Elämme keskimäärin noin kahdeksankymmentävuotiaiksi. Siinä ajassa olemme eläneet läpi 4000 viikon. Viikossa on 168 tuntia, elämämme aikana kello lyö tasan siis yli 672 000 kertaa. Aikana tuo kuulostaa erittäin pitkältä, mutta miksi kiirehdimme kuitenkin jatkuvasti ja aikamme tuntuukin hyvin rajalliselta? Villapaidan neuloo jonkin lähteen mukaan 21 tunnissa, Tähtien sota –elokuvat katsoo läpi vähän päälle vuorokaudessa. Kiinan oppimiseen – siis alusta alkaen ihan sujuvaksi puhujaksi asti – menee keskimäärin 2200 tuntia ja maailman kävelee ympäri ilman taukoja päälle 8000. tunnissa. Miksemme tee siis näitä kaikkia, aikaahan on vaikka muille jakaa! Miksi vietämme päiviämme somettaen ja leffoja katsellen sen sijaan, että kehittäisimme itseämme? 

Olen itse elänyt 1205 viikkoa eli jo yli neljäsosan eliniänodotuksestani. Tuntuu, että elän jatkuvassa kiireessä, enkä kuitenkaan saa mitään aikaiseksi. Oma ajanhallintani ei ole ollut kunnossa viime aikoina ja toivoin löytäväni tästä kirjasta jonkin nopean ihmeparannuksen omaan ajanhallintaani. Ehkä mitään valaistumista tämä kirja ei suoranaisesti kumminkaan tuonut, mutta kyllä se kuitenkin pisti ajattelemaan sitä, mihin oikein itse priorisoin aikaani.  

Mitä kiire on? 

Kun ajattelen kiirettä, mieleeni tulevat ensimmäisenä ajatukset siitä mitä olen viime aikoina tehnyt ja mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Päähäni muodostuu kilometrejä jatkuva lista kaikesta siitä, johon voisin aikaani tällä hetkellä käyttää. Ja ongelma ei ole vain minulla – me ihmisinä olemme kiireisempiä kuin koskaan ennen, ajanhallinta on nykymuodossaan epäonnistunut aivan surkeasti. Reippaasta työnteosta ei suinkaan palkita pääsemällä kotiin aikaisemmin vaan siirrytään ö-tärkeysjärjestyksen asialistoille, koska emme osaa olla paikallamme. Elämme yhteiskunnassa, jossa vetelehtimistä ei katsota hyvällä vaan hetken hengähdystaukoa töistä katsotaan jonkinlaiseksi epäonnistumiseksi ja huonon työntekijän merkiksi. Luomme kiirettä jatkuvasti itsellemme, oikein uskottelemme, että sen vain kuuluu olla jatkuva osa elämäämme. Emme tunnista omia rajojamme, teemme enemmän kuin kykenemme ja sen seurauksena ylikuormitumme. Elämämme pyörii työnteon ja jatkuvan kiireen ympärillä. 

Ajan rajallisuus 

En kuitenkaan väitä, että kiire olisi huonosta, ei se ole. Kiire voi oikeassa suhteessa olla motivoiva tekijä, joka auttaa saamaan muutosta aikaiseksi. On löydettävä balanssi kiireen ja liian vähän kiireen välille – liian vähä kiirekin voi olla huonosta, sillä silloin saa itsellensä olon siitä, että kiire puuttuu. Kiirettä saatetaan etsiä tarkoituksella, jotta oma tekeminen ei tuntuisi niin lorvimiselta. Ratkaisuna tähän voisi olla sopivasti kiirettä – niin ettei se kuitenkaan lisää huomattavissa määrin stressiä – ja sopivasti kiireettömyyttä. Omaa ajankäyttöä on osattava optimoida – nyky-yhteiskunnassa ja työelämässä meitä opetetaan työskentelemään tehokkaammin, fiksummin, nopeammin ja paremmin – kiirettä siis luodaan jatkuvasti. Asioita ei tehdä niiden merkityksen vuoksi vaan siksi, että niistä selviytyy ja ne saa pois tieltä. Olen myös huomannut sen, kuinka helposti kiireellisyys tarttuu – Tiimiakatemia toimiikin oikein oivana esimerkkinä tästä. Tuntuu, että kaikilla on jatkuvasti kiire omien projektiensa kanssa ja sitä oikein ihannoidaan. Porukalla omia projekteja läpikäydessä muistetaan aina mainita asioista kuten projektin suuri koko tai työmäärä, kuinka paljon se vie aikaa ja kuinka stressaavaa on eikä mitään muuta oikein ehdi edes tehdä. Syyllistyn siis itsekin tähän – projekteistani kertoessa automaationa tulee projektin aikaavievyyden mainitseminen, jotta vastapuolellekin tulee käsitys siitä, kuinka paljon töitä teen enkä vain lorveksi pitkin viikkoa. Vähemmän projekteja oleville saattaa helposti tulla paineita siitä, jos kiirettä ei ole juurikaan ole. Niimpä kiirettä aletaan oikein keksimällä keksimään, jotta toiminta näyttäisi ulos päin reippaammalta. Kun pyrimme tehokkuuteen, viemme itseämme samalla etäämmälle itsellemme aidosti tärkeimmistä asioista. Pysymme sisällä päivästä toiseen ylipitkiä päiviä työskennellen ja aikaa harrastuksille tai sosiaalisille suhteille ei juurikaan jää. Sopivan työtarjouksen sattuessa viikonlopulle voi helposti perua viikonlopulle sovitut muut menot, kunhan muistaa ilmoittaa, että kyseessä on rahakas työkeikka! Olisikin siis hyvä kysyä itseltään, minkä hintalapun minä laitan sosiaalisille suhteilleni? Olisi pysähdyttävä miettimään sitä, miten voin aidosti käyttää aikaani paremmin ja minulle tärkeämpiin asioihin. 

