Syksyn viimeiseksi kirjaksi valikoitui Camilla Tuomisen – Johda tunteita niminen teos. Kirja taas valikoitui toistuvien suositusten kautta kokeiluun. Uskoin kirjasta löytyvän paljon tartunta pintaa meidän tiimiimme ja mahdollisesti pystyisi miettiä, miten tämä on toteutunut esimerkiksi meidän johtoryhmässämme.

Ensimmäisenä selkeänä alleviivattuna kohtana kirjassa pyydettiin kuuntelemaan tarkkaan viisi työpaikkaan liittyvää kysymystä ja pohtimaan niitä. Kysymykset olivat:

Voiko teillä töissä sanoa en tiedä? Luoko sanat mahdollisesti epämiellyttävää reaktiota?

-Tässä on itsellä hyvä tilanne siinä mielin, että voin vertailla suoraan töitä ja akatemiaa näissä kysymyksissä. Töissä voin ehdottomasti sanoa asiakkaan kysyessä en tiedä, jos tieto ei siihen riitä.  Tietenkin asiakkaan kohdalla, jos ei tiedetä, niin silloin otetaan selvää. Tällöin ainakin luodaan asiakkaalle rehellinen kuva, eikä yritetä luoda itsestään kaikki tietävää. Akatemialla näen tilanteen olevan todella vastaava. Monet asiat ovat uusia, jolloin itse ainakin sanon selvittäväni asiaa ja kertovan kun tiedän. Reaktiot ”en tiedä” vastaukseen tietenkin riippuu täysin äänensävystä ja asenteesta, jolla sen muille tuot ilmi.

Pysähdytäänkö teillä keskustelemaan? Onko kaikilla mahdollisuus osallistua?

-Työpaikalla pysähdytään ja sitä tehdään aika paljonkin. Monet kyselevät tosissaan kuulumisia ja ovat kiinnostuneita mitä olen tehnyt kuluneella viikolla. Kaikilla on työpaikalla turvallinen tunne varmasti osallistua keskusteluihin. Akatemialla keskustelua harrastetaan myös aika aktiivisesti, mutta usein aiheena on koulu, eikä toisen todelliset kuulumiset tai tulevan viikonlopun suunnitelmat. Dialogeja jos mietitään niin kaikilla ei mielestäni ollut keväällä mahdollisuus osallistua ilman ison kynnyksen ylittämistä, mutta nyt paljon myöhemmin koen dialogi kynnyksen olevan kaikille ainakin lähes yhtä matala.

Voidaanko keskusteluissa argumentoida tunteen mukaisesti vai pitääkö sen pohjautua faktaan?

-Työ puolella keskusteluissa ehdottomasti pohjaudutaan faktaan, koska se on meillä työpaikalla erittäin tärkeä arvo ja siihen pohjaudun lähes aina itsekin. Akatemialla taas tuntuu, että noin puolet keskustelee tunteella ja puolet faktoilla ja hajonta on paljon suurempaa, kuin töissä.

Saako teillä hullutella ja nauraa vai koetaanko se epäammattimaiseksi?

-Töissä saa vähän pelleillä ja naureskella, kunhan itse osaa katsoa sille vain oikean ajan. Oikea aika on silloin, kun tiedostaa, ettei häiritse asiakasta tai ei olisi mitään muuta tärkeää tehtävää, mutta siis kuuluu ehdottomasti töihin myös huvittelu. Akatemiallakin huvittelu riippuu todella paljon paikasta. Monet katsovat pahalla, jos treeneissä heittää pientä kevennystä, koska treenit eivät saisi keskeytyä sellaiseen, mutta omasta mielestä taas kaikki tilanteet vaativat aina välillä pientä kevennystä. Monesti kuulee tällöin kommentin, ettei ota asioita tosissaan, mutta ei se mielestäni sitä tarkoita.

Näemmekö kauas kantoisesti vai nopeaa hyötyä?

-Töissä itse näen vähän liian usein nopean hyödyn, vaikka kauas kantoinen hyöty olisi varmasti järkevämpi meidän konseptissamme. Ei ole mikään salaisuus, että meidän kanta-asiakas systeemimme on meille kultaakin arvokkaampi varsinkin, kun mietitään peak aikoja ja asiakkaiden muistuttamista, joten rekrytointi olisi todella kannattavaa pidemmällä tähtäimellä. Akatemialla näemme mielestäni kauas kantoisesti. Usein tiimimme jäsenet miettivät kaikkea tekemistä siltä kantilta, että miltä näytämme pidempään tätä mallia hyödyntäneenä, joka on todella fiksua.

Kirjassa mainittiin mielenkiintoinen esimerkki, miten asioita voisi omassa päässään miettiä läpi. Esimerkissä perheellinen henkilö kaatoi vahingossa pöydällä olleen maito mukin ja alkoi heti manaamaan itseään, miettimään sen seurauksia ja alkoi välittömästi ärsyyntymään. Vieressä ollut lapsi ei reagoinut asiaan mitenkään vaan pysyi tyynenä. Elämässä voisi ottaa joissain tilanteissa enemmän lapsen asenteen. Joitakin näin pieniä asioita ei tarvitsisi miettiä sen pidemmälle, eikä soimata itseä, kuin siivoaa vaan tyynesti ymmärrettävän vahingon ja ei anna sen vaikuttaa päivän kulkuun. Tätä mallia voisi useissa tilanteissa hyödyntää meidänkin tiimissämme ja ei tehdä kaikesta niin suurta asiaa.

Loppuosilla kirjassa mainittiin asia, joka on varmasti lähes kaikille vastaan tullut. Kirjassa kehotettiin kaikkia tekemään ne kaikista rasittavimmat ja epämieluisimmat, mutta pakolliset asiat heti aamusta. Asia on kuitenkin pakko tehdä ja mitä myöhempään päivässä mennään, sitä vielä inhottavammaksi asia muuttuu. Tähän täytyy kompata 100 %, koska viimeksi tänään tämä asia tuli vastaan. Koitan aina itse joillain tekosyillä vain myöhästyttää pakollista tekemistä vielä myöhemmäksi, mutta se kieltämättä vain pahentaa aina asiaa, joten tätä keinoa olen alkanut hyödyntämään.