Luin kirjan, joka voisi olla juuri sinulle. Price Pritchettin ”You^2” tarjoaa erinomaisia ideoita ja neuvoja, joiden avulla voit kasvattaa itseäsi. Nimikin jo viittaa siihen, että itsensä voi niin sanotusti laittaa potenssiin, jos vain osaa oikeat temput. Paljastan jo nyt, mitä sun käytännössä pitää tehdä – uskaltaa.

Tässä niin kuin monessa muussakin itsensä kehittämisen kirjassa kerrotaan monia samoja temppuja, millä itsestään saa jotain suurempaa irti tai itsensä saa potkaistua jonnekin parempaan paikkaan. Itseensä uskominen, ensimmäisen askeleen ottaminen ja kova työ – basic shit. Kuitenkin kirja sopi juuri tähän hetkeen.

Joiltakin puuttuu ne työkalut tekemiseen: Miten motivoin itseäni joka päivä? Mistä tiedän mihin suuntaan? Miten rakennan rutiinit suuntani ympärille? Koen, että itselläni oikea suunta on jo löytynyt – ei tietenkään se lopullinen, mutta tiedän, minne haluaisin asettaa jalkani seuraavaksi (painosanalla ”haluan”). Kysymys kuuluu: Milloin olen valmis tekemään asioita halujeni eteen?

Oppimissopimukseni tämän vuoden alussa käsitteli juuri tätä asiaa – tavoitteenani keskittyä asioihin, joita pidän itselleni tärkeinä ja joita haluan tehdä. Siinä olen melko hyvin jo onnistunut… Se on ajanut itseni siihen, että nautin elämästä enemmän. Kuitenkin sen kolikon toisella puolella seisoo hommat, jotka pitäisi tehdä – suurimpana opinnäytetyö. Opinnäytetyö on vienyt hyvin kaistaa aivoistani sekä myös muutaman hiuksen päästäni. Ollako vai eikö olla? Tahtoni sanoisi, että nyt kaikki, mikä vaikuttaa turhalta pitää lopettaa, mutta järkeni sanoo, että nekin täytyy suorittaa loppuun. Järkeni luulen kuitenkin muodostuneen muiden mielipiteistä ja periaatteista – näin kuuluu tehdä.

Mikä on järkevää? Yleisen, vallitsevan ajatusmallin mukaan järkevää on tehdä niitä asioita, joita muutkin tekevät – massa ympärillämme. Liikkua heikoilla jäillä sieltä, mistä muutkin ovat kävelleet, kokeillessa omaa polkua nimittäin saattaa hukkua. Hukkuminen pelottaa ja uskon, että se pelottaa ihan perkeleesti kaikkia.

Johonkin pitää kuulua, koska muuten on yksin. Ja yksin ei taida olla mitään. Eli siis, jos haluaa mennä omia polkujaan kannattaa ottaa hyvä porukka mukaan. Tai kuulua porukkaan, joka haluaa kulkea omia polkujaan. * Jos keskeyttäisin korkeakouluopintoni ja lähtisin seuraamaan unelmiani, kuuluisin noin kuuden prosentin porukkaan. En tiedä kuinka moni noista on tipahtanut jäihin ja kuinka moni oikeasti pääsi sen äärelle, mitä tavoittelivatkin.

Kirjahan sano, että pitää ottaa se iso harppaus ja ottaa se riski, minkä näkee parhaakseen, mutta uusi aina jänskättää. Päätöksestä siis usein tuntuu moni asia olevan kiinni – sellainen pitäisi vain tehdä.

Instagramissa tuli kela vastaan, jossa verrattiin matkaa (mitä vain matkaa elämässä) siihen, kun ensimmäisen kerran käytiin kuussa. Lentoreitti ei ollut suora, niin kuin voisi kuvitella – se oli mutkikas kuin ohutsuoli. Se millä silloin päästiin perille, oli vain ongelmatilanteiden ratkomista ja suunnan korjaamista. Suunnitellaan toki alkuun, mutta lähdetään liikkeelle ja katsotaan mitä vastaan tulee (sitähän ei voi koskaan etukäteen ennustaa). Sen tietää, että matkalla niitä ongelmia tulee vastaan ja hyvällä tuurilla on voinut onnistua suunnittelemaan strategian juuri vastaan tulleelle ongelmalle. Minun kohdallani – kilpailuista aina hävinneenä – koen, että aika harvoin tuollainen tuuri on. Ehkä siksi minulla on hyvä ongelmanratkaisukyvykkyys.

Päätökset siis vievät eteenpäin ja ilman niitä pysyy paikallaan, toki liikkuu massan mukana muiden tehdessä päätöksiä. Mutta en usko, että itse sille hetkelle kun päättää tehdä jotain löytyy mitään vinkkiä tai kirjaa. Täytyy vain tehdä se päätös. Sanoa itselleen NYT ja ottaa se askel aivojen käskemään suuntaan.