–Laotse

Minulla on vain kolme asiaa opetettavanani: yksinkertaisuus, kärsivällisyys ja myötätunto. Nämä kolme ovat suurimmat aarteesi.

Kauhea kiire!!

Minä olen lopettanut kiireen elämässäni. No totta puhuakseni, tietenkin joskus tulee ajanjaksoja, jolloin olen vain kasannut liian monta asiaa aikatauluuni, jolloin kiire ja stressi meinaavat puskea elämääni. Tai joskus oikeasti vain lähden kotoa liian myöhään. Mutta olen lopettanut kiireestä puhumisen. Ja sen hokemisen. Itseasiassa minua suorastaan jopa ärsyttää jotkut ihmiset, jotka aina hokevat kuinka on kiire. Kiireestä on tullut uusi normaali. Miksi? Eikö kiire ole vain epäonnistunutta ajan hallintaa. Kannattaako sillä ylpeillä?

Tunnen erään lähihoitajantyötä tekevän naisen, jolla on aina kiire!!! SIIS AINA!! Toki hän tekee 3-vuorotyötä, mutta silti hänellä on suurin piirtein yhtä monta tuntia käytettävissä vuorokaudessa kuin meillä kaikilla muillakin. En ole oikein koskaan ymmärtänyt mihin hänellä on kiire, enkä ole kehdannut kysyäkään, Hänellä ei kuitenkaan ole työn lisäksi mitään muita menoja, arkielämän menojen lisäksi. Kuitenkin aina kun olemme jutelleet kuulumisia, hän muistaa mainita kiireen. Aivan kuin hän olisi jotenkin parempi ihminen jatkuvalla kiireellä. 

Uskon kiireen olevan nykyisin vain yleisimmin käytetty tekosyy, kun ei kehdata sanoa, että sinä et ole minun aikani arvoinen. Kaikilla meillähän on aikaa juuri siihen mihin me haluamme sen käyttää. 

Kiire on mielentila, joka tempaisee helposti mukaansa meidät itsemme kuin kaikki ympärillä olevatkin. Silti paras tapa saada aikaa lisää on lakata kiirehtimästä. Luin tänä aamuna Hesarin lööpin miehestä, joka suunnittelee aamulla päivänsä puolen tunnin tarkkuudella ja ensimmäinen ajatukseni tästä oli ”ihanaa”! Joku saattaa ajatella, että onko koko ajan pakko olla niin tehokas tai, että tuommoinen aikataulutettu elämä olisi kamalaa, minun mielestäni se antaisi vapautta. Ei tarvitsisi stressata kiirettä tai ehtiikö kaikkea tekemään, kun kaikki olisi valmiiksi mietitty. Minun aikatauluissani olisi ehkä suunniteltu kuitenkin vain työasiat, vapaa-aika on sitten erikseen. 

Kiireen poisto on myötätuntoa itseä kohtaan. Olen yksinkertaistanut elämäni, jättäen siitä turhat pois, tuoden rauhaa elämääni. Kirjailija Matt Haigin sanoin: ”Ehkä ongelma ei ole se, että meillä on liian vähän aikaa. Ehkä ongelma on se, että meillä on liikaa kaikkea muuta”.

FOMOSTO SOMOON JA SIITÄ JOMOON

Sosiaalinen media on varmasti yksi kiireen tunnu lisääjistä. Aina pitäisi olla joka paikassa näkemässä, kokemassa ja tekemässä. Kaikki hienot paikat pitäisi nähdä, jokaisissa bileissä käydä esiintymässä, jokaisessa trendikahvilassa istumassa, koska muutenhan saattaa jäädä jostain hienosta paitsi. Tälle paitsi jäämisen pelolle on keksitty oma nimikin: FOMO (fear of missing out). Ja sitten, kun syystä tai toisesta jäät jostain paitsi, iskee SOMO, sorrow of missing out. Onko ihme, jos nykyaikana tuntuu, että koko ajan vaaditaan jotain ja on kauhea kiire päällä ja nuoret stressaantuu? Itse olen onneksi vielä sitä sukupolvea, joka on elänyt aikana ennen somea, ja tiedän, että elämää on sen kaiken ulkopuolellakin. Mutta nykyiset parikymppiset eivät tätä kaikkea aina ymmärrä. Kuvitellaan, että kaikki mahdollinen tapahtuu somessa ja joka ikiseen asiaan pitää osallistua. Kuinka sitten FOMO:sta JOMO:on (joy of missing out)? Arvot, arvot, arvot ja vielä kerran arvot! 