Käytänkö aikaa vai annanko ajan käyttää minua? 

Koemme jatkuvasti painetta siitä, mihin käytämme aikaamme. Kalenteri on viikosta ja kuukaudesta toiseen joko liian täynnä tai liian tyhjä tai työtehtävät ovat jakautuneet epätasaisesti pitkin viikkoa. Tuskailemme myös sen kanssa, että pitää saada kaikki tehtyä – mitä ikinä se tarkoittaakaan. Tavoitetilamme on olla valmis, saada kaikki pois mielen päältä ja voimme hengähtää hetkeksi. Sitten kaikki alkaakin alusta. Seuraava työpäivä tulee ja sähköposti on laulanut yön aikana, pomo on huomannut edellisen projektin valmistuneen ja antaa seuraavan tehtävälistan heti aamusta, kotiin päästyä koira on sotkenut olkkarin ja tiskikone odottaa tyhjennystä. Valmiiksi pääseminen ja pilvilinnoista takaisin maan päälle tippuminen lisää helposti vain stressiä asioista – valmis kun ei ole kovin pysyvä tila. On myönnettävä itsellemme se, kuinka rajallista aikamme oikeasti onkaan– vaikkakin on toki tuskallista myöntää itsellemme se, kuinka rajallista määräysvaltamme on. 

Syyllistyn itse aina välillä asioiden lykkäämiseen, Burkemanin mukaan se on keino ylläpitää tunnetta elämän kaikkivoipaisesta hallinnasta. Epäonnistuminenhan on mahdotonta, jossei ole yrittänytkään – siksi jotkin projektini eivät ole edenneet läppärin muistiosta pidemmälle – välttelen epäonnistumista. Mieli on helppo täyttää kiireellä ja turhakkeilla, jotta aikaa syvemmälle ajattelulle ei jää. Jos on tunne siitä, ettei pysty hallitsemaan omaa elämäänsä, on siihen helppo ratkaisu kiireen avulla pakeneminen. Olen itsekin huomannut rauhallisimpina hetkinä, vaikka loma-aikoina, että aikaa ajattelulle jää paljon enemmän. Ajatukset sosiaalisista suhteista, elämästä akatemian jälkeen, omasta jaksamisesta ja muusta vastaavasta täyttävät mielen. Luon itselleni kiirettä pitämällä kalenterini täynnä, jotten joudu käsittelemään vaikeampia asioita. Aionkin jatkossa kalenteroida aikaa ihan vain ajattelulle ja itsensä sekä oman ajattelun reflektoimiselle. 

Rajoitteiden paradoksi: mitä enemmän yritämme hallita aikaamme saavuttaaksemme sekä tunteen täydellisestä asioiden hallinnasta että vapauden ihmiselon kiistämättömistä rajoitteista, sitä stressaavammaksi, tyhjemmäksi ja turhauttavammaksi elämämme muuttuu. 

Fomo on myös asia, jonka kanssa olen kamppaillut hieman, koen sitä helposti vaikkei kyseessä olisikaan mikään iso ja maailmaa mullistava tapahtuma. On muistettava se, että aikamme on hyvin rajallista, joten meidän olisi käytettävä sitä asioihin, jotka ovat oikeasti ja aidosti tärkeitä, jäämme kuitenkin jatkuvasti jostain paitsi. Fomon tunteminen ei ole se asia, johon haluan käyttää muutenkin rajallista aikaani. 

Niinkuin alussa mainitsin, mitään suoraa ihmeparantumista omalle kiireellisyydelleni ei tapahtunut tämän kirjan myötä, mutta se pisti ajattelemaan sitä, mihin haluan aikaani käyttää ja millaiset asiat aidosti merkitsevät minulle. Pyrin jatkossa löytämään balanssin omalle kiireellisyydelle ja kiireettömyydelle, haluan vältellä asioiden lykkäämistä enkä halua pysyä siinä tilanteessa, että aika käyttää minua.