisuus. Ja lopun, jossa puheen tulisi päästä korkeimpaan kohtaansa ja näin ollen siitä saadaan mieleenpainuva.

Kolmantena työvaiheena on nimeltään elokuutio. Tässä vaiheessa tulisi miettiä, kuinka puhe  saadaan eloon. Tällä tarkoitetaan sitä, että puheesta saadaan selvää ja on helppo ymmärtää. Lisäksi tärkeimmät pointit on hyvä terästää, eli miettiä mikä on puheessa tärkeintä ja korostaa sitä esimerkiksi jopa hieman kärjistämällä. Huomiota on myös annettava sille, kuinka vedota tunteisiin, joka on tärkeää etenkin puheen lopussa.

On vaikea sanoa, kuinka paljon itse sain kirjasta konkreettista vietävää omaan elämääni. Toki esittämäni teoria olisi kokeilun arvoinen jos joskus oikeasti joutuisi pitämään ison puheen. Useasti myös ihmettelin, kuinka kirjassa esiteltiin kuin puhe olisi joku ase, jota haluttaisiin käyttää esimerkiksi manipulointiin. Varmasti usein myös niin käy, mutta kirjan lopussa tähän otettiin hieman kantaa. Yksi historian parhaista puhujista Winston Churchill on sanonut ”Hyvä puhuja voi usein olla epäjohdonmukainen. Mutta koskaan hän ei ole tahallaan vilpillinen.” Mielestäni tämä oli kirjan paras oppi ja oli puhe sitten vain kavereiden keskeistä keskustelua tai poliitikon vaalipuhe, tätä minä itse henkilökohtaisesti eniten toivoisin puhujalta.