Toisten miellyttäminen… vai oma hyvinvointi?

Joka iltaiset bileet, ettei vaan iske SOMO… vai lepo, kun oma kroppa huutaa sitä?

Toisten puolesta asioiden tekeminen … vai omat rajat ja niiden kunnioitus?

Hammasta purren kaverin kanssa iltakaljalle, vaikka juuri ajattelit heittäytyä sohvalle rentoutumaan kirjan kanssa… vai antaa sielulle, aivoille ja kropalle sen tarvitsema rentoutus?

Some-elämää

Eeva Kolu puhuu kirjassaan paljon somen vaikutuksesta uupumiseen. Kuinka nuoret eivät enää biletä, kun kaikki keskittyvät mielummin bileiden taltioimiseen mielummin kuin itse juhliin. Kolu kirjoittaa, kuinka on pannut merkille, miten tunnelma muuttuu aina, kun joku ottaa kamerakännykän esiin. Jokin menee sillä hetkellä rikki. Tilanne muuttuu aina esitykseksi tilanteesta. Ja näinhän se on. Nykyään pitäisi koko ajan kaiken olla niin helvetin hauskaa ja kivaa, upeeta ja mahtavaa. Jos sun somessa ei tapahdu, oot tylsä! Sulla ei varmaan oo elämää! 

Jokaisen ruoka-annoksen pitäisi olla oikein aseteltu, jotta se olisi ”insta-ystävällinen”, jokainen lasi pöydällä pitää olla oikeassa paikassa, ja jokainen servietti sävy sävyyn verhojen kanssa. Ihan kivoja kuvia varmasti, mutta missä oikea elämä? Yllättääkö, että nykynuoret kokevat koko ajan järkyttäviä paineita, kun joka asia elämässä ei olekaan kuin Instassa? Tauoton epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunne niskassa. Väärät vaatteet, vääränlaiset hiukset, väärät meikkituotteet, vääränlainen koti! 

Vertailu

”On minun vastuullani tiedostaa, missä määrin muiden elämien seuraaminen netissä vaikuttaa siihen mitä ajattelen omastani.”

-Eeva Kolu

Itsensä vertailu muihin on tänä aikana helpompaa kuin ikinä! Ennen vertailit itseäsi ehkä naapurin Irmaan, joka asui samanlaisessa kerrostalo kaksiossa, jonka tulotaso oli ehkä jopa omaasi heikompi tai luokkakaveriisi Johannaan, joka asui valkoisessa kivitalossa ja jonka vanhemmat olivat korkeasti koulutettuja johtajia ja, joka sai kaiken haluamansa. Tänä päivänä koko maailman kauniit ja rikkaat tulevat aivan nenäsi eteen vertailtavaksesi, suoraan olohuoneesi sohvalle. Sitten ihaillaan niitä täydellisiä ”insta-koteja”, joissa oikeasti käy siivojaa vähintään kerran viikossa, joissa ei ole lapsia riehumassa tai sitten lapset saavat leikkiä vain omissa huoneissaan. Ihaillaan niitä täydellisiä vartaloita, joilla ei ole mitään muuta kuin aikaa treenata ja joogata monta tuntia päivässä. Tai ihaillaan niitä taiteilijoita, joiden elämä näyttää upeasti hallitulta kaaokselta, mutta jotka oikeasti vain osaavat visualisoida parhaat palat elämästään. Aika usein näiden tilien takana on ensinnäkin aivan hitokseen rahaa ja toisekseen iso tiimi joka päivityksiä suunnittelee ja tuottaa. Sitten me tavan tallaajat vertaamme itseämme näihin ja koemme huonommuutta oman kotimme kaaoksesta, lasten sotkuista, joita et kahdeksan tunnin työpäivän päätteeksi jaksanut samantien siivota, tai vyötärölle kertyneistä kiloista, kun tuli taas jouluna ”vähän” syötyä. 

