Jos luen E. Saarisen ajatuksia kirjan sivulta, jossa hän jo valmiiksi ajattelee ajatteluaan, ja sitten ajattelen siitä syntyvää ajatusta, kuinka monennella ajattelun tasolla oikein ajattelen? 

Kun kääntää kirjasta ensimmäisen sivun ja lukee sieltä ensimmäisen sanan, joka sitten välin jälkeen johtaa toiseen, ja jotka yhdessä lopulta muodostavat lauseen, herääkin uudesta ajatuksesta. Ajatus, joka tuoreimmillaan saattaa ensimmäistä kertaa esiintyä mielen stadionilla. On muuten kova paikka joutua herätessään sellaisen yleisön eteen, ettei oikein tiedä miten olisi. Mutta alkaako ajatuksen puntit tutista? 

E. Saarinen runoilee sitä sun tätä, mutta ilmeisesti pyrkii loitsuillansa synnyttämään originellia ajattelua itse kunkin lukijan päässä. Tosin kukaan muu ei pysty täysin sanomaan mihin itse iso E pyrkii, mutta näin olen itse kokenut hänen sanojensa vaikutuksen. Hän mielestäni kannustaa siis inspiroitumaan ja löytämään asiayhteyksiä. Saarisen kärsiessä punkkeikalla, voi joku toinen kärsiä esimerkiksi työtehtäviensä parissa tai mielisolmuja aiheuttavien ihmisten ympäröimänä. Esa jättää lukijan – tai ainakin minun – vastuulle, ajatukseen tarttumisen ja sen jalostamisen. Mielestäni ihan validi vastuun siirto – oikea ja yleensä ainoa sellainen, siis vastaus, löytyy lopulta itsensä sisältä. 

Jos edessäni olisi kirjan sijaan palapeli, saattaisin löytää samanlaisen mielekkyyden värihuipentuman yhdestä palasesta – tietämättä vielä, mihin elämän koloseen palanen voisi loksahtaa. Tätä kirjoittaessa, elämän kiperiä kysymyksiä pohtiva Onni odottaa elämän valmiutta, ja sitä, että kotiin tullessaan kaikki olisi jo, eikä mitään tarvitsisi rakentaa tai odottaa. Palapeliäkin rakentaessa yksittäisen palasen merkitys on pieni, ja harvoin yhdelle palaselle antaakaan suurempaa merkitystä. Mitä jos jotain suurenmoista, taivaasta laskeutuvan hohdokasta, tapahtuisi juuri tuon yksittäisen palapelin osasen kohdalla? 

Jos E. Saarinen olisi tehnyt rikoksen kirjoittaessaan kirjan Ajattelusta, kuinka kauan hän olisi rikollinen? Jos hän nyt aloittaisikin esimerkiksi maalaamisen ja loitsisi taidoillaan tunnettuutta itselleen, olisiko hän edelleen kirjailija, vai sittenkin taidemaalari? Vai onko hänelle loppujen lopuksi edes tärkeää olla jokin (muu kuin hän itse)? Jos ihminen ei pääse muita karkuun, hän jää kiinni. Mutta voiko ihminen, joka on sisältään vapaa, olla koskaan vangittu? 

En enää ole kirja kädessä makaamassa sängyssäni. Hetken en edes muistanut, että en ollut jossain, missä oikeasti olin. Keiskosken poika nimittäin oli luontaiseen tapaansa jättänyt nykyhetken ja -sijainnin ja siirtynyt jonnekin mielikuvitusmaailman ja tulevaisuuden välimaastoon – potentiaalimaailmaan. Potentiaalimaailmassa tsänssille voi antaa mahdollisuuden tai olla antamatta, koska siellä kaikki on mahdollista. En tiedä oliko se sana, vai lause, vai jostain muistoista vauhtia ottanut tähtikela, joka sinne tällä kertaa kuljetti. 

Nyt olen siis täällä, mahdollisessa mielikuvitustulevaisuudessa, istumassa treeniympyrässä – varmaan vähän samaan tyyliin, kuten E. Saarinen oli Pafoksen rantakaupungissa, Kyproksella, kesällä -95. Siellä ihmiset ilmeisesti ihmestyivät, kun ajatuksen vapaaksi päästäminen johtikin jonnekin muualle, kuin – yllätys, yllätys – sinne, minne sitä olisi itse ohjannut. Mutta voiko tietokoneen ääressä, satoihin viesteihin vastatessa ja kaverin kysyessä apua – ilmeisesti nyt kuudenteen projektiinsa liittyen – heittää jalat pöydälle ja alkaa vain ajattelemaan? Tottakai voi. Mutta tuleeko hommat sitten tehtyä, jos antaa mielelle vapauden kirmailla mahdollisuuksien laitumille? Ei ainakaan kovin nopeaa. On siis tehtävä työtä nyt, jotta voi tulla taloudellisesti riippumattomaksi työstä, jotta voi sitten käyttää aikaa ajatteluun, jotta voi sitten luoda jotain uutta. Vai voisiko ajattelulle antaa aikaa? Ei tietenkään, emmehän me mitään filosofiaa ole opiskelemassa.