Pelot ja niiden voittaminen – Antero Toskala

Kiinnostuin peloista ja niiden käsittelystä, kun aloitin psykoterapian kolme ja puoli vuotta sitten. Olen etsinyt pelkoihin liittyvää tutkimustietoa, jota onkin hyvin saatavilla, mutta tämän kirjan kaltaiseen helposti ymmärrettävään kokonaiskatsaukseen en ollut vielä törmännyt. Sain kirjaan suosituksen Ilarilta ja luin koko opuksen lähes yhdeltä istumalta. Kirja sisälsi paljon käytännön esimerkkejä erilaisista pelkotiloista ja antoi työkaluja tunnistaa ja käsitellä omia pelkoja ja niiden syitä. Kirja on kirjoitett vuonna 1997, mikä aiheutti lievää skeptisyyttä tutkimusten ajankohtaisuudesta. Sain kuitenkin huomata, ettei pelot ole näinä vuosina juurikaan muuttuneet. Yksi aihealue, jota kirjaan olisi voinut mielestäni nykypäivän näkökulmasta lisätä on sosiaaliseen mediaan liittyvät pelot.  

Kirjassa oli kiinnostavaa muihin pelkotutkimuksiin verrattuna se, että siinä paneuduttiin tavallisimpien, usein yhteen yksittäiseen asiaan liittyvien, fobioiden lisäksi pelkoon kokonaisena ilmiönä sekä avattiin näkökulmaa siihen, miten eri asiat aktivoivat erilaista pelkoa erilaisissa tilanteissa. Kirjan lukeminen oli kohtuullisen rankka kokemus sen herättämien tuntemusten vuoksi. Esimerkiksi kirjaa lukiessani opin itsestäni sen, että olen nuorena pelännyt todella paljon toteuttaa omia syvimpiä tarpeitani, kun mietin kaikkea tekemistäni vanhempieni vakaumuksen kautta. Olin luullut kyseessä olevan lähinnä sosiaalisen pelon, joka aktivoituu, kun on mahdollisuus jäädä vanhemmilleni kiinni jostain mitä he eivät hyväksyneet, vaikka asiassa sinänsä ei olisikaan ollut mitään väärää. Luulin pelkoni kohdistuvan vain vanhempieni ja uskonnollisen yhteisön hyväksynnän menettämiseen, mutta kirjan työkalujen avulla huomasin tuon pelon jalostuneen aikuisiällä peloksi omia tarpeita ja niiden toteuttamista kohtaan. 

Pelko on ihmisen perustunne, joka on kehittynyt suojaamaan meitä vaaroilta. Elämän kehittyessä yhä turvallisempaan suuntaan nämä tunteet ovat alkaneet kohdistua asioihin, jotka eivät oikeasti ole uhkaavia. Kaikki ihmiset pelkäävät jotain, mutta luulisin, että yksi suurimmista ihmisten peloista on pelkojen julki tuleminen. Kävin jokin aika sitten tiimimme johtoryhmän kanssa keskustelun, jossa kerroin vaikeasta syksystäni ja jaksamiseen liittyvistä huolistani. Pelkäsin etukäteen todella paljon, että johtoryhmä vastaa vaikeuksiini kovuudella, mikä oli tietysti täysin irrationaalinen olettamus. Kuten arvata saattaa, en saanut osakseni kovuutta vaan ymmärrystä ja myötätuntoa. Jatkoimme asian käsittelyä Jussin kanssa kahden kesken seuraavana päivänä paneutuen yksityiskohtaisesti asioihin, jotka olivat tuntuneet raskailta. Tässä kohtaa tulee ilmi kirjasta oppimani tapa pelkojen käsittelyyn; Pelkoa aktivoivien, oman mielen sisäisien, totuuksien tilalle kannattaa pyrkiä luomaan uusi, vähemmän uhkaava todellisuus. Pienen penkomisen avulla huomasin, että kaikki tiimissä toimimiseen liittyvät vaikeuteni olivat peräisin pelostani ottaa vaikeita asioita puheeksi. Olen oppinut lapsuudessani toimintamallin, jossa vaikeista asioista puhuva on itse syyllinen vaikeuksiin ja varsinkin muiden toimintaan liittyvä kritiikki on ollut vaarallista. Tämä heijastuu nykyään varsinkin akatemiaan ja työelämään;  

Pelkään tehdä akatemialla mitään rohkeaa, koska ensinnäkin pelkään epäonnistumista tiimin vuoksi. Pelkään aiheuttavani taloudellisia tappioita, mikä on tiettyyn pisteeseen asti ihan järkevää. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla rohkeuden este. Lisäksi pelkään joutuvani naurunalaiseksi yhteisön silmissä, mikä ei todellakaan ole pelkäämisen arvoinen asia. En tiedä miksi pelkään projektien epäonnistumisia sellaisissa ympäristöissä, joissa voin aivan huoletta heittää itseni likoon kaikilla muilla tavoilla. Ehkä se on jonkinlaista isältä perittyä perfektionismia; Jos en tiedä pystyväni tekemään jotain huomattavasti paremmin kuin muut, on turvallisempaa olla kokonaan yrittämättä. (Sivuhuomio: nyt alkoi pelottaa myös tämän esseen julkaiseminen.) Tiedän, etten ole ainut tiimiakatemialainen, joka tämän asian kanssa painii, mutta epäilysten iskiessä mieleen on hyvin vaikeaa muistaa monen muunkin kokevan samanlaista ahdistusta. 

Sain kirjasta hyvää näkökulmaa ja vinkkejä pelkoihin ja niiden käsittelyyn. Toskalan lähtökohta pelkoihin on, että peloista voi halutessaan päästä eroon. En tiedä kuinka hyviä edellytyksiä keskivertoihmisellä on käsitellä ja hoitaa omaa mieltään itsenäisesti kirjan oppeja käyttämällä, mutta varmasti ainakin helpotusta voi saada. Olen itse käynyt kolmen vuoden psykoterapian, jossa huomasin miten tärkeää ainakin itselleni on, että tunteiden käsittelyssä on mukana toinen ihminen, joka pystyy lähestymään tunteita ulkopuolelta ja auttaa keskittymään rauhallisesti asiaan kerrallaan. Tämän kokemuksen myötä uskon itse enemmän, että ihmiset voivat auttaa toisiaan tunteiden käsittelyssä paljon tehokkaammin, kuin yksin yrittämällä. Peloista eroon pääsemisen ensimmäinen vaihe Toskalan mukaan on tutustua pelkoon. Pelon tunteen tunnistaminen ja sen olemassaolon hyväksyminen on jo iso askel prosessissa. Seuraavaksi pitäisi paneutua pelon syyhyn, esimerkiksi muistella tunnetasolla omaa menneisyyttään ja yrittää löytää tapahtumia, joissa käsiteltävä pelko on ensimmäisiä kertoja aktoivoitunut. Näitä tapahtumia tulisi miettiä siltä kantilta, että oliko niissä todella jotain uhkaavaa, tapahtuiko jotain pahaa vai oliko kyse ns. Irrelevantista tunnereaktiosta. Toskalan mukaan itseään kannattaa altistaa pelolle vähitellen. Näissä tilanteissa on hyvä miettiä pelon aktivoitumisesta johtuvalle tunnetilalle toinen todellisuus ja toimintaympäristö. Tästä tunnetuin esimerkki on lähes kaikille yläkouluikäisille annettu vinkki, jossa pelokas esiintyjä kuvittelee yleisönsä alasti ja luo näin mielessään pelon laukaisevasta tilanteesta enemmän hauskan, kuin uhkaavan.