Milloin opimme, ettemme voi verrata itseämme täysin eri luokissa eläviin ihmisiin? Itse olen tehnyt päätöksen, että heti kun mieleni meinaa alkaa vertamaan itseäni, kehen tahansa Instasta löytyvään, joko a) suljen somen samantien, b) alan miettimään mitä kaikkea tuon ihmisen elämään kuuluu tai mikä on totuus kuvan takana ja samalla myös mietin, että haluaisinko oikeasti edes tuollaista. Välillä pitää myös muistuttaa itselleen, että oikeasti tämä mitä minulla on se mitä olen itse valinnut ja se mitä oikeasti haluan. 

Katsos tyttöä, elää kuin lottovoittaja!

Suuri syy tämän päivän uupumistilastoihin on varmasti kyvyttömyydessä nähdä hyvät asiat ympärillämme tässä hetkessä. Usein porukalla mietitään mitä tekisit, jos voittaisit lotossa? Ja sitten haaveillaan kuinka rahalla ostettaisiin vapaus töistä. Tuoko se vapaus kuitenkaan täyttä onnea, jos maailman katsomus pysyy samanlaisena? On olemassa ihmisiä, jotka suhtautuvat kaikkeen negatiivisesti, muuttaisiko raha heidän ajatusmaailmaansa ja taitoa nähdä hyvät asiat elämässä? En usko! Jos lähtökohtaisesti elämässä on kaikki, töiden lisäksi, huonosti, niin tuskinpa raha niitä muuttaisi. 

Mitäpä jos kysymys olisikin, mitä ET muuttaisi, jos voittaisit lotossa? 

-En ostaisi yhtään tavaraa lisää, koska jo nykyinen määrä ahdistaa. 

-Söisin samoja ruokia, koska tykkään niistä. 

-Nauttisin luonnon kauneudesta varsinkin keväisin, kun auringon säteet alkavat pikkuhiljaa lämmittää ja kun koivuihin kasvaa pienet hiirenkorvat, niin kuin joka kevät. 

-Hymyilisin kaupassa rattaissa istuville vauvoille, koska mikään ei ole parempaa kuin lapsen ilo ja nauru. 

-Käyttäisin samoja hius- ja kauneustuotteita, koska olen todennut ne hyväksi itselle ja luultavasti joisin samaa aamukahvia, kuin nytkin.

-Istuisin kesäisin laiturilla lilluttelemassa varpaita järven pinnalla, peläten milloin jättihauki syö varpaani, koska tykkään elää reunalla (heh heh). 

Kun tajuaa, miten monta asiaa elämässä on jo ihan hyvin, mitä raha ei voisi muuttaa, alkaa lottovoiton haaveilu kuulostamaan jo vähän naiivilta.

Lopuksi

Kolu listaa kirjassaan monta uupumuksen aiheuttajaa, joista tähän on kommentoitu vain muutamaa. Asioita, joita ei usein tule edes ajatelleeksi uupumuksen aiheuttajaksi, mutta lukemisen jälkeen kuitenkin ymmärtää Kolun olevan aivan oikeassa. 

Suosittelen kirjaa ehdottomasti varsinkin niille naisille (valitettavasti kirja on enemmän naisille suunnatta, kuin miehille. Toki jos miehet kokee ottavansa stressiä samoista asioista, niin ehdottomasti suosittelen myös heille), joista tuntuu jotenkin väsyneeltä, mitä ei oikein osaa selittää, vaikka kaikki on periaatteessa ihan hyvin. Silloin tämä kirja saattaa avata silmiä näkemään oman tilansa paremmin.