Oli mielenkiintoista ja innostavaa lukea dialogin todellisesta voimasta. Sisäisellä ja ulkoisella vuoropuhelulla on niin suuri vaikutus, että sanotut sanat ja ajatukset muuttuvat todellisiksi. Esimerkiksi et pääse eteenpäin elämässäsi, jos annat menneisyyden kokemusten määrittää liikaa sitä, kuka olet tai mihin kykenet. Jäät silloin menneisyytesi panttivangiksi ja kaappaaja on oma ajatuksesi. George Kohlrieser tuo kirjassaan Johda dialogia, monipuolisesti eri näkökulmista tapoja joutua oman tai toisten mielen panttivangiksi. Hän myös esittää keinoja päästä vapaaksi, sekä vinkkejä siihen, kuinka kaappaustilanteen voisi välttää ennen kuin se edes tapahtuu. Panttivankitilanteisiin harjaantuu ajan myötä harjoittelemalla tunnistamaan tilanteen lähtökohtia ja käymään vuoropuhelua riippumatta siitä, oletko kaappaaja sinä itse vai onko se joku muu. On oma päätöksesi jäädä tai olla jäämättä panttivangiksi. Kirjan mukaan jopa 95 % panttivankitilanteista päätyy miellyttävään ratkaisuun dialogin avulla.

Dialogia hyödyntääkseen täytyy ymmärtää sen toimintaperiaate. Siinä kaksi osapuolta toimii yhdessä löytääkseen syvällisempää totuutta, ymmärtääkseen toisiaan paremmin ja luoden uutta tietoa. Dialogissa toiminta ei siis tapahdu niin, että toinen yksin tiedottaa toista ja esittää omia intressejään. Vuoropuhelu on vastavuoroista, jossa ajatus tulee ihmiseen, rikastuu siellä mielen, tunteiden, järjen ja kehon avulla ja palaa rikastettuna takaisin toiselle osapuolelle, käy siellä saman rikastusprosessin ja niin edelleen. Kommunikointi täytyykin tapahtua kokonaisena ihmisenä, sillä jonkin osa-alueen jääminen pois köyhdyttää ajatusta siltä osin ja jättää tulkinnanvaraa vastapuolelle. Sanat ovat kuin kapseleita, jotka kuljettavat energiaa, ideoita ja tunteita ihmiseltä toiselle. Näin samalle sanalle saattaa syntyä eri merkitys, jos esimerkiksi sen rikastuttamiseen ei uskalleta käyttää tunnepuolta. Tällöin vastapuoli joutuu antamaan sanalle oman tunnemerkityksensä, joka taas peilautuu hänen omista kokemuksistaan.

Kirjan oppien perusteella määritän itse toimivan dialogin kuluksi seuraavan: kuuntele, kunnioita, ymmärrä, ilmaise. Ensin täytyy kuunnella, mitä vastapuoli haluaa kertoa. Vastapuolen ajatusta ei saa hylätä, vaan sitä täytyy kunnioittaa, sillä se on hänen omiin kokemuksiinsa perustuva totuus. Sitten täytyy ymmärtää, mitä ajatuksella todellisuudessa tarkoitettiin, mitä on sen takana. Tämän jälkeen ajatus voidaan rikastaa kokonaisena ihmisenä sisäisen dialogin kautta ja ilmaista se takaisin keskustelukumppanille. Monesti dialogista unohtuu kunnioitus, eli ei haluta ymmärtää aidosti toisen kantaa asiasta. Tähän auttaa se, että erottaa ihmisen ja teot toisistaan. Et voi tietää millaiset kokemukset ovat johtaneet kyseiseen ajatukseen tai tekoihin. Voi olla, että hän on jäänyt omien ajatustensa panttivangiksi, mutta voitte löytää yhdessä ratkaisun, jos kiinnityt nimenomaan itse ihmiseen. Vuoropuhelussa asetelma ei pitäisi olla minä vastaan sinä, vaan minä ja sinä vastaan yhteinen haaste.

Näkisin, että tiimissämme dialogi kariutuu useimmiten siitä syystä, että olemme vielä osittain itsemme ja toistemme panttivankeina. Olemme avoimia, mutta emme tarpeeksi avoimia, jotta voisimme tuoda vuoropuheluun koko ihmisyyden mukaan, eli tunteet, järjen, kehon ja mielen. Joskus jätämme myös nostamatta asioita pöydälle, vaikka se on ainoa reitti ratkaisun löytymiselle ja asioille löytyy aina ratkaisu. Toistemme panttivangiksi jäämme helposti sanavalintojen, äänensävyn tai esimerkiksi kehollisen ilmaisun myötä. Emme välttämättä kiinnitä tarpeeksi huomiota siihen, kuinka esitämme asiat kunnioittavasti, vaikka kunnioittaisimme toisen kantaa. Kielteisen vastauksenkin voi sanoa rakentavasti, jos kunnioittaa aidosti vastapuolta. Vaikkei asioita aina esitetä parhaalla tavalla, niin kunnioitamme toisiamme ja lähestymme asioita pääosin rakentavasti. Tämä näkyy siinä, että vakavien riitojen sijaan olemme käyneet rakentavia vuoropuheluja. Ajattelin ennen kirjan lukemista, että meiltä puuttuu kokonaan rakentavat konfliktit ja olemme liian hienotunteisia. Nyt kuitenkin huomaan, että olemme käyneet jo niin taitavasti rakentaen asiamme läpi, että niitä ei heti edes huomaa vastakkainasetteluksi jälkikäteen.  Tiimissämme vallitsee hyvä luottamuksen ilmapiiri, joten avoimesta dialogista aitoon dialogiin siirtymiseen on hyvät mahdollisuudet, kunhan muistutamme itseämme vuoropuhelun toimintaperiaatteista.

Tiimiakatemialle saapuessamme kävimme useita keskusteluja siitä, kuinka joka päivä täytyy ansaita paikka tiimissä. Kysymys ohjaa ajattelua herkästi toisten panttivangiksi jäämiseen, eli ajatus siitä, mitä olen tiimiläisille velkaa. Tällä hetkellä kokisin oleelliseksi näkökulmaksi tuohon kysymykseen pohtia, kuinka ansaitsen paikan tiimissä itselleni? Mitkä ovat päivittäin niitä toimia, joilla oikeutan itselleni opiskelujen jatkamisen Tiimiakatemialla sen sijaan, että jatkaisin elämääni eteenpäin jossain muualla? Vertauskuvallisesti tämä tarkoittaa sitä, että kuinka voin edesauttaa itseäni jäämästä panttivangiksi ajatukseen paremmasta huomisesta tai siitä, että raahaudun tämän tutkinnon läpi samalla kun edistän muualla omaa uraani. Asian taustalla ohjaavat omat päämäärät. Jos ne eivät ole selkeät, niitä täytyy kirkastaa. Jos taas päämäärien eteen ei uskalleta vapauttaa itseään itsensä vankilasta, täytyy kehittää itseään ja hakea tukea ympäriltä.

Ympäristön tuki on tärkeässä asemassa terveellisessä oman mielen hallinnassa. Tarvitsemme tukiverkkoa, turvallisia ihmisiä, esineitä, maata, uskontoa tai muita asioita, joiden äärelle on turvallista palata tutkimusretken jälkeen. Uuden oppiminen ja tutkiminen on raskasta, joten on hyvä olla turvallinen tukikohta, jossa omat hälytysjärjestelmät saa sammuttaa. Muutoin ihmiseen perusohjelmoitu taistele-pakene-toiminto käy kuormittavaksi. On mielenkiintoista huomata, että vaikka olen aina tiedostanut toisten ihmisten välttämättömän merkityksen tukiasemana, niin viime vuodet olen silti omalla kohdallani yliarvostanut yksin oman tien kulkemista. Erityisen syvän kiinnittymisen taktiikka tukiaseman luonnissa on muuttunut siihen, että olen perustanut vaihtoehtoisia tukiasemia esimerkiksi kirjoihin, työhön, peleihin tai tulevaisuudenkuviin. Nuo eivät ole yhtä vastavuoroisia tukiasemia kuin ihmissuhteet ja usein ne ovat jopa yksipuolisia. Tapani toimia johtuu varmasti osittain siitä, etten ole halunnut kuormittaa muita, kun tiedän miten kovia vaateita pelkästään muu maailma asettaa meille ja harva osaa vastata niihin vaatimuksiin. En siis ole halunnut lisätä kuormaa kuorman päälle, mutta nyt huomaan vastavuoroisuuden todellisen vaikutuksen. Oikeanlaisessa tukiasemasuhteessa voin tarjota omia työkalujani tukikohdan korjaamiseen ja vahvistamiseen ja siitä syntyy vastavuoroisuutta, jolla estän ottamasta itse tukikohtaa panttivangikseni.

Oikeanlaisen tukiasemaan kiinnittymisen lisäksi täytyy kiinnittyä päämääriin. Päämäärät ohjaavat meitä oikeaan suuntaan elämässämme, sillä ne tarjoavat merkityksen ja tarkoituksen toiminnallemme ja olemassaolollemme. Viime aikoina olen käynyt useita keskusteluja siitä, kuinka Tiimiakatemialla usein päästään tiettyyn pisteeseen kehityksessä ja sitten jämähdetään tekemään samaa turvallista ja tuttua liiketoimintaa. Olisi helppoa liittyä itse mukaan samankaltaiseen toimintaan, mutta asian voi nähdä rajoitteen sijasta mahdollisuutena muutokseen. Päämäärän kannalta on tärkeää mieltää saavutettavan tuloksen olevan antoisampaa kuin raskasvetoisen muutoksen tuoma kuormitus. Tähän muutokseen ryhtyminen korostaa myös tiimin tarjoaman tukiaseman merkitystä onnistumiselle.

Muutoksessa on tärkeä huomioida myös kiinnittymissuhteen elinkaari, joka päättyy sen katkeamiseen. Vanhasta luopuminen on aina uudelleen kiinnittymisen prosessi, joka voi aiheuttaa menetyksen pelkoa. Siitä syystä kiinnittymisprosessi täytyy tapahtua vaihe vaiheelta loppuun ja aina uuden kiinnittymissuhteen luomiseen asti. Olen huomannut, että muutoksessa luopumista voi helpottaa, jos ajattelee saavansa yhden kiinnittymissuhteen sijasta kaksi. Saat kokemuksen edellisestä ja uudet mahdollisuudet seuraavasta. Usein puhutaan riskin ottamisesta edellytyksenä uusille mahdollisuuksille, mutta silti ei uskalleta luopua vanhasta. Onko se riskin ottamista, jos ei oteta menettämisen riskiä uuden saavuttamiseksi, vai onko se silloin pelkkää toiveajattelua? Sanoisin, että toiveajattelua.

Opin tällä kirjamatkalla paljon edellä mainituista aiheista ja monesta muusta niihin liittyvistä aiheista. Suurimpana oppina kuitenkin opin vanhan sanan uudelleen, uudenlaisessa merkityksessä. Panttivanki kuvaa sanana hyvin kattavasti useassa elämämme hetkessä esiintyvää tilannetta ja selittää siihen johtaneita tapahtumia. Nyt tiedän myös enemmän keinoja päästä vapaaksi itseni tai muiden vertauskuvallisesta panttivankeudesta. Uskon peilaavani jatkossa useita tilanteita panttivankeuden kannalta, sillä se on herättänyt nyt jo kirjan lukemisen aikana merkittävän paljon ajatuksia. Nyt kun olet lukenut nämä ajatukseni, pohdi hetki itseksesi omaa sisäistä vuoropuhelua käyttäen, oletko sinä itsesi tai jonkun muun ajatusten panttivankina tällä hetkellä?